Viivästyneet klassikot

Minulle syksyn vaikutuksiltaan merkittävin kirja on Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (Atena 2019). Kirjailija on brittiläinen venäjän kielen maisteri ja venäläisen kirjallisuuden tuntija. Takaliepeessä Groskop kannustaa: kenenkään ei tarvitse olla asiaan vihkiytyneen salaseuran jäsen lukeakseen venäläisiä klassikoita. Totta!

Groskop käsittelee suosikkikirjailijoiltaan valitsemiaan yhtätoista teosta. Useimmat ovat minulle entuudestaan tuttuja, eivät kuitenkaan kaikki. Innostuin lukemaan kaksi syystä tai toisesta väliin jäänyttä merkkiteosta: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Boris Pasternakin Tohtori Zivago. Nämä viime vuosisadan merkitävimpiin kuuluvat teokset nousivat maailmanmaineeseen lännessä: Zivago julkaistiin Italiassa v. 1957 ja pian sen jälkeen useissa länsimaissa, mutta Neuvostoliitossa lyhentämättömänä vasta v. 1988. Epäsuosion syiden arvaileminen antoi lukemiseen kiinnostavan lisämausteen.

Yhdysvalloissa Zivago nousi bestselleriksi, eikä välttämättä pelkästään kirjallisilla ansioillaan: Neuvostojärjestelmään kriittisesti suhtautuva teos ymmärrettiin käyttökelpoiseksi aseeksi kylmän sodan kulttuuririntamalla. Teosta puffattiin kaikin keinoin perimmäisenä tavoitteena saada se lukijoiden käsiin myös Neuvostoliitossa.

Asian tätä puolta, nimenomaan CIA:n roolia taustalla, valotetaan Lara Prescottin kirjassa Tätä ei koskaan tapahtunut (WSOY 2020). Esim. HS lokeroi Prescottin kirjan viihteeksi, mutta tätä ei pidä säikähtää: teos on namupala, jonka hotkaisee helposti kertaistumalla. Omaan Zivago-kohtaamiseeni kuului siis verryttely ennen varsinaista suoritusta ja rento palauttelu sen jälkeen.

Zivagoa lukiessani tulin vertailleeksi sitä Tolstoin Anna Kareninaan, koska kuuluisat rakkaustarinat kulkevat kummankin suurromaanin yhtenä tasona. Käsitykseni mukaan Tolstoi vetoaa tältä osin amerikkalaiseen lukijaan vahvemmin kuin Pasternak. Itse asiassa Anna Karenina – anteeksi vain – lähentelee harlekiinikirjallisuutta Tohtori Zivagoon verrattuna. En yhtään ihmettele, että vakavoiduttuaan Tolstoi halusi unohtaa nuoruudenhairahduksensa! 😉

Tohtori Zivagon ja Laran tarina uskomattomine sattumuksineen on elämää suurempi stoori, mutta Pasternak tarjoilee sen lukijalle äärimmäisen epäviihteellisesti. Useimmat vakavastikin otettavat kirjailijat olisivat käsitelleet Laran ja Jurin ensimmäistä yhteistä lemmenyötä monisanaisemmin kuin Pasternak:

Oli kulunut jo kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin hän ei palannutkaan tavanomaiselta kaupunkimatkaltaan kotiin, vaan jäi yöksi Larissa Fjodorovnan luo…

Pasternak kohdistaa päähuomionsa siihen, miten yhteiskunta ja tohtori muuttuvat ja kehittyvät. Myös sisällissodan tapahtumat ovat keskeisessä roolissa, ja Zivagokin osallistuu sotatapahtumiin kumousjoukkojen kaapattua hänet lääkärikseen. Kirjassa sotiminen tapahtuu maaseudulla ja tässä mielessä Zivago muistuttaa Tolstoin Suurta Sotaromaania.

Syitä Pasternakin romaanin epäsuosioon Neuvostoliitossa on varmaankin etsittävä Zivagon suhtautumisesta sosialistiseen vallankumoukseen: tohtori ei kerta kaikkiaan innostu siitä. Lisäksi Pasternakin tarjoilema mielikuva sotimisen sattumanvaraisuudesta ja amatöörimäisyydestä tuo välillä mieleen Lauri Viidan kuvaukset Pispalan punakaartin touhuista Suomen sisällissodassa.

Kirjan päättävässä epilogissa käydään toista maailmansotaa. Veteraani-ikään varttuneet Zivagon nuoruudenystävät pohdiskelevat kokemuksiaan tavalla, joka jo pelkästään saattoi riittää syyksi pitkään paitsioon:

– Kummallista. Ei ainoastaan sinun pakkotyösi ja koko edellisen vuosikymmenen, kolmekymmentäluvun taustaa vasten katsottuna, vaan myös vapaudessa, vieläpä yliopistonopettajan turvatussa asemassa, keskellä kirjoja, rahaa ja mukavuuksia, sota vaikutti puhdistavalta myrskyltä, raikkaan ilman suihkulta, pelastumisen tuulahdukselta.

– Mielestäni kollektivisointi oli väärä, epäonnistunut toimenpide, mutta erehdystä ei voitu tunnustaa. Jotta vastoinkäyminen olisi voitu salata, piti kaikin pelotuskeinoin vieroittaa ihmiset arvostelemasta ja ajattelemasta, pakottaa heidät näkemään olematon ja todistaa kielteinen myönteiseksi. Siitä jezovilaisuuden*) tavaton julmuus, perustuslain julistaminen, jota ei aiottukaan soveltaa käytäntöön, yleiset vaalit, jotka eivät nojautuneet vaalivapauteen.

– Ja kun sota syttyi, sen todelliset kauhut, todellinen vaara ja kuoleman uhka olivat siunausta verrattuna noiden päähänpistojen epäinhimilliseen herruuteen. Ne toivat mukanaan helpotuksen, koska rajoittivat kuolleen kirjaimen taikavoimaa. Joka paikassa, niin selustassa kuin rintamallakin, eikä pelkästään sinun asemassasi, pakkotyöleireissä, ihmiset hengähtivat vapaammin, täysin rinnoin, ja huumautuneina, aitoa onnea tuntien, heittäytyivät hirvittävään taisteluun, joka uhkasi kuolemalla, mutta kuitenkin tiesi pelastusta.

*) Nikolai Ivanovitš Ježov oli Neuvostoliiton salaisen poliisin, NKVD:n, johtaja suuren puhdistuksen aikana 1936–1938. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1939 syytettynä vakoilusta ja Stalinin murhan suunnittelemisesta; helmikuussa 1940 Jezov tuomittiin ja teloitettiin. Lopulta Jezov poistettiin myös virallisista valokuvista.

Stalin oli kiinnostunut kirjallisuudesta, varsinkin lyriikasta, ja oli suoraan yhteydessä muutamiin kirjailijoihin. Pasternakillekin hän soitti, mutta keskytti puhelun huomattuaan, että ei ollut edellytyksiä päästä yhteiselle aallonpituudelle.

Toinen nobelisti, Mihail Solohov, suostui kuuntelemaan Stalinin ehdotuksia ja ottamaan niitä huomioon. Asiasta enemmän emeritusprofessori Timo Vihavaisen blogitekstissä Vaikea rooli.