Kun vierailin Ahvenanmaalla kahdeksan vuotta sitten, tapasin yhden suomenkieltä täysin osaamattoman ummikon. Tämä suunnilleen ikäiseni postitoimihenkilö piti ehkä itseään enemmän paikallishallinnon kuin asiakaspalvelun edustajana.

Äskettäin päättyneen retken ainoa ummikko oli yllättäen hotellin vastaanotossa työskennennellyt nuori nainen; hänen kanssaan asiat hoituivat englanniksi. Yleisesti ottaen suomella selviytyi mainiosti.

Kuvan taustaksi on syytä kertoa, että autovuokraamossa palvelu oli erityisen hyvää. Paikalle kutsuttu ”paremmin suomea osaava” työntekijä kertoi oma-aloitteisesti, että auton voi jättää satamaterminaalin parkkipaikalle. Tästä oli iso apu minulle, kiitos!

Vain kerran harmitti, että en osannut ruotsia. Vietin lounastaukoa tienvarren levähdyspaikalla, kun lähelle pysähtyi auto ja peräkärry. Kärryssä oli häkki ja siinä puolenkymmentä lammasta.

Koska autossani oli Ahvenanmaan rekisterikilvet, mies huikkasi jotain ruotsiksi. ”Jag förstår inte”, jouduin vastaamaan. Mies naurahti, heilautti kättään ja jatkoi matkaansa. Olisin halunnut ymmärtää hänen viestinsä, varsinkin kun se liittyi lampaisiin ja taisi olla huumorilla heitetty.

Minun tapauksessani todellisin tarve paikallisen kielen osaamiseen ei liity matkalla selviytymiseen, vaan matkan aiheeseen. Olisi mahtavaa lukea Ulla-Lena Lundbergin tekstejä alkukielellä. Jossittelu ja jälkiviisaus on onneksi turhaa, koska hyvälläkään kouluruotsilla tuskin pystyisi nautiskelemaan nyansseista.