Kerroin viikko sitten surkeasti epäonnistuneesta kuvausyrityksestä. Eilen onnistuin selvästi paremmin. Paikka oli edelleen Kirkkolampi, mutta kohteena nyt naurulokin asemesta pilkkasiipi. Toinen puolisko lampea oli jäässä, ja pilkkasiipi sukelteli intensiivisesti melko lähellä rantaa.

Panin telejatkeen paikalleen ja ruuvasin kameran kiinni yksijalkaiseen jalustaan. Valoa ei ollut kehuttavasti, ja väänsin herkkyyden 1250 ASAan. Samalla kävi mielessä, että filmiaikana tuollaisista lukemista nähtiin vasta unta.

Lähestyin lintua sukellusten aikana; linnun pinnalla ollessa seisoin kuin suolapatsas. Kolmen spurtin jälkeen olin jo aika lähellä. Lintu ui loitommaksi, mutta ei hermostunut pahemmin. Sen sijaan isokoskelot pitivät touhuani niin epäilyttävänä, että katsoivat parhaaksi nousta siivilleen. Sinisorsat tulivat toiveikkaasti lähemmäksi ja päätyivät samaan kuvaan pilkkasiiven kanssa. Sorsia oli kaikkiaan 37.

Lintukirjassa sanotaan, että nuorella pilkkasiivellä valkea siipilaikku on usein piilossa ja että pään valkeat kuviot ovat selvemmät kuin vanhalla naaraspukuisella linnulla. Niinpä kyllä, mutta reunoiltaan epämääräiset kuin maalipyssyllä ammutut. Siipilaikku oli pieni ja sokeripalamaisen selkeä.

Ounasjoen suistossa on näkynyt pilkkasiipiä muutaman viikon ajan, Kirkkolammessa en muista tavanneeni lajia aiemmin. Kesällä Kirkkolammelle ilmestyi yllättäen metsähanhi.