Hienoa Leijonat, huikeaa!

Olympiakultaa oli jo, mutta kiekkoleijonat halusivat enemmän ja päättivät hienon kautensa maailmanmestaruuteen kotikisoissa. Kiekkokansa sai makeaa mahan täydeltä.

Loppuottelu meinasi mennä turhankin jännittäväksi. Luottoa Leijoniin vahvisti entisestään toisella erätauolla taivaalle kuin ennusmerkiksi ilmestynyt sateenkaari. Se pysyi paikallaan lähes koko kolmannen erän ajan.

Suomi ei Ruotsin tavoin lannistunut Kanadan viime hetken tasoitusmaaleista, vaan tuli jatkoerään voitto mielessä. Kanadan jäähy helpotti merkittävästi mestaruusjahtia ja pani kysymään, onko oikein ratkaista mestaruus pelaamalla jatkoerä kolmella kolmea vastaan tai kuten kävi, neljällä kolmea.

Jäähyn viheltävän tuomarin rooli nousee kohtuuttoman suureksi. Ylivoimalla ei tarvinnut pitkään pelata, ja Sakari Manninen sai viimeistellä voittomaalin Mikael Granlundin millintarkasta tarjoilusta. Loistava turnaus kummaltakin!

Suomen joukkue oli tarkoin roolitettu ja hyvin sitoutunut kooste monen ikäisiä pelimiehiä. Varmaa tietoa ei vielä ole, mutta kolme veteraania sattoi päättää maajoukkueuransa parhaalla mahdollisella tavalla: kapteeni Filppula, luottopakki Hietanen ja kansansuosikki ”Mörkö” Anttila.

En nähnyt Nokia Arenalla yhtään Suomen peliä, mutta osallistuin Hakametsän hallin paikoitusalueella järjestettyyn kansanjuhlaan. Meitä kiekkoihmisiä oli saapunut paikalle yli 30 000! Tapahtumat lavalla näkyivät ja varsinkin kuuluivat kaikkialle riittävän hyvin!

Tunteet nousivat pintaan kun tapasin yllättäen Jounin ja ajattelin, kuinka onnekas olenkaan: sain juhlia poikani kanssa Suomen tuplamestaruutta samassa paikassa, missä näin koulupoikana ensimmäiset MM-kisaotteluni keväällä 1965!