Jos yöpymisiä lähiomaisten luona ei lasketa, etelän-retkeni paras ja yllättäen myös edullisin yöpaikka oli Viking XPRS.
Laiva lähti Katajanokalta illalla klo 21.30 ja palasi aamupäivällä. Ikkunallisen hytin, meriaamiaisen, lintujen ja näköalojen lisäksi tarjolla oli A-market ja riemuliiteri! Kaikki tämä klubilaisille ennakkoon ostettuna alle 40 euroa!
Kirjoitin aamun lintuhavainnoista edellisessä postauksessa; illalla kannelta sai ihailla tällaista näkymää:
Kello herätti viideltä, pukeuduin ja nousin kannelle.
Aurinko oli juuri noussut lähes pilvettömälle taivaalle. Tuuli kävi navakasti idästä; hanhipäivää ajatellen se ei luvannut hyvää. Kannella oli mukavasti tilaa, ja jäin tuulensuojaan istumaan ja kiikaroimaan.
Olin toivonut näkeväni Suomenlahdella arktisten hanhien ja pienempien vesilintujen muuttoa, mutta en nähnyt linnun lintua. Lopetin tähystyksen kuudelta, otin selfien ja palasin hyttiin.
Seuraavana aamuna sää oli aivan toisenlainen, pilvetön edelleen, mutta tyyni, autereinen ja melko lämmin. Laiva oli vielä Tallinnassa, kun satama-alueen yli itäkoilliseen muutti parvi valkoposkihanhia.
Avomerelle päästyämme keulan editse itään lensi kymmenkunta merimetsoa ja keskellä Suomenlahtea parvi sepelhanhia samaan suuntaan.
Muuta ei sitten näkynytkään, mutta olin tyytyväinen aamun antiin. On paljon mukavampaa nähdä jotain kuin ei mitään!
Olen jo kertonut retkellä tapaamistani linnuista, nyt on muiden eläinten vuoro. Näin Ahvenanmaalla ajellessani alun toistakymmentä sorkkaeläintä, joista suunnilleen puolet oli lehmiä ja muut kauriita. Lehmät taisivat olla vielä navetoissa.
Maakunnan vaakunassa komeileva sarvipää on käsittääkseni saksanhirvi. Näin siitä huolimatta, että lajia ei enää tavata alueella.
Autoilijoita sorkkaeläimistä varoittavassa kyltissä ja alla olevassa kuvassa loikkaa metsäkauris.
Otin ”taidekuvan” iltahämärissä Kökarissa. Melko lähellä kuvauspaikkaa tien varteen pystytetyssä varoitusmerkissä oli hieman yllättäen hirvi. Se toi mieleen ennen matkaani lukemani tiedon, jonka mukaan kökarilaisissa hirvipeijaisissa kokkeina ja tarjoilijoina toimivat pelkästään miehet. Asiaa korostettiin erikseen, vaikka käytäntö lienee melko yleinen muuallakin.
Kökar on käärmesaaren maineessa, ja toivoin näkeväni pitkästä aikaa kyyn. Sää suosi paistattelua, mutta siitä huolimatta en tavannut ainuttakaan. Leirintäalueella minulle vakuutettiin, että maine on ylimitoitettu ja käärmeitä näkee harvoin.
Kun vierailin Ahvenanmaalla kahdeksan vuotta sitten, tapasin yhden suomenkieltä täysin osaamattoman ummikon. Tämä suunnilleen ikäiseni postitoimihenkilö piti ehkä itseään enemmän paikallishallinnon kuin asiakaspalvelun edustajana.
Äskettäin päättyneen retken ainoa ummikko oli yllättäen hotellin vastaanotossa työskennennellyt nuori nainen; hänen kanssaan asiat hoituivat englanniksi. Yleisesti ottaen suomella selviytyi mainiosti.
Kuvan taustaksi on syytä kertoa, että autovuokraamossa palvelu oli erityisen hyvää. Paikalle kutsuttu ”paremmin suomea osaava” työntekijä kertoi oma-aloitteisesti, että auton voi jättää satamaterminaalin parkkipaikalle. Tästä oli iso apu minulle, kiitos!
Vain kerran harmitti, että en osannut ruotsia. Vietin lounastaukoa tienvarren levähdyspaikalla, kun lähelle pysähtyi auto ja peräkärry. Kärryssä oli häkki ja siinä puolenkymmentä lammasta.
Koska autossani oli Ahvenanmaan rekisterikilvet, mies huikkasi jotain ruotsiksi. ”Jag förstår inte”, jouduin vastaamaan. Mies naurahti, heilautti kättään ja jatkoi matkaansa. Olisin halunnut ymmärtää hänen viestinsä, varsinkin kun se liittyi lampaisiin ja taisi olla huumorilla heitetty.
Minun tapauksessani todellisin tarve paikallisen kielen osaamiseen ei liity matkalla selviytymiseen, vaan matkan aiheeseen. Olisi mahtavaa lukea Ulla-Lena Lundbergin tekstejä alkukielellä. Jossittelu ja jälkiviisaus on onneksi turhaa, koska hyvälläkään kouluruotsilla tuskin pystyisi nautiskelemaan nyansseista.
Yritän kuvitella, miltä Jutta Urpilaisesta tuntuu katsella touhua sivusta: Suomessa arvotaan demariministereitä ja Euroopan ytimessä palkintovirkaa Jyrki Kataiselle.
Mielestäni demarit vaihtoivat puheenjohtajaa kuin jääkiekkojoukkue maalivahtia. Vaikka tappioasema ei olisi Urpilaisen tai maalivahdin syytä, jotain on pakko tehdä.
Kannattaa muistaa, että alkukesän 2011 hallitusneuvoittelussa demarit olivat temppelin harjalla: rukkaset Kataiselle olisivat avanneet aivan uudenlaisia näkymiä demareille ja Suomelle. Puolue päätti kuitenkin lähteä hallitukseen Kokoomuksen apupuolueeksi, ja tässä ollaan nyt.
Jos puolueajattelu ei estä lukemasta ”vääriä” mielipiteitä, sosiaalinen media tarjoaa terveellistä aivovoimistelua. Näytteeksi pari lainausta blogitekstistä, jossa nimimerkki Tyhmyri käsittelee syitä demareiden katastrofaaliseen tilanteeseen:
…monet EU-jäsenyyteen ja euroon liittyvät ratkaisut ovat vaatineet vanhan kannattajakunnan etujen vastaisia ratkaisuja. Vastuun kantaminen noista ratkaisuista painaa demareita ja aivan ansaitusti.
Oman arvioni mukaan pitkän linjan demari ei hevillä suostu äänestämään muita puolueita, ei varsinkaan perussuomalaisia. Jos lipposlainen EU- ja europolitiikka ei miellytä, on paljon linjakkaampaa jättää kokonaan äänestämättä. Tällöin kyseessä ei todellakaan ole vaaleissa nukkuminen, vaan tietoinen protesti.
Nykyisen kaltaisena euro- ja virkamiespuolueena demareilla ei mielestäni ole sitä paljon puhuttua luonnollista kannattajakuntaa. Ei edellytyksiä palata vanhaan suuruuteensa.
Oikeasti en sääli Urpilaista. Hän jatkaa kansanedustajana eli putosi tiheään turvaverkkoon. Jos perhe-elämä kiinnostaa, siihen on nyt mahdollisuus.
Olen vain sitä mieltä, että Urpilaiselle olisi kuulunut palkinto ihan siinä missä Kataisellekin. ”Täti Tiukka” veti kivirekeä, kantoi vastuuta pankkien ja euroalueen pelastamisesta ajoittain niin väkevästi, että Zysse pääsi koukkaamaan vasemmalta ohi.
Seurasin illalla samanaikaisesti peliä ja vaalien tuloslaskentaa.
Aika pian selvisi, että tuomarit suosivat Venäjää. Malkinin poikkari Haulan naamaan jäi viheltämättä, mutta Venäjälle järjestettiin kevein perustein pitkä rupeama kahden miehen ylivoimaa. Taitava joukkue ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä.
Kaikesta näki, että Venäjälle oli tarkeää voittaa mestaruus lohdutuspalkinnoksi penkin alle menneestä olympiaturnauksesta. Joukkue oli kiistatta niin hyvä, että ei olisi tarvinnut apua tuomareilta. Oli myös tyylitöntä, että kisajärjestäjät antoivat kurkunleikkauseleen vuoksi toimitsijakieltoon määrätyn Venäjän päävalmentajan johtaa peliä katsomosta käsin.
Sitten aasinsillan kautta vaaleihin. HS kertoi, että maajoukkuepelaajille järjestettiin mahdollisuus äänestää ennakkoon Ruotsin lähetystössä. Yksikään pelaaja ei käynyt äänestämässä, ja ykkössentteri Petri Kontiola meni kaiken lisäksi töräyttämään:
Ei voisi vähempää kiinnostaa!
Nimimerkki oikeistovasemmistolainen kommentoi:
Vaalit alkavat kiinnostaa vasta sitten kun aktiiviura lähenee loppuaan. Silloin jellona hakeutuu kokoomuksen ehdokkaaksi, vaikkei politiikka edelleenkään kiinnostaisi.
Äänestysaktiivisuus jäi jälleen kerran masentavan alhaiseksi. Toisaalta äänestäjien passiivisuus ei varmaankaan ole suuri ongelma niille, jotka hyötyvät tilanteesta.
Ennakkoäänestyksen päätyttyä uutisoitiin, että aktiivisimmin olivat olleet liikkeellä Kauniaisten äänioikeutetut: pelkkä ennakkoäänestys nosti äänestysprosentin samoihin lukemiin monien kuntien lopullisten lukujen kanssa. Varsinaisen vaalipäivän jälkeen äänestysprosentti oli Kauniaisissa omaa luokkaansa, huikea 71.2 %!
Hyötyjät tiedetään. Kokoomuksen ääniosuus Kauniaisten äänipotista oli 37,0 ja RKP:n 36,5 %. Muista puolueista lähimmäksi kärkikaksikkoa pääsi Vihreät 7,0 prosentin osuudella.
Puoluevaali (ja siihen kuuluva äänikynnys) vapauttaa monet äänestäjät itsenäisen ajattelun vaivasta, mutta johtaa kyseenalaisiin sivuilmiöihin. Nyt käydyissä vaaleissa äänikuningatar, peräti 61009 ääntä kerännyt Sari Essayah jäi rannalle. Edellisissä vaaleissa hän pääsi läpi vaaliliiton ansiosta, mutta tällä kertaa KD ei onnistunut sellaista solmimaan. Olisin suonut, että Sari Essayah olisi pitänyt paikkansa.
RKP sai kannattajansa uurnille muallakin kuin Kauniaisissa: äänestysprosentti Ahvenanmaalla oli suurempi kuin Helsingissä. Erikseen uutisoituna tämä lienee poikkeuksellista.
Panin viikko sitten merkille, että saarimaakunnassa eläteltiin toiveita ahvenanmaalaisesta mepistä. Äänien keskittäminen Britt Lundbergille onnistui hyvin, mutta paikka jäi silti erittäin kauas.
Valituksi tullut Nils Torvalds on melkoinen kummajainen ollakseen kielipuolue RKP:n varapuheenjohtaja ja kärkiehdokas: hän kannattaa tietyin ehdoin luopumista pakkoruotsista!
Istun junassa ja yritän keksiä syitä mennä huomenna äänestämään. Juuri nyt tilanne on fifty-sixty.
Motivaatiota nakertaa ehkä eniten luottamuksen puute, johon erityisesti EU-asioissa on perusteltua syytä. EU ei ole ollut sitä, mitä suomalaisille kansanäänestyksen alla uskoteltiin. Itse toki äänestin aikoinaan liittymistä vastaan, mutta monet liittymistä kannattaneet katsovat tulleensa petetyksi.
Valtaeliitti jatkoi valitsemallaan linjalla, ja Suomi liitettiin euroalueeseen kysymättä kansalaisten mielipidettä. Ruotsissa ja Tanskassa kunnioitettiin demokratiaa ja järjestettiin kansanäänestys tunnetuin tuloksin. Suomella oli vaihtoehto, suomalaisilla ei.
Nyt pääministeri Katainen on saarnannut koko hallituskauden ajan samaa vaihtoehdottomuutta: hirveitä tapahtuu, jos Suomi ei kanna vastuutaan euroalueen koossa pysymisestä. Muu olisi vastuuttomuutta ja pölhöpopulismia.
Viime viikkoina monet puolueista riippumattomat talouden asiantuntijat ovat päätyneet aivan eri linjoille kuin Katainen; jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla myönnettiin, että vaihtoehtoja on ollut ja että virheitä on tehty. Yksisilmäistä EU-uskoa nimitettiin osuvasti eurottumiseksi (vrt. suomettuminen). En ole yllättynyt, että tämä kriittinen kannanotto jäi ainoaksi laatuaan.
EU-vaalien ”vaihtoehdot” ovat mielestäni pitkälti näennäisiä. Tilanne tuo mieleen kotikaupunkini ratapihan: rinnakkaisia raiteita on vaikka kuinka paljon, mutta metsän reunassa raiteet yhtyvät, ja asemalta pääsee vain kahteen suuntaan.
Iltalehden teettämässä kyselyssä paljastui, että suomalaisten selkeä enemmistö suhtautuu kriittisesti EU:n liittovaltiokehitykseen. Vaalikarjalla riittää ihmettelemistä, koska innokkaimmat federalistit (RKP) ja ärhäkkäimmät kriitikot (Keskusta) kuuluvat EU-parlamentissa samaan Alde-ryhmään.
Kaiken huipuksi EU-asioissa ehdokastarjonnan äärilaitoja edustavat Rehn ja Väyrynen keräävät ääniä samalla listalla, mahdollisesti toisilleen!
En hyväksy valehtelemista keinona ajaa omaa tai taustayhteisön etua. Pääministeri Kataisen monet töräytykset voidaan ehkä panna ymmärtämättömyyden tiliin, mutta omia lähiajan suunnitelmiaan kommentoidassaan hän sentään lienee asiantuntija.
Kuvan tilanne muistetaan viime vuoden elokuulta. Kuvatekstissä Katainen sanoo:
En ole lähdössä kertakaikkiaan yhtään mihinkään. Ja piste.
Lopetin tänä keväänä aktiivisen jääkiekon seurannan siihen, kun viimeisetkin suomalaiset NHL-pelaajat lähtivät kesälomalle.
Olen nähnyt käynnissä olevista MM-kisoista vain kaksi peliä: yhden ennen lähtöäni ja toisen eilen. Huomenna olisi hyvää aikaa katsoa välieräotteluita, mutta eivätpä taida junassa näkyä.
Suomi saa kiittää jatkopaikastaan Sveitsiä ja Kanadan maalivahtia. Suomen peli Kanadaa vastaan lienee ollut parasta, mitä joukkueelta on näissä kisoissa nähty. Silti se oli kaukana hyvästä.
Minulle eilisen paras jääkiekkouutinen oli tieto KeuPalle myönnetystä mestislisenssistä. Tällä kaudella on poikkeuksellista, että sarjanousu varmistui kaukalossa eikä kabinetissa. Onneksi olkoon KeuPa!
Eilen Suomen avausmaalin komealla lämärillä viimeistellyt Olli Palola tunnetaan lempinimellä Keuruun Kovalchuk. On mukava havaita, että mies muistaa kasvattajaseuraansa.
Kesäinen ykköslajini on pesäpallo. Katselin täällä Jyväskylässä kaksi peliä superpesistä, miesten ja naisten. Kirin miesten esitys oli ponneton ja lähes masentava, Kirittäret esitti paljon parempia otteita. Kuvassa joukkue onnittelee kunnarin kumauttanutta Emma Niemistä.
Matkani Ahvenanmaalle on kirjailija Ulla-Lena Lundbergin innoittama. Luin kevään aikana kaikki hänen suomeksi käännetyt kirjansa, ja halusin tutustua Kökarin saareen ja ahvenanmaalaisen laivanvarustamisen historiaan.
Viimeksi mainittua esitellään kiinnostavasti ja korkeatasoisesti Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Samalla lipulla pääsee myös Pommernille.
Vahvimmat luontoelämykset liittyvät tällä kertaa kasveihin. Lapista tulleena voi vain ihmetellä, että kolmenlaiset vuokot ja kevätesikot kukoistavat jo täyttä päätä – monin paikoin valtavina kenttinä.
Linnuista näkyvimpiä ovat kyhmyjoutsenet ja harmaahaikarat, joita kumpiakin näkee Maarianhaminan kaupungin ilmatilassa. Muutamat kyhmyjoutsenet hautoivat vain parinkymmenen metrin etäisyydellä vilkkaasti liikennöidystä Eckerön tiestä.
Kuten arvata saattaa, ohi jyräävä liikenne ei häiritse lintuja vähääkään, mutta tien laitaa tepasteleva jalkamies on mahdollisimman epäilyttävä tapaus!
Kökarissa keskityin Hamnön ”kirjalliseen” ympäristöön. Kirjailija Lundberg syntyi Kökarin pappilassa ja hänen isänsä kirkkoherra Pehr Lundberg hukkui lähisalmeen helmikuussa 1949.
Toinen erityisen kiinnostuksen kohde oli Otterböte, pronssikautinen hylkeenpyytäjien asuinpaikka. Se tuntuu olevan kovin kaukana merestä, mutta maan kohoaminen ja kasvillisuuden muuttuminen selittää asian. Uskomattoman hieno ja suojainen paikka!
Merivartioston tien varresta lähtevä Kalenin polku tarjosi vaikuttavien kallioiden ja räjäytettyjen suojavarustusten lisäksi mukavan yllätyksen. Jungfrudans on pieni, hyvin säilynyt jatulintarha kauniissa ympäristössä. Sen äärellä hiljentyessä tuli ajatelleeksi, että onneksi kohde sijaitsee näinkin vaivalloisen kävelymatkan päässä tieltä. Eipä Kökar toisaalta taida muutenkaan olla reikäpäävandaalien kärkikohteita.
Tuntumaa nykyaikaiseen merenkulkuun kertyi runsain määrin matkustajana ja töllistelijänä. Matka Kökariin taittui kahdessa ja puolessa tunnissa yhteysalus Skiftetillä. Menomatkalla jouduin ajamaan auton sivuparvelle. Tila on niin kapea, että oli työ ja tuska keplotella autosta ulos.
Joutuuko minua pykälää tai kahta järeämmän kaliiperin kuski kököttämään autossa koko matkan, vai otetaanko kuljettajien ruumiinrakenne huomioon lauttaa ladattaessa?
Maarianhamina on meri- ja merenkulkukaupunki parhaasta päästä. Lisäksi lähellä satamaa on poikkeuksellisen hyvä laivankatselupaikka, minulle tuttu edellisiltä käynneiltäni. Seurasin eilen alkuiltapäivän paraatia paikallisen asianharrastajan kanssa.
Solkkasimme sekaisin ruotsia, englantia ja suomea. Kuulin häneltä, että aiemmin samana päivänä Maarianhaminaan oli saapunut tanskalainen purjealus. Selvitin netistä, että kyseessä oli täystakiloitu kolmimastoinen purjelaiva. Kävin illalla tervehtimässä Georg Stage -nimistä alusta.
Palasin Kökarista yölautalla ja seurasin aikani kuluksi lähivesien liikennettä Marinetrafficin kartalta. Osasin katsella oikeaan suuntaan, ja näin Viking Gracen etenevän kohti Långnäsiä yllättävän pimeässä yössä.
Kuvasin Viking Gracen Amorellalta keskiviikkona.
Juna saapui Ouluun ajallaan ja jatkaa hetken kuluttua. Olen menossa Turkuun ja sieltä Ahvenanmaalle.
Uutisissa puhuttiin tänään Oulun Plaanaojasta. Siihen aikaan kun asuin Oulussa, kaupungin keskustan läpi virtaava oja oli nimeltään Laanaoja, tuttavallisemmin Laaniska.
Onkohan Otto Karhin puisto nykyisin Pletkun puisto?
Matka kestää yli 14 tuntia, mutta sujuu rattoisasti jos onnistun nukkumaan. Siitä ei ole mitään takeita. Onneksi on tämä junanetti.
Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa. Koska tavaraa on paljon ja lintukirja mahdottoman painava, toisen piti olla kevyt. Siis painoltaan, ei sisällön puolesta.
