Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Sisältä sympaattiset, ulkoa…

Viron kansalliskirjasto ja TV-torni Tallinnassa ovat edustavia esimerkkejä miehitysajan arkkitehtuurista. Kun lopputuloksen piti olla suurta ja mahtavaa, betonia ei säästelty. Samaan sarjaan kuuluvat myös Kaupunginhalli ja Piritan rantaväylän varressa sijaitseva sotamuistomerkki.

Rakennusten ulkonäköä ei kannata kavahtaa. Sekä kirjasto että torni ovat sisätiloiltaan positiivisia yllätyksiä, viihtyisiä ja nykyaikaisia. Kirjastossa olisi riittänyt tutkittavaa pitkäksi aikaa, mutta minä juutuin neljännen kerroksen lukusaliin. Tilat ja tarjonta olivat huippuluokkaa.

Suhtauduin teletornissa vierailuun epäilevästi, mutta kokonaisvaikutelma jäi vahvasti plussan puolelle. Kannatti käydä! Erikseen pitää kehaista hissiä, joka nosti matkalaisen 49 sekunnissa 175 metrin korkeuteen. Havainnollinen grafiikka näytti missä mennään ja millä nopeudella.

Näköalatasanteella oli nykyaikaisella tekniikalla toteutettu näyttely ja bonuksena kokoelma virolaisia luontovalokuvia. Lisäksi ylhäällä on tasokas ravintola ja huimapäille mahdollisuus ”äärelläkävelyyn”. Sää sattui suosimaan, ja näkymät olivat odotetun hulppeat.

Erihenkiset kirkot

Pääkohteitani Tallinnassa olivat taidemuseo Kumu ja Lentosataman viikinkinäyttely, mutta maanantaina oli mukavasti aikaa tutustua aiemmin käymättömiin paikkoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Kansalliskirjasto, TV-torni ja Patkulin portaat. Lisäksi kävin  Pyhän Hengen kirkossa ja Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

Balthasar Russowin taannoinen työpaikka,  Pyhän Hengen kirkko Raatihuoneentorin lähellä rakennettiin jo 1300-luvulla. Kirkkohistorian kannalta on merkittävää, että tässä köyhän väen kirkossa saarnattiin ensi kertaa maarahvaan omalla kielellä. Tämä tapahtui uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla.

Pyhän Hengen kirkko on useimpiin Vanhankaupungin kirkkoihin verrattuna puitteiltaan varsin vaatimaton, mutta silti äärimmäisen vaikuttava. Sisään mennään suoraan jalkakäytävältä vähän niin kuin alueen moniin krouveihin. Opas/lipunmyyjä kertoi hyvällä suomenkielellä, että nykyinen penkkijärjestys on 1700-luvulta. Varmaa tietoa kirkon lämmittämisestä varhaisina aikoina ei ole; vesikiertoinen keskuslämmitys on huomattavan myöhäistä perua.

* * *

Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui v. 1900 eli aikana, jolloin Viro oli osa Venäjää. Sipulikupolikatedraali on venäläisellä tavalla komea ulkoa ja sisältä. Näin VisitTallinn -sivusto:

Kirkko oli kaavailtu symboloimaan imperiumin poliittista ja uskonnollista ylivaltaa tähän uppiniskaiseen Baltian kolkkaan. (…) Kirkon sijaintipaikka Tallinnassa ei ole sattumaa, vaan se rakennettiin tarkoituksella vastapäätä Toompean linnaa, siihen missä oli ollut Martti Lutherin patsas.

Vierailuni tässä kirkossa jäi lyhyeksi. Ehdin ottaa kaksi kuvaa ennen kuin tultiin kieltämään. Outo juttu: Iisakinkirkossa Pietarissa sai kuvata, täällä jostain syystä ei. Kirkkoa katsellessa nousi mieleen periluterilainen kysymys: missä vaiheessa komeuden ja koreuden tavoitteleminen voidaan tulkita synniksi?

Tampereelta Tallinnaan

Liigakiekkoilun seuraaminen kuului tavan mukaan etelän retkeni urheiluosuuteen. Keskiviikkona olisi ollut tarjolla JYP-Sport Jyväskylässä, mutta jätin sen väliin. Ratkaisu oli oikea: JYP sössi kolmen maalin johdon tappioksi jatkoajalla.

Eilen näin ottelun, jossa olivat vastakkain Tappara ja KalPa. Peli oli hyvätasoinen niin kuin kärkiottelun kuuluukin olla. Kalpa antoi hyvän vastuksen, mutta joutui taipumaan numeroin 3-2. Oli mukava seurata peliä kun ei tarvinnut jännittää.

Kävimme katsomassa Sorsapuiston ulkojäätapahtuman rakennelmat ja matkalla Hakametsään näimme Kalevan kirkon. Se on vaikuttava pyhäkkö, vaikka muistuttaakin enemmän viljasiiloa kuin perinteistä kirkkoa.

Postaus tulee Tallinnasta. Täällä on mukava pikkupakkanen, mutta valitettavasti ei lainkaan lunta. Tänään katsastin Kumun. Vaikuttava rakennus sekin ja täynnä taidetta. Ehdin ajoissa takaisin hotellille nähdäkseni salibandyfinaalin loppuvaiheet. Hieno voitto!

Leikkivaunussa on tunnelmaa

Junassa on yleensä mukava matkustaa, varsinkin leikkivaunussa. Junan lähtiessä Rovaniemeltä oli vielä hiljaista eikä ihme, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Oulussa tilanne muuttui, ja nyt tunnelma on mainio. Lasten kiljahtelu maustaa oivallisesti Griegin pianokonserttoa.

Kerroin kuukausi sitten ostaneeni kirppikseltä Paul Therouxin romaanin Salainen elämäni. En muistanutkaan, kuinka hyvä kirjailija on kyseessä. Maailmanluokan matkakirjailija tietysti, mutta ei pelkästään sitä.

Taas käynnistyi kirjallinen ketjureaktio. Luin jatkoksi Suuren junamatkan ja kotona kesken on Therouxin toinen junakirja Paikallisjunalla Patagoniaan. Se olisi ollut paras mahdollinen kirja tällä junamatkalla luettavaksi, mutta kovakantinen ja painava. Lisäksi se on kirjaston omaisuutta ja pitäisi kuljettaa vielä takaisinkin.

Theroux on intohimoinen junien ystävä. Pitää ollakin, jos matkustaa junalla Lontoosta Turkin ja Intian kautta Singaporeen ja Siperian rataa takaisin. Matkan pahimman pettymyksen tuotti Afganistan; maassa ei ole metriäkään rautatietä!

Japanissa kirjailijaa kiusasi rautateiden ylitehokkuus. Asemilla pysähdyttiin vähimmillään 15 sekuntia ja enimmillään kaksi minuuttia. Huippuna on 1200 matkustajan siirtyminen lautalta Sapporon junaan kymmenessä minuutissa. Matkalla Intiasta Ceylonille vastaavaan operaatioon kului seitsemän tuntia.

Koska Theroux haluaa nimenomaan matkustaa eikä päästä nopeasti perille, juna on hänelle juuri oikea väline. Varsinkin paikallisjuna.

Peliletit ja Jätkänkynttilä

Kävin lauantaina pitkästä aikaa Lappi Areenalla katsomassa jääkiekkoa.

Kaukalossa kohtasivat kotijoukkue RoKi ja JYP Jyväskylästä, siis naisten viime kauden mestarijoukkue. Pahasta pelaajakadosta johtuen JYP luopui sarjapaikastaan ja ottaa vauhtia Mestiksestä. Entisellään oli vain pelipaidan kiekuralogo.

RoKi hallitsi tapahtumia, mutta JYP vei pisteet mennessään: torjunnat 10-37, lopputulos 2-4. Istuin pelaaja-aition takana ja sain kuvan hienoista pelileteistä:

Pitkillä pelimatkoilla on aikaa askarrella. Vierasjoukkueen verkkosivuilla pelaajia kehotettiin ottamaan mukaan neuloja ja mustaa lankaa. Joukkue oli saanut uusia tukijoita, ja mainokset piti saada omatoimisesti paikalleen.

Kotiin palatessa otin kuvan Ounaskoskesta ja Jätkänkynttilästä:

Minkki mateenpyynnissä

Olin jo liikekannalla, kun Marko soitti Ounaskoskelta: täällä on minkki, joka pyydysti ison mateen. Siis sinne.

Paikalle ehdittyäni minkkiä ei enää näkynyt ja arvelimme sen keskittyvän herkutteluun piilossa sivullisten katseilta. Marko ehti saada minkin ja kalan ottelusta videokuvaa, jonka mm. Maikkari julkaisi.

Jonkin aikaa odoteltuamme minkki ilmestyi eteemme ja loikki hetken kuvaajasetiä ihmeteltyään rantasulaan Jätkänkynttilän alle. Ei mennyt minuuttiakaan, kun kamppailu oli taas käynnissä. Made oli yhtä kookas kuin edellinenkin.

Tällä kertaa minkki katsoi aiheelliseksi kätkeä saaliinsa uuteen paikkaan ja lähti kalaa retuuttaen alajuoksulle päin.

Sukelluksia venäläisyyden ytimeen

Ulkomuseo (Idiootti 2016) on Sergei Dovlatovin neljäs suomennettu teos. Takakannessa sanotaan, että kirjan päähenkilö Boris lähtee oppaaksi venäläisyyden ytimeen. Kirja on edeltäjiensä tavoin pieni herkkupala ja samalla elämyksellinen sukellus neuvostoajan arkeen.

Kirjan loppuun on koottu suomalaiskriitikoiden sanomisia Dovlatovin muista Suomessa julkaistuista teoksista Meikäläiset, Matkalaukku ja Haarakonttori. Ilona Vihonen kirjoittaa Me Naisissa:

Jos Dostojevski pölyttyy kirjahyllyssä ja Tolstoi tuuraa makuuhuoneessa rikkinäistä sängynjalkaa, Sergei Dovlatoville kannattaa vielä antaa mahdollisuus.

Sattuipa somasti! Luin viikko sitten Dostojevskin pienoisromaanin Peluri ja hieman kesken on Tolstoin tuhatsivuinen Anna Karenina: lyhyt ja pitkä sukellus venäläisyyden ytimeen sata vuotta ennen Dovlatovin aikaa.

Olen nauttinut Tolstoin järkäleestä ja päättänyt, että talven aikana luen myös Sodan ja rauhan. Paksu sekin mutta olkoon. Sen sijaan Dostojevskit ovat sen verran rankkaa luettavaa, että en uskalla luvata mitään. Ainakin pitää vielä verrytellä…

Ostin Anna Kareninan kesällä kirppikseltä, mutta tartuin siihen vasta nyt. Eino Kaliman käännös vuodelta 1911 tökki alusta asti ja kävi ylivoimaiseksi suunnilleen puolessa välissä kirjaa. Hain kirjastosta Lea Pyykön käännöksen vuodelta 1979 ja se on selvästi luettavampi. Ero tosin on pienempi kuin mitä odotin.

Eilen löysin tutun kirppiksen hyllystä molemmat suomennokset; tästä uudemmasta pyydettiin 4 euroa. Ne jäivät hyllyyn, mutta mukaan tarttui Jaan Krossin Vastatuulen laiva ja Paul Therouxin Salainen elämäni. Tarjonta oli tällä kertaa tavallista kiinnostavampi.

Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kirjallisista jälkimarkkinoista.

Pilkkasiipi, täpläpää

Kerroin viikko sitten surkeasti epäonnistuneesta kuvausyrityksestä. Eilen onnistuin selvästi paremmin. Paikka oli edelleen Kirkkolampi, mutta kohteena nyt naurulokin asemesta pilkkasiipi. Toinen puolisko lampea oli jäässä, ja pilkkasiipi sukelteli intensiivisesti melko lähellä rantaa.

Panin telejatkeen paikalleen ja ruuvasin kameran kiinni yksijalkaiseen jalustaan. Valoa ei ollut kehuttavasti, ja väänsin herkkyyden 1250 ASAan. Samalla kävi mielessä, että filmiaikana tuollaisista lukemista nähtiin vasta unta.

Lähestyin lintua sukellusten aikana; linnun pinnalla ollessa seisoin kuin suolapatsas. Kolmen spurtin jälkeen olin jo aika lähellä. Lintu ui loitommaksi, mutta ei hermostunut pahemmin. Sen sijaan isokoskelot pitivät touhuani niin epäilyttävänä, että katsoivat parhaaksi nousta siivilleen. Sinisorsat tulivat toiveikkaasti lähemmäksi ja päätyivät samaan kuvaan pilkkasiiven kanssa. Sorsia oli kaikkiaan 37.

Lintukirjassa sanotaan, että nuorella pilkkasiivellä valkea siipilaikku on usein piilossa ja että pään valkeat kuviot ovat selvemmät kuin vanhalla naaraspukuisella linnulla. Niinpä kyllä, mutta reunoiltaan epämääräiset kuin maalipyssyllä ammutut. Siipilaikku oli pieni ja sokeripalamaisen selkeä.

Ounasjoen suistossa on näkynyt pilkkasiipiä muutaman viikon ajan, Kirkkolammessa en muista tavanneeni lajia aiemmin. Kesällä Kirkkolammelle ilmestyi yllättäen metsähanhi.

Tikkari suusta

Syksy on ollut harvinaisen lauha, märkä ja pimeä. Siksi ilahduin ikihyviksi katsoessani illalla ikkunasta pihalle: maa oli valkoinen ja lunta tuli koko ajan lisää!

Ajattelin mennä heti aamulla Kirkkolammelle kuvaamaan naurulokkia lumisessa ympäristössä. Todennäköisesti sama lokki on viihtynyt lammella syyskuun alusta asti. Siinä ajassa ruskeavoittoinen poikaslinnun puku on vaihtunut talvipukuun, joka on melkein samanlainen kuin aikuisella linnulla.

Aamu tuotti kuitenkin karmean pettymyksen, vettä tihuutteli ja maa oli taas musta. Kävin kuitenkin lammella eikä lokkiakaan enää näkynyt. Se siitä kuvasta!