Tampereella ratkottiin viime lauantaina sprinttisuunnistuksen Suomen mestaruudet. Tapahtuma oli mittava: lähes kaksituhatta pihkaniskaa etsi rasteja epätavallisessa ympäristössä eli kaupungin keskustassa. Ihan kirjaimellisesti, sillä kilpailualueen pohjoisrajana oli Hämeenkatu!

Ensi kertaa livenä nähtynä kaupunkisuunnistus oli hämmentävä elämys. Koska liikkeellä oli samaan aikaan monen sarjan suunnistajia, rasteja oli paljon ja kilpailijat tuntuivat säntäilevän sattumanvaraisesti kuka mihinkin suuntaan. Seurasin kilpailua aluksi Ratinan stadionilla, missä sijaitsi kilpailukeskus ja maali. Sitä kohti useimmat numerolla varustetut pyrkivät, mutta eivät kaikki. Yksi kilpailija tuli yllättäen takaani, loikki katsomon penkkejä alas, porhalsi stadionalueen halki ja hävisi katsomon aukosta omaan suuntaansa.

Siirryin kosken rantaan Hotelli Ilveksen kohdalle. Pyrinnön talkoolainen oli valvomassa, että kilpailijat pysyvät sallitulla alueella. Kannatti pysyä, koska poikkeaminen rajoitusnauhan väärälle puolelle olisi johtanut hylkäykseen. Kilpailijoita lähetettiin matkaan kolmen ryhminä Kehräsaaren sillalta.

Ratoja pidettiin onnistuneina, joskin haasteellisina. Huippusuunnistaja Venla Harju totesi Aamulehdessä, että tamperelaisuudesta ei ollut hyötyä kilpailussa. Monet rastit olivat ennen käymättömissä paikoissa talojen sisäpihoilla. Starttipaikan läheisyydessä näkemistäni rasteista yksi oli sijoitettu ravintola Brewhousen oven pieleen, toinen hotelli Ilveksen kivijalkaan.

Näkemistäni kilpasuunnistuksen alalajeista kaupunkisprintti ja tunturisuunnistus ovat janan ääripäitä. Asiaan liittyvä teksti Suunnistus ja minä.