Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Hattu ja nutukkaat

Tromssan taidemuseossa (Nordnorsk Kunstmuseum) oli tauluja kahdessa kerroksessa, kiinnostavammat yläkerrassa ja nimekkäimpien taiteilijoiden työt alakerrassa. Meille sopi mainiosti, että yläkerrassa sai kuvata, mutta alakerrassa ei.

Monista suurikokoisista maisemamaalauksista jäi mieleen erityisesti kaksi. Otto Sindingin (1842-1909) kuun valaisemassa talvimaisemassa Reinesta mökkien savut nousevat pystysuoraan kerrankin tyynessä pakkassäässä.

Adelsteen Normannin (1848-1918) jäätikköaiheinen työ on ensimmäinen maalaus, jonka muistan tästä aiheesta nähneeni.

Ajan tavan mukaan työ tehtiin kahdessa vaiheessa, aiheen luonnosteleminen paikan päällä ja varsinainen maalaaminen ateljeessa. Lopputulokset ovat kiistatta taidokkaita, mutta mahtipontisia ja väreiltään tunkkaisia. Joukossa oli yksi pienikokoinen työ, jonka raikkaat värit erottuivat edukseen.  En valitettavasti muista tekijän nimeä.

Yläkerran ja koko talon huikeimmat ja samalla hupaisimmat elämykset tarjosi ranskalainen François-Auguste Biard (1799–1882). Toisessa maalauksessa kolme miestä on joutunut armottomaan lähitaisteluun jääkarhujen kanssa. Miesten onneksi pedot näyttävät olevan kooltaan selvästi normaalia pienempiä.

Toisessa Biardin maalauksessa Lars Levi Laestadius saarnaa tunturisaamelaisille pukeutuneena turkkiin, nutukkaisiin ja – silinterihattuun!

Saamelaisten kodat ovat hautautuneet yli kahden metrin paksuiseen lumihankeen.  Koska tuuli pitää avotunturissa yleensä lumen paksuuden kohtuullisena, leiripaikaksi on pahaksi onneksi valittu lumenviipymä. Sattuuhan sitä, tuskin kuitenkaan todellisuudessa.

En jaksanut syttyä alakerran näyttelystä, koska näin keväällä edustavan valikoiman Norjan vanhan taiteen huipputöitä Oslon Nasjonalgallerietissa.

Miekat ja maisemat

Tromssan retken ajoitus osui valaiden ja säiden puolesta nappiin. Nähtyjen miekka- ja ryhävalaiden kokonaismäärä nousi lähelle sataa. Vaikka hypyt jäivätkin näkemättä, olen erittäin tyytyväinen.

Retken aikana kävi selväksi, että maisemat ovat minulle sittenkin tärkein syy lähteä Norjaan aina uudelleen. Linnut ja valaat tulevat bonuksena jos ovat tullakseen.

Valas näkyvissä!

Oikeastaan otsikon kuuluisi olla monikossa. Kaksi päivää Tromssan valasvesillä on ylittänyt odotukset: varovasti arvioiden olemme nähneet 20 ryhävalasta ja 50 miekkavalasta. Pitkistä välimatkoista johtuen kuvia ei ole juurikaan saatu, mutta elämyksiä senkin edestä. Niitä lähdimme hakemaankin.

Kuvassa (Rauno Kalliskota) ensimmäinen näkemämme miekkavalas. Selkäevän koosta saa  käsityksen kun vertaa sitä veneessä seisovaan mieheen.

Valaat, kalastusalukset ja katsojia kuljettavat pikkuveneet  pyörivät samalla alueella; joillakin kalastusaluksilla on saattueenaan taaja lokkiparvi.

Olen käynyt Tromssassa pari kertaa ennenkin, mutta silti kaupunki pääsi yllättämään. Tämä on oikeasti iso kaupunki, aivan eri luokkaa kuin esimerkiksi Rovaniemi.

Kuvan näkymä avautuu Arktisen katedraalin edestä kaupungin keskustan suuntaan.

Vuonolla tapahtuu

Seuraan sattuneesta syystä tarkasti Tromssan suunnan valastilannetta. Viime syksyyn verrattuna tilanne on toistaiseksi ollut rauhallinen ja vähät havainnot ilmoitettu avomeren ääreltä. Tästä on voinut päätellä, että sillit eivät ole vielä tulleet vuonoihin.

Nyt tilanne on muuttumassa. Huomasin eilen Marinetraffic -sivuston kartalta, että Kaldfjordin vesillä operoi kahdeksan kalastusalusta. Vuonolle oli tultu hyvinkin kaukaa, yksi Harstadista ja toinen Sortlandin suunnasta. Syheröinen jälki viittaa pyyntitoimiin.

Jo vuosi sitten samalla vuonolla valaita nähnyt kaverini Jussi kertoi, että paikallisen perinnetiedon mukaan silliparvet tulevat vuonoihin uudenkuun aikaan. Juuri näin tapahtui! Kalastuskuva julkaistiin eilen NRK Tromssan sivuilla ja tekstissä hehkutetaan: Det store sildefisket har startet!

Tuttu joutsen

Näin aamulla joutsenen, jolla oli kaulassaan rengas 7S11. Kyseessä on minulle tuttu lintu; edellisen kerran tapasimme Lainaalla lokakuussa 2012. Satun tietämään, että joutsen täytti kesällä pyöreät 20 vuotta.

Tietoa linnun vaiheista täällä.

Syksy eikun jatkuu

Toinenkaan talven yritys ei tuottanut toivottua tulosta, mutta sentään tämän kuvassa näkyvän tilanteen:

Sorsa liukastelee jäällä, joka on ohuen vesikerroksen peittämä. Kirkkolampi oli pari päivää kuin peili.

Maanantaina en nähnyt Ounasjoen suistossa yhtään joutsenta, eilen yhden perheen ja tänään pienen parven. Lintuja oli yhteensä 22, 10 aikuista ja 12 tämän vuoden poikasta.

Joutsenet eivät pelänneet kuvaajasetää, vaan ruokailivat kaikessa rauhassa.

Tähtiä kuin Otavassa

Hannu Mäkelä kertoo neljännessä muistelukirjassaan pitkästä työrupeamastaan kustannusyhtiö Otavassa. Kirja on paksu, mutta helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Kiinnostavaa sinänsä, että kirjan kustantaja ei ole Otava vaan Tammi.

Pääosassa ovat luonnollisesti kirjailijat, ja heitä muistellessaan Mäkelä nimeää omat kaverinsa ja myös ne, joiden kanssa kemiat eivät kohdanneet. HS-arviossa pohdiskellaan, onko kustannusvirkailijan ylipäätään sopivaa muistella tähän tyyliin. No, aikaa tapahtumista on sentään kulunut melko pitkästi.

En paljasta kirjailijoista enempää kuin tämän Mäkelän yleisluontoisen havainnon:

Ja kirjailijat kuten muutkin ihmiset ovat persoonia laillaan. Myös tämä joukko on vähintään kirjava, kirjavampi ja kiinnostavampi kuin nykyään, jolloin monet sirkustemppuihin erikoistuvat tähdet ja tähtöset hoitavat ulkoasuaan ja uraansa kuin näyttelijät ainakin, harkiten ja koulitusti. Kirjansa he tekevät siinä sivussa.

Kustantamoista rakas kilpailija WSOY saa ansionsa (?) mukaan. Tapa haamiloida taloon kirjallista iskukykyä tuo mieleen jääkiekon suurseurat:

Jotkut kustantamot, varakkaat sellaiset, kuten Bulevardin kaunokainen, hoitavat pulman tuolloin näppärästi. Kun joku toisessa kustantamossa menestyy, häneen otetaan yhteyttä, hänelle tarjotaan rahaa ja hyvää sopimusta ja luvataan paljon näkyvyyttä ja markkinointia lehdissä ja kirjakaupoissa. Ja niin siirto isompaan tapahtuu. Tässä ei ole mitään uutta, näin tehdään kaikkialla. Toki siirto tapahtuu molempien osapuolten yhteiseksi iloksi. Kyräämään jäävät vain pienet ja köyhemmät kasvattajaseurat.

Mäkelän muistelut innostivat palaamaan muutamiin pitkään unohduksissa olleisiin tekijöihin. Antti Hyryltä valikoituivat luettaviksi romaanit Kurssi (1993), Aitta (1999) ja novellikokoelma Junamatkan kuvaus (1962). Vastapainoksi hillitylle Hyrylle lainasin  Hannu Salaman Juhannustanssit vuodelta 1964. Jos näistä pitää valita, Hyry on enemmän minun makuuni. Pidin erityisesti hänen novelleistaan.

Junamatkan kuvaus teki vaikutuksen jopa Pentti Saarikoskeen. Ylioppilaslehdessä julkaistun arvion aloitus on nykykielellä ilmaistuna selvää sigukamaa:

Hyry poikkeaa useimmista kirjailijoista siinä, että hän todella osaa kirjoittaa.

Huomasin myös, että muistikuvani Paavo Rintalasta kaipaa kipeästi päivitystä. Minulle tuntemattomiksi jääneistä Otavan kirjailijoista lukulistalle nousi Hannu Salakka.

Kuivin jaloin (saapasmainos)

Neljä vuotta sitten mitta täyttyi. Linturetkeltä palattuani vasen jalka oli märkä vaikka en huomannut missään vaiheessa kahlanneeni.  Syynä oli Trek Plus -kumisaapas, jalassa mukava mutta kestävyydeltään ala-arvoinen ja kaiken lisäksi kallis. Harmistus oli suuri ja se näkyy kuvasta:

Koska en tule toimeen ilman kunnollisia saappaita, marssin kauppaan ja ostin Sievin Jalkineen polyuretaanisaappaat. Eikä ole tarvinnut katua! Saappaat olivat kohtuuhintaiset, kevyet, mukavat jalassa ja nopeasti kuivuvat. Erikseen on mainittava kestävyys. Neljän vuoden ikä ja sadat kävellyt kilometrit näkyvät vain pohjassa.

Erä-lehden 9/2015 vaelluskumisaapastestissä oli mukana kahdet sieviläiset. Perusmalli menestyi oikein hyvin, lämminvuorinen malli hitaan kuivumisen vuoksi huonommin. Kestävyyttä, mielestäni tärkeintä ominaisuutta, testissä ei päästy vertaamaan. Jos saappaat ovat käytössä vain vaelluksilla kerran tai pari vuodessa, asialla ei ehkä ole väliä. Muuten on.

Miten lainattiin ennen viivakoodia?

Kirjastoja on ollut ”aina”, mutta viivakoodi keksittiin vasta hetki sitten. Miten ihmeessä kirjoja lainattiin ennen kuin nykyinen systeemi tuli käyttöön?

Veijo Meren pieni mainio kirja Aleksis Stenvallin elämä julkaistiin vuonna 1973 ja hankittiin välittömästi Rovaniemen maalaiskunnan Saarenkylän kirjastoon. Minun käsiini kirja päätyi viime viikolla.

Kun käänsin esiin kirjan viimeisen aukeaman, muinaiset lainaustapahtumat alkoivat palailla mieleen.  Kirjan hankintahetkellä näyttää olleen käytössä menettely, jossa kirjaan liimattuun lomakkeeseen leimattiin palautuspäivä ja sen viereen merkittiin lainaajan numero. Kirjastotäti merkitsi johonkin listaan tai kuponkiin vastaavat tiedot.

Kerrottu menettely on minulle outo, mutta takakannen sisäsivun taskusysteemi sitäkin tutumpi. Se oli käytössä koko sen ajan, jonka olin Jyväskylän kaupunginkirjaston asiakkaana. Kirjaa lainattaessa taskussa ollut kirjakohtainen kortti jäi tiskille ja siihen merkittiin lainaajan numero. Taskuun vaihdettiin kortti, johon oli leimattu viimeinen palautuspäivä. Kortti oli värillinen, muistaakseni siniharmaa.

Menetelmä oli toimiva mutta nykymittapuun mukaan toivottoman isotöinen. Räplättävää riitti. Kirjastoon jääneet kortit odottivat aakkos- ja aikajärjestyksessä kirjan palautumista. Kun tämä sitten tapahtui, kortti kaivettiin esiin, pantiin taskuun ja kirja hyllyyn.

Lyseon kirjastossa lainaaja täytti itse lomakkeen, josta tarvittavat tiedot kävivät ilmi. Ennen atk-aikaa tämä taisi olla vallitseva menettely esimerkiksi yliopistojen kirjastoissa.

Koska olin mallikelpoinen kirjaston asiakas, minulla ei ole omakohtaista kokemusta sakotusjärjestelmästä puhumattakaan siitä, miten huonosta käsittelystä kärsineet kirjat joutui korvaamaan.