Suunnistuksen MM-kisat tarjosivat jännitystä ja ilon hetkiä lajin ystäville. Riemukkaan viestihopean jälkeen teki mieli fiilistellä ja pohtia omaa suhdetta suunnistamiseen.

Sain suunnistamisen perusopit Jyväskylän keskuskansakoulun 3-4 luokilla. Alpo Mäkelä oli erinomainen opettaja, innostava ja laaja-alainen: hän tarjosi normaalin opetuksen ohessa runsaasti tietoja ja taitoja, joilla on ollut käyttöä myöhemmässä elämässä. Muistikuvat suunnistusopetuksen sisällöstä ovat hataria, mutta todennäköisesti keskityimme kartanlukuun.

Omat käytännön kokemukseni lajista liittyvät hyötyliikuntaan, ammatin harjoittamiseen erämaissa ja lähimetsissä. Rastilippuja reiteilläni on näkynyt vain armeija-aikana, jolloin piti osallistua aliupseerikoulun suunnistuskilpailuihin. Menestys oli hyvä, joskaan en yltänyt ihan podiumille asti.

Kuvausretkillä ei riitä, että osaa kulkea pahemmin eksymättä. Erämaissa yksin (ennen matkapuhelinten aikaa) liikkuessa reitinvalinnoissa korostui turvallisuuden merkitys: riskejä ei voinut ottaa. Painavasta rinkasta johtuen pyrkimyksenä oli päästä suunniteltuun leiripaikkaan energiaa tuhlaamatta. Varsinainen kuvaaminen tapahtui pääosin leiristä käsin.

Luonnonmaisemia kuvaavalle ehkä kaikkein tärkeintä on taito lukea luovasti karttaa: on osattava kuvitella miltä kartalla kiinnostavat kohteet näyttävät paikan päällä vaihtelevissa sääoloissa eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina.

* * *

Todellinen suunnistuksen ystävä minusta tuli kesäkuussa 1994, jolloin silloisella kotipaikkakunnalla järjestetty Pyhä-Luosto Jukola teki kaikin tavoin lähtemättömän vaikutuksen. Tajusin kertalaakista esimerkiksi sen, kuinka fiksua väkeä suunnistajat ovat!

Vietin varhaiset aamuyön tunnit ratamestarina toimineen Esa Turusen neuvomalla rastilla, missä metsä oli mahdollisimman vanhaa ja vaikuttavaa. Paikka sijaitsee nykyisen kansallispuiston alueella. Leimaamassa kävi kolmen osuuden kilpailijoita, joista kuvassa esiintyvä juoksee vauhdista päätellen ankkuriosuutta.

Sanonpa tähän väliin, että MM-lähetysten selostaja Jussi Eskola ja kommentaattori Janne Salmi olivat mielestäni asiantuntevin parivaljakko, jota olen ikinä kuunnellut minkään urheilutapahtuman yhteydessä. Turun Suunnistajien väreissä juossut Janne Salmi sinetöi sattumoisin juuri Pyhä-Luoston ankkuriosuudella ensimmäisen Jukola-voittonsa. Jatkossa niitä tuli vielä kaksi lisää.

MM-kisojen sprinttiselostuksissa puhuttiin painokkaasti metsäsuunnistuksesta erotukseksi taajamissa juostaviin sprinttikilpailuihin. Kilpailijat ovat samat, mutta tapahtumat luonteeltaan kovin erilaisia.

* * *

Luostolla ei tarvittu otsalamppuja, mutta etelämpänä kilpailtaessa pimeät yöosuudet ovat olennainen osa Jukolaa. Yösuunnistus on yhtenä suunnistuksen alalajina mukana kotimaisessa kilpailukalenterissa.

Sodankylässä asuessani kävin Kiilopäällä seuraamassa tunturisuunnistuksen SM-kisoja. Jos puhutaan päivänvalossa sulan maan aikana järjestettävistä suunnistuskilpailuista, sprintti- ja toisaalta pareina juostava tunturisuunnistus ovat toiminnan ääripäitä.

Sprintissä kilpailija joutuu päättämään salamannopeasti, kannattaako kerrostalo kiertää vasemmalta vai oikealta. Tunturisuunnistuksessa kannattaa harkita hieman kauemmin, koska kierrettävä kohde voi olla kokonainen tunturi! Kun tunturisuunnistuksen mestaruuksia ratkottiin kaksi vuotta sitten Pallaksilla, pisin rastiväli oli kahdeksan kilometriä.

Vuokatinvaaralla juostua keskimatkan kisaa seuranneille selvisi, mitä teknisesti vaativa rata käytännössä tarkoittaa. Vaikkapa sitä, että rasti piileskelee peitteisessä rinteessä niin onnistuneesti, että Minna Kauppi ei näe sitä vaikka tähystää kahdenkymmenen metrin päässä.

Viestit juostiin samassa maastossa, ja monet huippunimetkin tekivät karmeita pummeja. Edes naissuunnistusta vuosikaudet suvereenisti hallinnut Simone Niggli ei pystynyt läheskään virheettömään suoritukseen. Toisaalta kun Minnan keskittyminen oli tapissa, rastiliputkin näkyivät paremmin.

* * *

Mitä Alpo Mäkelään tulee, olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan siirtää hänen opetuksiaan omille lapsilleni. Yhteisillä retkillämme karttaa tutkittiin paljon: tauolla oli tapana etsiä kartalta reitit, joita olimme sijaintipaikkaame tulleet ja ne, joita oli tarkoitus jatkaa.

Taka-ajatuksena oli, että lapset olisivat tarvittaessa selviytyneet omin päin metsästä ihmisten ilmoille.
7/2013