Jäin nyssestä sairaalan pysäkillä ja jatkoin kartanon ohi rantaan. Puistossa lauloi peipponen ja rannalla odotti puolenkymmentä nokikanaa. Lunta ei näkynyt missään ja jäätä vain Rantaperkiön lahdessa ja Viikinsaaren takana. Huomasin heti, että kaukoputki ja jalusta olisi kannattanut ottaa mukaan.

Naurulokit hallitsivat ilmatilaa ja äänimaailmaa, viimeisin Tiiraan ilmoitettu arvio lukumäärästä lähenteli sataa. Muitakin lokkeja näkyi, mutta paljon vähemmän: kaksi selkälokkia jään reunalla, joitakin harmaalokkeja ja pari kalalokkia. Lahdessa kahvilan kohdalla telkkä todisti uskaltavansa sukeltaa jään alle: lintu pulpahteli pintaan pienenpienessä sulassa.

Jatkoin Viinikanlahden suuntaan ja jäin tähystämään suosikkipenkilleni niemen nokkaan. Pian eteeni ilmestyi isokoskelokoiras, joka oli menettänyt juhlapukua vielä pari kuukautta sitten koristaneen lohenpunaisen värin. Komea lintu toki ilman sitäkin!

Kiikaroin aktiivisesti ja toivoin näkeväni muuttavia metsä/tundrahanhia, mutta ainuttakaan en nähnyt. En myöskään meriharakkaa tai kanadanhanhea, joita myös kaipailin. Sen sijaan eteeni ajelehtineelle jäälautalle asettui maksimaalinen määrä naurulokkeja, yhteensä 51. Lisäksi joukossa oli yksi kalalokki. Taustalle kuvaan osui ahkerasti treenannut Takon Soutaja.

Jatkoin rantaa pitkin Ratinaan ja näin nokikanat uudelleen Viinikanlahdella.