Aihearkisto: Luonto

Oheisia

Eläinten kuvaaminen on enimmäkseen odottelua. Odotetaan ihan mitä tahansa tapahtuvaksi, mielellään tietysti jotain yllättävää. Lammella näköpiiriin ilmestyy jokin muu lintu kuin kaakkuri, varsinainen syy odotteluun. Viime kesän mainittavin vieraileva tähti oli vesimyyrä.

Kun jäät sulivat vapun tienoilla, kevättunnelmissaan kurnuttavat sammakot hallitsivat ajoittain äänimaailmaa. Yhdellä uimarilla oli matkustaja selässään!

Korennot ovat niin haasteellisia kuvattavia, että kelvollista esitettävää ei vielä ole. Päiväperhoset ovat paljon helpompia. Tänä kesänä on näkynyt esimerkiksi karttaperhosia.

Kaikki yllättäjät eivät ole eläimiä. Tämän vuoden toukokuussa kaakkurilammen yli jyrisi parvi Nato-sotaharjoituksiin osallistuneita Apache-taisteluhelikoptereita. Jos laajakulmainen objektiivi olisi ollut valmiiksi paikallaaan, olisin ehkä saanut kopterit ja lentävän kaakkurin samaan kuvaan.

Poikaselle kalaa!

Kaakkurilammen asukasluku on lisääntynyt yhdellä, näin poikasen ensi kerran torstaina. Vuosi sitten poikasia oli kaksi, samoin kesällä 2022. Silloin toinen poikanen menehtyi tuntemattomasta syystä varhaisessa vaiheessa.

Aluksi poikanen viihtyi pesässä emon lämpimissä. Syytä olikin, sillä tuuli puhalteli yllättävän koleana. Uimaan poikanen piti erikseen houkutella. Kun kalastamassa ollut puoliso saapui lammelle pikkukala nokassaan, kumpikin emolintu ui pesän ympärillä houkuttelemassa. Lopulta poikanen uskaltautui veteen, nieli kalan ja könysi emon perässä takaisin pesään.

Sittemmin poikasen uintiretket ovat pidentyneet, ja jo kolmantena päivänään se seurasi emoa keskelle lampea. Myös parin sekunnin sukellukset onnistuivat. Kaakkureiden päiväjärjestys on sellainen, että emolinnut käyvät vuorotellen jossain isommalla järvellä, syövät itse ja sieppaavat lopuksi sopivan pikkukalan poikaselle tuotavaksi.

Tuomisina on ollut alle kymmenen sentin mittaisia, lähes läpikuultavilta näyttäviä kaloja. Hoikka muoto ja kuvassa näkynyt rasvaevä viittaavat kuoreeseen. Koolla on väliä, koska kaakkurit nielevät pyydystämänsä kalat kokonaisina. Edellisinä kesinä on muutaman kerran käynyt niin, että tuotu kala on ollut liian suuri poikasen nieltäväksi. Tällöin emolintu syö kalan itse.

Tänään odottelin kolme tuntia kalastusvuorossa ollutta lintua ja kun se lopulta saapui, nokassa kimalteli hopeanvärinen kala, minun mielestäni aivan liian suuri. Ensimmäinen nielemisyritys jäikin kesken, mutta ilmeisesti nälkä oli kova eikä poikanen luovuttanut. Suoritus kesti monta minuuttia, mutta onnistui lopulta jotenkin: kalan pyrstö jäi törröttämään poikasen nokasta.

Takapihabongaus

Koska pihabongausta voi harrastaa muuallakin kuin omalla pihamaalla, tarkkailin tunnin ajan tapahtumia metsäruokinnallani Hervannan Makkarajärvellä. Matkaa lähimpiin taloihin on 450 metriä. Tarjolla on kaksi talipötköä, lisäksi heitin lumelle kaksi kourallista pähkinänpuolikkaita: aivan jalkoihini ja sopivalle kuvausetäisyydelle viiden metrin päähän. Kun istuin odottamaan, kello oli 12.45.

Nopeimmin näkösälle ehti hömötiaispari, seuraavaksi sinitiainen ja sitten talitiainen. Koska linnut lentävät kauemmas nokkimaan pähkinäänsä, tarkan lukumäärän selvittäminen on vaikeaa. Hömötiaisia oli ainakin kaksi paria, talitiaisia yksi pariskunta ja sinitiainen saattoi olla liikkeellä yksin.

Minun ruokinnallani harvinainen kuusitiainen poikkesi pikaisesti, ja töyhtötiaista piti tällä kertaa odotella yli puoli tuntia. Lopulta tuttu pari kuitenkin ilmestyi paikalle ja otti heti äänimaailman hallintaansa. Myös hömötiaiset ääntelivät aktiivisesti, mutta talitiaiset ja kuusitiainen olivat vaitonaisia.

Kun kauempana äännellyt käpytikka otetaan mukaan, tunnin tarkkailujakson lajimääräksi tulee kuusi ja nokkaluvuksi minimissään 11.

Kirjavuoden kohokohta

Luin päättymäisillään olevan vuoden aikana 36 romaania ja tietokirjaa, mikä on suunnilleen normaali määrä. Siis todellakin luin, koska äänikirjat eivät ole minun juttuni. Naisten kirjoittamien teosten osuus on tavallista suurempi, 15. Sattumoisin myös parhaana pitämäni teos on naiskirjailijan työtä, Iida Turpeisen upea esikoisteos Elolliset.

Yksinkertaistaen Iida Turpeisen romaani kertoo sukupuutoista ja siitä, millaisten vaiheiden jälkeen yksi kolmesta stellerinmerilehmän kokonaisena säilyneestä luurangosta päätyi Helsingin Luonnontieteelliseen museoon.

Meritietä Aasiasta Amerikkaan etsimään lähetettyyn Vitus Beringin retkikuntaan kuulunut luonnontutkija Georg W. Steller löysi Beringinsaarelta stellerinmerilehmiä vuonna 1741, ja jo 27 vuoden kuluttua laji todettiin sukupuuttoon kuolleeksi. Syynä oli jo muutenkin sukupuuton partaalle joutuneen puolustuskyvyttömän eläimen liiallinen metsästäminen.

Turpeisen teoksen henkilögalleria koostuu luurangon vaiheisiin eri aikoina liittyvistä henkilöistä. Näitä ovat esimerkiksi Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm, joka vaivojaan säästämättä onnistui hankkimaan luurangon helsinkiläiselle ystävälleen professori Alexander von Nordmanille. Mainittuja herroja kiinnostavampia, kiehtovampia ja kirjassa merkittävämpiä henkilöitä ovat kuitenkin Furuhjelmin sisar Constance, Nordmanin taiteilija-avustaja Hilda Olson ja luurangolle viime silauksen antanut konservaattori John Grönvall.

Loistavan kielen ja rakenteen lisäksi Turpeisen teoksen ansioksi on luettava, että tarina etenee luontevasti eikä laaja taustatieto käy missään vaiheessa liian raskaaksi. Luulenpa että kirjan luettuaan monet jäävät googlailemaan lisätietoa, ja joku saattaa inspiroitua käymään Luonnontieteellisellä museolla…

Luonnontutkija Georg Stelleristä (1709-1746) kiinnostuneiden kannattaa lukea Aura Koiviston Stellerin elämänvaiheista seikkaperäisesti kertova teos Mies ja merilehmä (Into 2019).

Lintuharrastajalle Steller saattaa olla nimeltä tuttu. Suomenlahdella talvisin ja muuttoaikoina tavattava allihaahka kuuluu Stellerin tieteelle kuvaamiin lajeihin ja sen vuoksi linnun tieteellinen nimi on Polysticta stelleri.

Metsäkappeli

Lähimetsän erikoisuuksiin kuuluu metsäkappeli, hiljentymispaikka pienelle ryhmälle sopivasti sivussa pääpoluilta. Seuraavat kaksi kuvaa ovat viime vuoden marraskuulta.

Syksyn aikana kappelia on ehostettu. Risti on entistä jykevämpi, penkkejä on lisätty ja rakennettu alttari. Onkohan tarkoitus järjestää metsäkappelissa oikea Jumalanpalvelus ehtoollisineen? Paikka sinällään on kaunis ja hartautta herättävä.

Mökkiviikolla nähtyä

Koska sain vapautuksen sienten poimimisesta, vein rantaan tuolin ja keskityin katselemaan järvelle. Varusteina oli kiikari, kaukoputki ja kamera. Niin, sieniä oli aivan mahdottomasti ja lintujakin ihan mukavasti.

Heti ensimmäisenä päivänä selvisi, että kolme isokoskeloa oli ottanut urakakseen järven kiertämisen. Kolmikko näyttäytyi kahdesti joka päivä. Vielä näkyvämpi vesilintulaji oli kuikka, joita seilasi selällä enimmillään 20. Ensimmäisenä aamuna yksinäinen kuikka viihtyi kotilahdella niin hyvin, että pelkäsin sen kumppanin joutuneen katiskaan. Ei onneksi sentään, ehkäpä katiska pikkukaloineen oli linnulle uusi ilmiö jota piti tutkia tarkemmin. Muita nähtyjä vesilintuja olivat laulujoutsen, sinisorsa ja telkkä.

Järven päällä lentäneistä linnuista on mainittava varpushaukka, ruskosuohaukka, harmaahaikara, korppi, närhi ja palokärki. Käpytikan ääntä kuului yhtenään, pikkulinnuista äänessä olivat esimerkiksi rastaat, punarinta ja peukaloinen. Koska sää oli enimmäkseen kesäinen, korennot ja ampiaiset pörräsivät ahkerasti, ja järveltä liihotteli amiraaliperhonen. Se istahti veneen airolle ehkä kyytiä odottelemaan.

Pitkään jatkunut eteläinen ilmavirtaus kääntyi hetkeksi, kun torstaille ennustettu pohjoistuuli toteutui ja käynnisti kurkien muuton. Seurasin tilannetta Tiiran sivuilta ja mökin rannasta.

Muuttava kurkiparvi ilmoitettiin Tiiraan Oulusta heti aamulla, minun näköpiiriini ensimmäinen parvi ehti vähän myöhemmin, klo 10.30. Linnut ottivat korkeutta järven yläpuolella, järjestäytyivät auraksi ja lähtivät kohti etelää. Laskin kurjet kuvasta, niitä oli 44.

Toinen, hieman pienempi parvi näyttäytyi puolelta päivin ja sen jälkeen kurkia vain kuului, iltaan mennessä neljän parven ääntelyä. Tiiraan ilmoitettiin päivän aikana satoja kurkihavaintoja. Yli 10 000 kurkea havaittiin kuudella paikkakunnalla, jotka ovat Nokia, Kangasala, Ylöjärvi, Raasepori, Tampere ja Hämeenlinna. Monissa havaintopisteissä muutto oli vilkkaimmillaan vasta illan suussa.

Torstain jälkeen tilanne rauhoittui, ja Tiiraan ilmoitetut kurkihavainnot koskevat enimmäkseen paikallisia lintuja.

Retkellä erämaassa

Luontoon.fi -sivustolla todetaan osuvasti, että pienehkön Tsarmitunturin erämaa-alueen kauniista maisemista löytyvät kaikki Lapin luonnon piirteet, joita kulkija etsii.

Täydellisessä säässä tehty retkemme kesti viisi vuorokautta ja kilometrejä kertyi nelisenkymmentä. Se ei kuulosta paljolta, mutta lenkki oli kelpo suoritus valtaosin poluttomassa maastossa. Koska sopivia leiripaikkoja oli niukasti, jäimme Kyörtisjärvelle kolmeksi yöksi. Päiväretket suuntautuivat Vanhapäälle ja Artankämpälle, yhdelle alueen harvoista tuvista.

Kyörtisjärven leiripaikalta löytyi kaikki tarvittava: riittävästi tasaista varvikkoa teltoillemme, vettä maun mukaan järvestä tai purosta ja tervasjuurakoita poltettavaksi. Maisema oli mukava ja savun ansiosta polttiaisten kanssa tuli jotenkin toimeen. Toisena iltana huomasimme yllättäen, että yhdellä puhelimella sai yhteyden ihmisten ilmoille. Muut puhelimet toimivat vain Vanhapäällä.

Heti paluumatkan aluksi pääsimme Kyörtisjärven itärannalla ihmettelemään erikoista nikkarointitaidon ja viitseliäisyyden riemuvoittoa. Riukukeloista kyhätty sohva oli mitoitettu viidelle ja sen katteena oli ollut huopanauloilla tukirakenteisiin kiinnitetty kevytpeite. Tulisijan toiselle puolelle oli järjestetty lisää istumapaikkoja lapiolla kaivetun kuopan ja kahden veistetyn hirren avulla.

Facebookin Vaellus-ryhmään lähetetty tiedustelu käynnisti vilkkaan keskustelun, mutta ei tuottanut lisätietoa rakennelman alkuperästä.

Retken kaksi mukavinta lintuhavaintoa ilmoitettiin Tiiraan. Tässä niistä toinen:

Viinijärvellä

Tiesin Viinijärven taajaman naisten pesäpallosta, mutta puhun nyt järvestä. Se oli minulle uusi tuttavuus, asiallisen kokoinen ja maisemiltaan miellyttävä. Saaria oli runsaasti eikä hakkuuaukkoja näkynyt häiritsevästi. Mökki oli saaressa, kuten mökit mielellään saavat ollakin. Venepaikkoja oli kaksi, joista toinen suojassa kaikilta tuulilta. Kuvasin maiseman venepaikan laiturilta illalla ja aamulla.

Järven kalakannasta saimme ja söimme edustavan näytteen, kun Lauri pyydysti, fileoi ja paistoi yhden kuhan ja neljälle riittävän määrän kookkaita ahvenia. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

Mainittavimmiksi lintuhavainnoiksi jäivät yksinäinen laulujoutsen ja useaan kertaan näyttäytynyt ruskosuohaukka.

Loppulausuntona totean, että Viinijärvi on ihan kelpo järvi muuten, mutta vesi on kovin ruskeaa ja näkösyvyys sen vuoksi vaatimaton. Jos annan Päijänteelle kouluarvosanan 10, Viinijärvi saa kahdeksikon.

Järvistä parhain

Meitä oli iso joukko kokoontuneena Vaherin koululle viettämään Matin synttäreitä. Vaikka useimmat paikallaolijat olivat minulle ventovieraita, tunsin olevani omieni joukossa.

Olisi typerää yrittää panna Suomen järviä paremmuusjärjestykseen, mutta oma suosikkijärvi on lähes jokaisella. Jos sitä olisi kysytty Vaherissa, ylivoimainen ykkönen olisi varmasti ollut Päijänne. Se on minunkin suosikkini, järven perusmalli johon muita vertaan. Myönnän mielihyvin, että Suomessa on vaikka kuinka monta melkein yhtä hienoa järveä!

Isäni synnyinkoti, Kukkarosalo, sijaitsee Kukkaro-nimisessä Päijänteen saaressa. Koulupoikana ennen kesätöiden aloittamista ehdin viettää monta mukavaa mökkikesää pienessä Mertasaaressa ison Kukkaron kyljessä. Niinä kesinä tutustuin Mattiin.

Vaherissa ylistettiin Päijännettä unohtamatta järven taannoista alennustilaa: Jämsän ja Jämsänkosken puunjalostustehtaiden jätevedet saastuttivat pahoin Tiirinselän ja vaikuttivat Keski-Päijänteen suurille selkävesille saakka. Onneksi vesistöjen suojelutyö tuotti tulosta ja järvet pelastuivat – Päijänne muiden mukana.

* * *

Tässä vielä kesäkuussa 2000 kirjoitettu Päijänne-aiheinen kirja-arvostelu:

Päijänne jylhä

Näköispainoksena julkaistu Aaro A. Nuutisen ”Terveisiä Päijänteeltä” (WSOY 2000) on kertomus heinäkuisesta risteilystä höyrylaiva Tehillä. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi v.1938.

Tehi-laivan rakennutti v.1875 legendaarinen jämsäläispatruuna Severus Konkola. Liikematkoillaan patruuna liikkui kansanomaisesti pukeutuneena mukanaan riittävä määrä rahaa – tuohikonttiin pakattuna. Käteisellä ostetun Tehin pituus oli 100 jalkaa ja konetehoa löytyi kunnioitettavat 45 hv. Ei ihme, että se oli aikanaan Päijänteen nopein höyrylaiva.

Nuutisen teksti välittää oivallisesti upean suurjärven herättämän innostuksen ja letkeän lomatunnelman. Kun matkustajat haluavat ihailla kalasääksen pesää kaikessa rauhassa, laiva pysäytetään. Olutta tarvitaan tunnelman nostattamiseen vain kerran, silloinkin löylynheittoon savusaunassa.

Seurue ei tyydy ihailemaan Päijännettä pelkästään laivasta käsin, vaan kiipeilee väsymättä näköalapaikoilla ja tutustuu paikallisen väen elämänmenoon. Lukijalle tarjotaan mittava määrä oheistietoa ja tarinoita alueen luonnosta ja rantapitäjien historiasta.

Kirjaan sisältyy 70 valokuvaa, jotka esittelevät Päijännettä ja sen ranta-alueita monipuolisesti ja kohtuullisen tasokkaasti. Tarkkasilmäinen Päijännefani panee merkille, että hakkuuaukot eivät nykytyyliin pykälöi rantametsiä ja saarten siluetteja. Huviloita on niin vähän, että niiden omistajat tiedetään ja kiinnostavimmat esitellään lukijalle.

Tämän päivän kaukomatkaajille Nuutisen kirja antaa ajattelemisen aihetta. Lontoon Maantieteellisen Seuran pääsihteeri, professori Arthur Hinks kirjoitti 1930-luvulla Tehin vieraskirjaan mm:

…on liian paljon sellaisia suomalaisia, jotka lähtevät merta edemmäksi kalaan, matkustavat ulkomaille, vaikka heillä on suurenmoinen matkailujärvi aivan läheisyydessään.

Hinksin ranskalainen virkaveli Charles Nicolle puolestaan hehkuttaa:

Jo yksistään Päijänteen takia kannattaa Ranskasta matkustaa Suomeen.

Kevättä kaakkurilammella

Kaakkurilammen kevät etenee reilusti etuajassa. Vuosi sitten lampi oli vappuna kantavassa jäässä, nyt jäät sulivat jo huhtikuun puolella. Seuraava kuva on otettu 24.4. ja jäätön alue on melko laaja. Kaakkuria ei vielä näkynyt, mutta naapurit olivat pareina paikalla: tavi, haapana, sinisorsa ja telkkä.

Seuraavana päivänä lampi oli lähes jäätön ja kuinka ollakaan, yksi kaakkuri oli saapunut lammelle. Hartaasti odottamani pari näyttäytyi ensi kerran kaksi päivää myöhemmin, 27.4. Viime vuonna tein ensihavainnon vasta 9.5.

Kaakkureiden käyttäytyminen on viime keväästä muuttunut siten, että pesä vetää puoleensa selvästi enemmän. Olen nähnyt toisen linnun jopa nousevan pesälle ikään kuin harjoittelemaan hautomista. Oletan, että pesälle noussut lintu on naaras. Koirasoletettu puolestaan hätistelee loitommaksi turhan tuttavalliseksi heittäytynyttä telkkää. Vuosi sitten pesällä elvistellyt haapana ei herättänyt kaakkureissa minkäänlaisia tunteita, mutta nyt pesälle erehtynyt tavi sai äkäisen lähdön.

Taisi olla niin, että kokemattomuus leimasi vuosi sitten parin käyttäytymistä. Siksi oli iloinen yllätys nähdä kesäkuun alkupäivinä hautova emolintu pesässä. Lopputulos – yksi lentokykyinen poikanen – oli joka tapauksessa hyvä.

Edit 14.5.
Kaakkuri nukkui keskellä lampea, mutta puolisoa ei näkynyt. Sitten huomasin, että lintu oli pesässä hautomassa! Parin tunnin tarkkailujakson päätteeksi vaihdettiin haudontavuoroa. Kuva on otettu puhelimella kaukoputken läpi.