Aihearkisto: Matkailu

Tetrapodi

Tuesday, June 4th, 2013

Kymmenentenä toukokuuta postauksen otsikkona oli teorbi, tänään tetrapodi. Edellinen on soitin, jälkimmäinen ei soi.

Tetrapodi on nelisakarainen betonijärkäle, jonka käyttötarkoituksena on aallonmurtajan vahvistaminen erityisen haasteellisissa oloissa. Ideana on, että tetrapodivalli taltuttaa aaltojen voiman päästämällä läpi osan sitä vastaan vyöryvästä vedestä.

Loistava näyte tetrapodin toimivuudesta on Berlevågin satama Finnmarkissa.

Perjantai-ilta Berlevågissa oli heikkotuulinen ja lämmin, ja satamassa olisi odottanut näkevänsä enemmänkin väkeä. Aallonmurtajilla seisoskeli laivoja odottamassa vain neljä paikallista ihmistä ja kaksi turistia. Lisäksi paikalla oli viisi merisirriä ja ainakin tuhat vuoden ikäistä pikkukajavaa.

Hurtigruten-alukset saapuivat ajallaan, idästä MS Richard With ja lännestä MS Finnmarken. RW on kuuluisan rannikkolinjan perustaja, jonka muistomerkki on pystytetty Stokmarknesin satamaan. Samassa paikassa sijaitsee erinomaisen tasokas ja mielenkiintoinen Hurtigruten-museo.

Richard With tuli satamaan ensin, ja Finnmarken odotteli vuoroaan merellä. Kun alukset myöhemmin kohtasivat ja tervehtivät toisiaan, saimme kuulla veret seisauttavan sumutorvisinfonian.

PS
Kaveri kävi kesällä Berlevågissa ja löysi satama-alueelta blogitekstiä täydentävän tiedon. Aallonmurtajan vahvistamiseen on käytetty 11 000 tetrapodia ja 6 000 suurta kallionlohkaretta.

Norjalaista tilataidetta

Tuesday, June 19th, 2012

Varauma: jos onnistuu löytämään Norjasta tylsän tieosuuden, vika on todennäköisesti omissa silmissä tai asenteessa….

Suorin reitti Karigasniemestä Berlevågiin myötäilee Tenojokea, ja maisemia kyllä kelpaa ihailla, Suomen komeinta jokilaaksoa. Mutta kun sitä on katsellut liki kahdensadan kilometrin matkan, alkaa kaivata vaihtelua.

Ennen kuin tie nousee tunturiylängölle, on kuitenkin jaksettava “tylsä” osuus Skipagurrasta pohjoiseen. Menomatkalla kolme hiiripöllöä virkisti autokuntaa, samoin tienpientareella alle puolen metrin päässä asvaltin reunasta hautonut meriharakka.

Kyllä on hyvähermoinen luontokappale ja periksiantamaton. Lintu ei masennu vaikka vierestä ohi hujeltavan rekan ilmavirta paiskaa munien päältä ojan pohjalle monta kertaa päivässä.

Ehdoton kohokohta oli kuitenkin erikoislaatuinen viritelmä, jonka paluumatkalla kuvasin. Kyseessä on kirjaimellisesti tilataideteos: luovuus on ryöstäytynyt valloilleen maatilan navetassa.

Yhdistetty hotelli, riemuliiteri ja lintutorni

Jos yöpymisiä lähiomaisten luona ei lasketa, etelän-retkeni paras ja yllättäen myös edullisin yöpaikka oli Viking XPRS.

Laiva lähti Katajanokalta illalla klo 21.30 ja palasi aamupäivällä. Ikkunallisen hytin, meriaamiaisen, lintujen ja näköalojen lisäksi tarjolla oli A-market ja riemuliiteri! Kaikki tämä klubilaisille ennakkoon ostettuna alle 40 euroa!

Kirjoitin aamun lintuhavainnoista edellisessä postauksessa; illalla kannelta sai ihailla tällaista näkymää:

Aamuvahdissa

Kello herätti viideltä, pukeuduin ja nousin kannelle.

Aurinko oli juuri noussut lähes pilvettömälle taivaalle. Tuuli kävi navakasti idästä; hanhipäivää ajatellen se ei luvannut hyvää. Kannella oli mukavasti tilaa, ja jäin tuulensuojaan istumaan ja kiikaroimaan.

Olin toivonut näkeväni Suomenlahdella arktisten hanhien ja pienempien vesilintujen muuttoa, mutta en nähnyt linnun lintua. Lopetin tähystyksen kuudelta, otin selfien ja palasin hyttiin.

Seuraavana aamuna sää oli aivan toisenlainen, pilvetön edelleen, mutta tyyni, autereinen ja melko lämmin. Laiva oli vielä Tallinnassa, kun satama-alueen yli itäkoilliseen muutti parvi valkoposkihanhia.

Avomerelle päästyämme keulan editse itään lensi kymmenkunta merimetsoa ja keskellä Suomenlahtea parvi sepelhanhia samaan suuntaan.

Muuta ei sitten näkynytkään, mutta olin tyytyväinen aamun antiin. On paljon mukavampaa nähdä jotain kuin ei mitään!

Ahvenanmaan eläimiä

Olen jo kertonut retkellä tapaamistani linnuista, nyt on muiden eläinten vuoro. Näin Ahvenanmaalla ajellessani alun toistakymmentä sorkkaeläintä, joista suunnilleen puolet oli lehmiä ja muut kauriita. Lehmät taisivat olla vielä navetoissa.

Maakunnan vaakunassa komeileva sarvipää on käsittääkseni saksanhirvi. Näin siitä huolimatta, että lajia ei enää tavata alueella.

Autoilijoita sorkkaeläimistä varoittavassa kyltissä ja alla olevassa kuvassa loikkaa metsäkauris.

Otin ”taidekuvan” iltahämärissä Kökarissa. Melko lähellä kuvauspaikkaa tien varteen pystytetyssä varoitusmerkissä oli hieman yllättäen hirvi. Se toi mieleen ennen matkaani lukemani tiedon, jonka mukaan kökarilaisissa hirvipeijaisissa kokkeina ja tarjoilijoina toimivat pelkästään miehet. Asiaa korostettiin erikseen, vaikka käytäntö lienee melko yleinen muuallakin.

Kökar on käärmesaaren maineessa, ja toivoin näkeväni pitkästä aikaa kyyn. Sää suosi paistattelua, mutta siitä huolimatta en tavannut ainuttakaan. Leirintäalueella minulle vakuutettiin, että maine on ylimitoitettu ja käärmeitä näkee harvoin.

 

 

Aivanet – ummikkona Oolannissa

Kun vierailin Ahvenanmaalla kahdeksan vuotta sitten, tapasin yhden suomenkieltä täysin osaamattoman ummikon. Tämä suunnilleen ikäiseni postitoimihenkilö piti ehkä itseään enemmän paikallishallinnon kuin asiakaspalvelun edustajana.

Äskettäin päättyneen retken ainoa ummikko oli yllättäen hotellin vastaanotossa työskennennellyt nuori nainen; hänen kanssaan asiat hoituivat englanniksi. Yleisesti ottaen suomella selviytyi mainiosti.

Kuvan taustaksi on syytä kertoa, että autovuokraamossa palvelu oli erityisen hyvää. Paikalle kutsuttu ”paremmin suomea osaava” työntekijä kertoi oma-aloitteisesti, että auton voi jättää satamaterminaalin parkkipaikalle. Tästä oli iso apu minulle, kiitos!

Vain kerran harmitti, että en osannut ruotsia. Vietin lounastaukoa tienvarren levähdyspaikalla, kun lähelle pysähtyi auto ja peräkärry. Kärryssä oli häkki ja siinä puolenkymmentä lammasta.

Koska autossani oli Ahvenanmaan rekisterikilvet, mies huikkasi jotain ruotsiksi. ”Jag förstår inte”, jouduin vastaamaan. Mies naurahti, heilautti kättään ja jatkoi matkaansa. Olisin halunnut ymmärtää hänen viestinsä, varsinkin kun se liittyi lampaisiin ja taisi olla huumorilla heitetty.

Minun tapauksessani todellisin tarve paikallisen kielen osaamiseen ei liity matkalla selviytymiseen, vaan matkan aiheeseen. Olisi mahtavaa lukea Ulla-Lena Lundbergin tekstejä alkukielellä. Jossittelu ja jälkiviisaus on onneksi turhaa, koska hyvälläkään kouluruotsilla tuskin pystyisi nautiskelemaan nyansseista.

Jungfrudans ja Grace – näkymiä Ahvenanmaalta

Matkani Ahvenanmaalle on kirjailija Ulla-Lena Lundbergin innoittama. Luin kevään aikana kaikki hänen suomeksi käännetyt kirjansa, ja halusin tutustua Kökarin saareen ja ahvenanmaalaisen laivanvarustamisen historiaan.

Viimeksi mainittua esitellään kiinnostavasti ja korkeatasoisesti Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Samalla lipulla pääsee myös Pommernille.

Vahvimmat luontoelämykset liittyvät tällä kertaa kasveihin. Lapista tulleena voi vain ihmetellä, että kolmenlaiset vuokot ja kevätesikot kukoistavat jo täyttä päätä – monin paikoin valtavina kenttinä.

Linnuista näkyvimpiä ovat kyhmyjoutsenet ja harmaahaikarat, joita kumpiakin näkee Maarianhaminan kaupungin ilmatilassa. Muutamat kyhmyjoutsenet hautoivat vain parinkymmenen metrin etäisyydellä vilkkaasti liikennöidystä Eckerön tiestä.

Kuten arvata saattaa, ohi jyräävä liikenne ei häiritse lintuja vähääkään, mutta tien laitaa tepasteleva jalkamies on mahdollisimman epäilyttävä tapaus!

Kökarissa keskityin Hamnön ”kirjalliseen” ympäristöön. Kirjailija Lundberg syntyi Kökarin pappilassa ja hänen isänsä kirkkoherra Pehr Lundberg hukkui lähisalmeen helmikuussa 1949.

Toinen erityisen kiinnostuksen kohde oli Otterböte, pronssikautinen hylkeenpyytäjien asuinpaikka. Se tuntuu olevan kovin kaukana merestä, mutta maan kohoaminen ja kasvillisuuden muuttuminen selittää asian. Uskomattoman hieno ja suojainen paikka!

Merivartioston tien varresta lähtevä Kalenin polku tarjosi vaikuttavien kallioiden ja räjäytettyjen suojavarustusten lisäksi mukavan yllätyksen. Jungfrudans on pieni, hyvin säilynyt jatulintarha kauniissa ympäristössä. Sen äärellä hiljentyessä tuli ajatelleeksi, että onneksi kohde sijaitsee näinkin vaivalloisen kävelymatkan päässä tieltä. Eipä Kökar toisaalta taida muutenkaan olla reikäpäävandaalien kärkikohteita.

Tuntumaa nykyaikaiseen merenkulkuun kertyi runsain määrin matkustajana ja töllistelijänä. Matka Kökariin taittui kahdessa ja puolessa tunnissa yhteysalus Skiftetillä. Menomatkalla jouduin ajamaan auton sivuparvelle. Tila on niin kapea, että oli työ ja tuska keplotella autosta ulos.

Joutuuko minua pykälää tai kahta järeämmän kaliiperin kuski kököttämään autossa koko matkan, vai otetaanko kuljettajien ruumiinrakenne huomioon lauttaa ladattaessa?

Maarianhamina on meri- ja merenkulkukaupunki parhaasta päästä. Lisäksi lähellä satamaa on poikkeuksellisen hyvä laivankatselupaikka, minulle tuttu edellisiltä käynneiltäni. Seurasin eilen alkuiltapäivän paraatia paikallisen asianharrastajan kanssa.

Solkkasimme sekaisin ruotsia, englantia ja suomea. Kuulin häneltä, että aiemmin samana päivänä Maarianhaminaan oli saapunut tanskalainen purjealus. Selvitin netistä, että kyseessä oli täystakiloitu kolmimastoinen purjelaiva. Kävin illalla tervehtimässä Georg Stage -nimistä alusta.

Palasin Kökarista yölautalla ja seurasin aikani kuluksi lähivesien liikennettä Marinetrafficin kartalta. Osasin katsella oikeaan suuntaan, ja näin Viking Gracen etenevän kohti Långnäsiä yllättävän pimeässä yössä.

Kuvasin Viking Gracen Amorellalta keskiviikkona.

 

Junassa

Juna saapui Ouluun ajallaan ja jatkaa hetken kuluttua. Olen menossa Turkuun ja sieltä Ahvenanmaalle.

Uutisissa puhuttiin tänään Oulun Plaanaojasta. Siihen aikaan kun asuin Oulussa, kaupungin keskustan läpi virtaava oja oli nimeltään Laanaoja, tuttavallisemmin Laaniska.

Onkohan Otto Karhin puisto nykyisin Pletkun puisto?

Matka kestää yli 14 tuntia, mutta sujuu rattoisasti jos onnistun nukkumaan. Siitä ei ole mitään takeita. Onneksi on tämä junanetti.

Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa. Koska tavaraa on paljon ja lintukirja mahdottoman painava, toisen piti olla kevyt. Siis painoltaan, ei sisällön puolesta.

Kauas on pitkä matka

Kun Quantas-yhtiön lento QF036 laskeutui Melbourneen hetki sitten, matka Helsinki-Vantaalta oli kestänyt 21 ja puoli tuntia. Kokonaisaikaan sisältyy kahden tunnin välilasku Singaporessa.

Australian manner näyttää pallokartalla pieneltä, mutta todellisuudessa välimatkat ovat järkyttävän pitkiä. Lento luoteisrannikolta Melbourneen kesti nelisen tuntia.

Minäkin saattaisin lähteä käymään Australiassa, mutta lentokonetta mieluisampi kulkuväline olisi purjelaiva. Valitettavasti niiden aika oli ja meni, joten antaa olla. :)

Tila haltuun

Thursday, September 29th, 2011

Ulkomailla liikkuessaan kirjailija Hannu Raittila tekee hyviä havaintoja ja kehittelee niiden pohjalta kiinnostavaa sisältöä teksteihinsä. Kirjassaan Ulkona (Siltala 2008) Raittila kertoo olostaan Belgiassa:

Olen kävellyt tässä kaupungissa nyt toistakymmentä kilometriä ja virittänyt sisäistä kompassia, jonka avulla voi vähitellen suunnistaa ilman karttaa. Näin on toimittava: ensimmäisinä päivinä vieraassa ympäristössä pitää ottaa tila haltuun fyysisesti. Se tarkoittaa konkreettisen kehollisesti: on käveltävä, juostava tai pyöräiltävä ympäriinsä.

Sateen yllättäessä eräällä kävelyretkellä Raittila pelastautui Denderwindeken kyläkapakkaan. Kapakasta on

nelisen kilometriä sinne, mistä lähdin kävelemään ja saman verran sinne, minne olen menossa.

Kun sade jatkui ja jatkui, kirjailija päätti turvautua taksikyytiin. Taksin tilaaminen osoittautui yllättävän vaikeaksi:

Kysyin voiko paikalle tilata taksin. Kukaan ei tuntunut kuulleenkaan sellaisesta mahdollisuudesta. En tiedä, oliko taksin käsite läsnäolijoille tuttu.

Lopulta puhehenkilöksi ryhtynyt ikääntynyt nainen – varmistettuaan ensin asiakkaan maksukyvyn – ilmoitti, että kyyti järjestyy.

Baaritiskillä hörähtelevien nuorten miesten parvesta irtautui kaksi ja he viittasivat minut mukaansa. Aivan ällistyttävää oli, että kuskini eivät tienneet mitään naapurikylästään. Minun piti neuvoa heille tie!

Samassa kirjassa Raittila kertoo törmänneensä New Yorkissa yhtä täydelliseen tietämättömyyteen naapurikylän asioista. Raittilan seurue asui Itä-Manhattanilla ja lähti Long Islandille katsomaan NHL-ottelua. Matkat taitettiin taksilla.

Paluumatkalla kuskiksi sattui ikänsä Long Islandilla asunut mies, joka kertoi käyneensä Manhattanilla vain kerran elämänsä aikana. Kuski alkoi kysellä kyyditettäviltään,

minkälaista on liikenne keskikaupungilla ja kuinka siellä pitäisi ajaa. Kerromme olevamme kaupungissa ensimmäistä kertaa ja tulleemme aamupäivällä. Selitämme silti kuljettajallemme reittiä ja yksisuuntaisten katujen systeemiä, jossa joka toinen väylistä vie liikennettä länteen ja joka toinen itään. (…)

Maalaisserkun pää pyörii, kun hän kurkkii Keski-Manhattanin pilvenpiirtäjiä. (…)

Empire State Buildingin bongatessaan kuljettajamme hihkuu kuin rodeocowboy. Ja tämä kaveri ajaa keltaista autoa, jonka ovessa lukee mustassa suorakaiteessa: New York City Taxi.

New Yorkin varsinainen haltuunotto tapahtui jalkaisin; parhaana päivänä kävelykilometrejä kertyi yli kaksikymmentä.