Oppimisen ylistys – kaakkurilammen kesä

Kaakkureiden kesä oli hyvä. Pesintä onnistui, ja poikaset ovat lähteneet kotilammelta suuremmille vesille, vanhempi viime viikon perjantaina ja nuorempi tämän viikon tiistaina. On todistettu oppimisen ihmettä: kaakkurit oppivat lentämään ja minä opin lajista paljon uutta!

Palataan ajassa heinäkuun loppupuolelle. Vanhempi poikanen teki 19.7. ensimmäisen näkemäni lentoyrityksen: emo näytti mallia ja poikanen räpisteli parhaansa mukaan perässä. Ilmaan se ei vielä noussut, mutta pärske oli mahtava. Tuloksena oli poikaselle voimaannuttava kokemus ja lammen pintaan kymmenen metrin kuplavana.

Viikkoa myöhemmin sama poikanen nousi viiden metrin korkeuteen ja lensi lammen toiseen päähän. Hetkeä myöhemmin suoritus oli vielä mykistävämpi: poikanen teki vastarannalla tyylikkään kaarroksen ja palasi lähelle lähtöpaikkaa! Lennolle kertyi mittaa monta sataa metriä.

Lammen maine kasvoi, ja seuraavan päivän (28.7.) aamuna lammella nähtiin peräti kahdeksan aikuista kaakkuria. Emolinnut eivät pitäneet tilanteesta ja ohjeistivat poikaset piiloon rantaveteen ja rahkamättäille. Ilmiö oli minulle uusi: viime kesänä poikanen oli aina avovedessä, silloinkin kun emolinnut lähtivät yhdessä kalastamaan. Lentoharjoittelu luonnollisesti kärsi paljosta piilossa olemisesta.

Kun häiritsijät perjantaina poistuivat, emo järjesti poikasille lentoharjoituksen. ”Kiitoradan” päässä linnut keskittyivät hetken ja sitten emo lähti liikkeelle veden roiskuessa. Vanhempi poikanen ampaisi perään ja nousi vaivattoman näköisesti monen metrin korkeuteen ja lensi lammen toiseen päähän. Nuorempi poikanen seurasi toisten esimerkkiä, mutta lento jäi vielä vaatimattoman mittaiseksi. Yritystä oli kiitettävästi.

Kun kävin seuraavana päivänä tarkistamassa tilanteen, lammella oli enää nuorempi poikanen.

Sunnuntai-iltana (30.8.) emolintu kierteli pitkään lammen yläpuolella ja motivoi kuuluvasti poikasta harjoittelemaan. Kun mitään ei tapahtunut, emo laskeutui ja nousi uudelleen ilmaan. Tällä kertaa poikanen seurasi mukana ja paransi ennätystään, tulos lupaavat 70 metriä.

Tiistai, elokuun ensimmäinen oli nuoremman poikasen suuri päivä ja muutenkin tapahtumarikas. Aamulla ylimääräisiä lintuja oli jälleen kosolti, ja poikanen pysytteli piilossa. Kerran se tosin ilmestyi lähelleni kuin turvaa hakemaan, mutta piiloutui uudelleen pitkän sukelluksen päätteeksi.

Lammella liiankin hyvin viihtyneen haastajaparin koiras järjesti isännän kanssa näyttävän kahinan. Terävät nokat eivät onneksi olleet käytössä eivätkä linnut aiheuttaneet toisilleen todellista vaaraa. Keväällä on ehkä toisin.

Rauhan palattua lentoharjoitukset käynnistyivät. Poikanen nousi ilmaan kolmesti, ja pisin lento jatkui yhtäjaksoisesti kolme lammen mittaa. Suoraksi oikaistuna se olisi melkein riittänyt lähimmälle isolle järvelle. Emolinnut kannustivat raivokkaasti, toinen ilmasta ja toinen lammen pinnalta. Suoritus oli lupaava mutta niin rasittava, että sen jälkeen piti nousta rannalle lepäämään. Lopullinen lähtö näytti olevan lähellä.

Illalla emoa ja poikasta ei enää näkynyt, ja haastajapari oli ottanut lammen hallintaansa.

Viinijärvellä

Tiesin Viinijärven taajaman naisten pesäpallosta, mutta puhun nyt järvestä. Se oli minulle uusi tuttavuus, asiallisen kokoinen ja maisemiltaan miellyttävä. Saaria oli runsaasti eikä hakkuuaukkoja näkynyt häiritsevästi. Mökki oli saaressa, kuten mökit mielellään saavat ollakin. Venepaikkoja oli kaksi, joista toinen suojassa kaikilta tuulilta. Kuvasin maiseman venepaikan laiturilta illalla ja aamulla.

Järven kalakannasta saimme ja söimme edustavan näytteen, kun Lauri pyydysti, fileoi ja paistoi yhden kuhan ja neljälle riittävän määrän kookkaita ahvenia. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

Mainittavimmiksi lintuhavainnoiksi jäivät yksinäinen laulujoutsen ja useaan kertaan näyttäytynyt ruskosuohaukka.

Loppulausuntona totean, että Viinijärvi on ihan kelpo järvi muuten, mutta vesi on kovin ruskeaa ja näkösyvyys sen vuoksi vaatimaton. Jos annan Päijänteelle kouluarvosanan 10, Viinijärvi saa kahdeksikon.

Järvistä parhain

Meitä oli iso joukko kokoontuneena Vaherin koululle viettämään Matin synttäreitä. Vaikka useimmat paikallaolijat olivat minulle ventovieraita, tunsin olevani omieni joukossa.

Olisi typerää yrittää panna Suomen järviä paremmuusjärjestykseen, mutta oma suosikkijärvi on lähes jokaisella. Jos sitä olisi kysytty Vaherissa, ylivoimainen ykkönen olisi varmasti ollut Päijänne. Se on minunkin suosikkini, järven perusmalli johon muita vertaan. Myönnän mielihyvin, että Suomessa on vaikka kuinka monta melkein yhtä hienoa järveä!

Isäni synnyinkoti, Kukkarosalo, sijaitsee Kukkaro-nimisessä Päijänteen saaressa. Koulupoikana ennen kesätöiden aloittamista ehdin viettää monta mukavaa mökkikesää pienessä Mertasaaressa ison Kukkaron kyljessä. Niinä kesinä tutustuin Mattiin.

Vaherissa ylistettiin Päijännettä unohtamatta järven taannoista alennustilaa: Jämsän ja Jämsänkosken puunjalostustehtaiden jätevedet saastuttivat pahoin Tiirinselän ja vaikuttivat Keski-Päijänteen suurille selkävesille saakka. Onneksi vesistöjen suojelutyö tuotti tulosta ja järvet pelastuivat – Päijänne muiden mukana.

* * *

Tässä vielä kesäkuussa 2000 kirjoitettu Päijänne-aiheinen kirja-arvostelu:

Päijänne jylhä

Näköispainoksena julkaistu Aaro A. Nuutisen ”Terveisiä Päijänteeltä” (WSOY 2000) on kertomus heinäkuisesta risteilystä höyrylaiva Tehillä. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi v.1938.

Tehi-laivan rakennutti v.1875 legendaarinen jämsäläispatruuna Severus Konkola. Liikematkoillaan patruuna liikkui kansanomaisesti pukeutuneena mukanaan riittävä määrä rahaa – tuohikonttiin pakattuna. Käteisellä ostetun Tehin pituus oli 100 jalkaa ja konetehoa löytyi kunnioitettavat 45 hv. Ei ihme, että se oli aikanaan Päijänteen nopein höyrylaiva.

Nuutisen teksti välittää oivallisesti upean suurjärven herättämän innostuksen ja letkeän lomatunnelman. Kun matkustajat haluavat ihailla kalasääksen pesää kaikessa rauhassa, laiva pysäytetään. Olutta tarvitaan tunnelman nostattamiseen vain kerran, silloinkin löylynheittoon savusaunassa.

Seurue ei tyydy ihailemaan Päijännettä pelkästään laivasta käsin, vaan kiipeilee väsymättä näköalapaikoilla ja tutustuu paikallisen väen elämänmenoon. Lukijalle tarjotaan mittava määrä oheistietoa ja tarinoita alueen luonnosta ja rantapitäjien historiasta.

Kirjaan sisältyy 70 valokuvaa, jotka esittelevät Päijännettä ja sen ranta-alueita monipuolisesti ja kohtuullisen tasokkaasti. Tarkkasilmäinen Päijännefani panee merkille, että hakkuuaukot eivät nykytyyliin pykälöi rantametsiä ja saarten siluetteja. Huviloita on niin vähän, että niiden omistajat tiedetään ja kiinnostavimmat esitellään lukijalle.

Tämän päivän kaukomatkaajille Nuutisen kirja antaa ajattelemisen aihetta. Lontoon Maantieteellisen Seuran pääsihteeri, professori Arthur Hinks kirjoitti 1930-luvulla Tehin vieraskirjaan mm:

…on liian paljon sellaisia suomalaisia, jotka lähtevät merta edemmäksi kalaan, matkustavat ulkomaille, vaikka heillä on suurenmoinen matkailujärvi aivan läheisyydessään.

Hinksin ranskalainen virkaveli Charles Nicolle puolestaan hehkuttaa:

Jo yksistään Päijänteen takia kannattaa Ranskasta matkustaa Suomeen.

Vanha ja uusi Hippos

Kirittäret pelasi eilen ensimmäisen ottelunsa Hippoksen uudella pesäpallostadionilla. Katsojamääräksi ilmoitettiin 1608 ja joku arveli, että vanhalle stadionille olisi sateenuhkaisessa säässä saapunut tuhat katsojaa vähemmän.

Pesisfoorumilla uutta stadionia on nimitetty kaukaloksi, missä läpilyönnit pysähtyvät aitaan tai betonivalliin. Tämä on totta, mutta vain jos puhutaan kunnarin arvoisista läpäreistä. Esimerkiksi Viivi Partasen eilinen kakkosrajapuhkaisu olisi tuottanut monella muulla kentällä kunnarin. Hippoksella pallo kimposi ennustettavasti betonimuurista, joka on mielestäni tarpeeton tai ainakin liian korkea. Aitaan osuessaan pallo kimpoaa sattumanvaraiseen suuntaan ja lisää kiinniottamisen vaikeutta.

Kunnarit tulevat olemaan tiukassa, mutta tavallisia juoksuja uudella stadionilla tehtäneen aivan normaalisti. Esimerkiksi Kirin ja Haminan ykköspesisottelussa lauantaina tehtiin 12 juoksua ja naisten yp-pelissä sunnuntaina 17 (ja supervuorossa vielä 7 lisää)! Eilisen huippupelin vähäjuoksuisuus ei johdu kentästä, vaan joukkueiden laadukkaasta ulkopelistä. Lisäksi mielestäni ei yhtään haittaa, että stadioneissa on eroja!

65 vuotta palvellut vanha stadion muistetaan varsinkin Kirittärien pitkästä menestysputkesta. Miesten puolella on ollut hiljaisempaa, sillä Kirin viimeisin mestaruus on vuodelta 1984. Vanhan stadionin yleisöennätys on tehty v. 1979: vastakkain Kiri ja Hyvinkään Tahko, yleisöä 5496.

Seurasin pesistä hyvinkin aktiivisesti siihen aikaan, kun pelattiin vielä Harjun nurmikentällä. Muutin pois Jyväskylästä sen jälkeen, kun alettiin pelata Hippoksella ja näin enää yksittäisiä pelejä. Vanhalta Hippokselta ehti kuitenkin kertyä paljon muistoja, Kirittärien ansiosta enimmäkseen hyviä.

On yksi päinvastainenkin tapaus. Kirittärien ja Pesäkarhujen ensimmäinen finaalipeli syksyllä 2021 oli kaikin tavoin surkein pesäpallotapahtuma, missä olen ollut mukana. Vettä tuli niin että kenttäkin lainehti, ja kaiken lisäksi Kirittäret hävisi.

Edit 10.7.
Uuden stadionin ensimmäinen kunnari nähtiin eilen, kun Tinja Töyrylä onnistui lyönnissään täydellisesti: takaa läpi ja pallo parkkipaikalle. Suoritus  (1+2) toi Kirittärille kolmen pisteen voiton Rauman Ferasta.

Geelin voimalla

Roskajuoksija nosti 25.6. Twitterissä esiin Jukolan viestiin liittyvän minulle uuden ongelman, roskaantumisen. Sittemmin Iltapäivälehdet ja HS ovat tarttuneet asiaan, esimerkiksi IS tänään hyvinkin näyttävästi:

Olen yllättynyt ja pettynyt, koska olen pitänyt suunnistusväkeä fiksuna joukkona. Kun Jukolan viesti järjestettiin v. 1994 Sodankylän-Pelkosenniemen maisemissa, seurasin tapahtumia kilpailun aikana ja sen jälkeen. Muistan hyvin, kuinka siistiin kuntoon alue jäi massatapahtuman jäljiltä. Edes kilpailukeskuksessa roskia ei näkynyt, maastosta nyt puhumattakaan.

Mitä sitten on tapahtunut vuoden 1994 jälkeen? Ainakin energiageelit ovat tulleet ja tapahtuman osanottajamäärä on kasvanut valtavasti. Keskustelun aloittanut Kaisu Paulanto nostaa tikun nokkaan puulaakiporukat, joilla ”ei ole käytöstapoja”. Herää kysymys, näkyykö tämä muutenkin kuin roskaamisena.

Ongelman ratkaisukeinoksi on esitetty esim. sitä, että geelipusseihin pitäisi merkitä käyttäjän nimi. Merkintää valvottaisiin pistokokein lähtöpaikalla, ja maastosta löytyvä pussi johtaisi joukkueen hylkäämiseen tai vähintäänkin tuntuvaan sakkoon.

* * *

Vuonna 1994 Jukolan viestin voitti Turun Suunnistajat ankkurinaan jo pitkään tv-kommentaattorina loistanut Janne Salmi. Suomeen tuli kolmoisvoitto, ja kymmenen parhaan joukkoon mahtui viisi suomalaisjoukkuetta.

Venlojen viestin voitti Tampereen Pyrintö, ja kymmenen parhaan joukkoon kiilasivat myös Angelniemen Ankkuri (6.) ja Rastikarhut (9.).

Kotiseuturetki Lempäälään

Matka lähijunalla Tampereelta Lempäälään maksoi eläkeläiseltä 2.30 € ja kesti 15 minuuttia. Raiteelta 1 keskikaupungille ja radan itäpuolelle mentiin tunnelista, josta kulki muukin liikenne.

Ensimmäinen liikenneympyrä oli jättikokoinen tikkataulu sen kunniaksi, että vieressä oli johtavan tikanheittovälineiden valmistajan toimitalo. Se on tosin jäänyt muuhun käyttöön, koska Piippo OY:n tuotantotilat sijaitsevat nykyisin Akaassa.

Varsinainen kohteeni oli Ahtialanjärvi ja lintutorni sen rannalla. Lintuelo olikin vilkasta, mutta se keskittyi tekosaaren tuntumaan, ja jotain nähdäkseen olisi tarvinnut kaukoputken. Sellaisella varustautuneelle torni on sopivaan aikaan vuodesta mainio lintupaikka.

Putkettomalle lintuja kiinnostavampi nähtävyys oli itse torni, joka toimii samalla linja-autopysäkkinä. Keskustaan palatessa piti ylittää salmi; sillalta näin kaksi silkkiuikkuemoa, joista toisella oli kaksi ja toisella yksi poikanen. Poikaset olivat jo niin isoja, että niillä tuskin oli enää pääsyä emon selkään.

Ehdin kanavalle puoli tuntia ennen Silver Moonin saapumista. Laivankatsojien lisäksi paikalla oli kaksi kalamiestä. Sulku tyhjennettiin valmiiksi hyvissä ajoin ennen laivan saapumista, ja lokit parveilivat innostuneesti vettä laskettaessa. Nopeusrajoituskyltin päällä istui kalatiira.

Loistavasta säästä huolimatta matkustajia oli valitettavan vähän. Laivan ajaessa sulkuun jouduin nokatusten yhden matkustajan kanssa, joka epäili kanavaa liian kapeaksi. Kerroin olleeni kyydissä viikko sitten ja silloin kaikki sujui hyvin, ”hirveellä tuurilla” tosin, kuten kapteeni vitsaili. Kuusi vesiskootteria tuli sulkuun laivan perässä, ja trubaduuri nousi laivaan styyrpuurin puoleiselta rannalta.

Asemalle mennessä matkan varrella odotti Lempäälän toinen nähtävyys, Pyhän Birgitan kirkko. Suosiolla mitattuna se ensimmäinen on Ideapark.

Palasin Tampereelle juuri kun olin paistua paahteessa. Mörkö Anttilan patsas jäi näkemättä, vai joko sellainen on pystytetty?

Vesireittiä Tampereelta Hämeenlinnaan

Kartalta pikaisesti vilkaistuna laivamatka Tampereelta Hämeenlinnaan ei tunnu mahdolliselta. Mutta kyllä se on, tutustuin reittiin tiistaina. Kaikenlaisia kapeikkoja on selvästi enemmän kuin aiemmin testatulla reitillä Tampereelta Virroille. Yhteistä kummallekin on, että matkaan pitää varata aikaa koko päivä. Halutessaan laivalla voi nauttia maittavan lounaan.

Alkumatkan kohokohta on Lempäälän kanava, joka on varsinkin ensikertalaisille mielenkiintoinen kokemus. Kanava on yksisulkuinen ja sen verran kapea, että vapaata tilaa Silver Moonin laidoille ei liiemmälti jäänyt. Yli sadan metrin pituinen sulku täyttyi yllättävän nopeasti, vaikka ala- ja yläpuolisen vesistön korkeusero on yli kaksi metriä. Kanava on rakennettu v. 1867-73 ja uusittu 1958-61.

Visavuori ennen Sääksmäen siltaa on paikka, missä pidetään reilun tunnin tauko ja Hämeenlinnaan menijät vaihtavat Silver Moonista S. Stariin. Visavuoressa sijaitsevat kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti ja ateljee; samalta mäeltä löytyy Kari-paviljonki ja pilapiirtäjä Kari Suomalaisen parhaiden töiden näyttely. Alakerrassa on nähtävänä Karin kanssa samaan aikaan Ateneumissa opiskelleiden taiteilijoiden töitä.

Visavuoren jälkeen ylitetään laaja Vanajanselkä, jonka jälkeen jatketaan salmivesissä. Reitin ykkösnähtävyys eli Hämeen linna ilmestyy styyrpuurin puolelta näkyviin vasta kaupungissa. Paluu Tampereelle tapahtuu kätevästi lähijunalla, joka lähtee sopivasti laivan saavuttua. Matka satamasta asemalle ei ole pitkä.

Lippujuhla Jyväskylässä, jatkot Tampereella

Vietin lippujuhlaviikonlopun Jyväskylässä eikä ajoitus ollut sattumaa. Kävin paikan päällä Lutakonaukion kalustonäyttelyssä ja Lounaispuiston Miljazz-konsertissa, mutta paraatia seurasin telkkarista. Vastoin ennusteita sää poutaantui sen verran, että ylilento voitiin suorittaa. Sen sijaan Hawk-taitolentoesityksestä luovuttiin, koska se olisi mennyt harakoille. Kun ylilentoon osallistuneet helikopterit jatkoivat ulos tv-kuvasta, siirryin parvekkeelle ja otin tämän kuvan:

Kalustoa esitelleet varusmiehet ja -naiset olivat aivan huippuja, asiaa tuntevia ja sanavalmiita. Esitin paljon kysymyksiä ja sain kaikkiin vastaukset. Yllättävän vaikeaksi osoittautui aamujen määrän muistaminen niissä tapauksissa, kun oltiin vielä sadan pahemmalla puolella. Järeää kenttäkanuunaa esitelleellä kersantilla aamuja oli enää 11!

Koleaksi ja epävakaiseksi muuttunut sää verotti Lounaispuiston konsertin yleisömäärää, mutta ei haitannut soittamista. Ilmavoimien Big Band koostuu musiikin täysammattilaisista, jotka soittavat monenlaista musiikkia aina tilanteen mukaan.

Ensimmäinen setti koostui lähinnä jazz-klassikoista. Kuuntelin niitä mielikseni, vaikka en musiikista mitään ymmärräkään. Pienen väliajan jälkeen lavalle nousi ”Soulin Kummisedäksi” tituleerattu Sami Saari, joka kehaisi lavalla ollutta kokoonpanoa genressään maan parhaaksi.

Vaikka Samin ja bandin yhteissointi oli nautittavaa, jouduin luovuttamaan ja siirtymään kuiviin ja lämpimiin sisätiloihin. Toivoin parempaa säätä tiistaiksi Tampereelle. Toive toteutui, ja konsertti jatkui suunnilleen siitä mihin se minun osaltani Lounaispuistossa jäi.

Varusmiessoittokunta oli minulle uusi tuttavuus, fiksu mahdollisuus suorittaa asevelvollisuus taipumuksiaan vastaavalla tavalla. Kyseessä on Hämeenlinnaan sijoitettu tarkoin valittu noin sadan nuoren joukko, johon kuuluu soittajien ja laulajien lisäksi esimerkiksi esitystekniikan ja viestinnän osaajia. Soittajista kootaan kokoonpanoja kulloiseenkin tarpeeseen. Show Band esittää kevyttä musiikkia, jos kohta rokki voi olla melko heviäkin.

Edelleen vajavaisella ymmärrykselläni arvioituna Show Band piti tapahtuman musiikillisen tason korkealla. Erityisesti solistit ihastuttivat; he olivat todennäköisesti siviilipuolella jo kannuksensa ansainneita esiintyjiä. Erityiskiitokset saa vakinaisesta väestä vieraillut kosketinsoittaja illan poikkitaiteellisesta piristysruiskeesta.

Kolme nimeä kisoista

Suomen kannalta alavireisesti sujuneista jääkiekon MM-kisoista jää vähän eri syistä mieleen kolme nimeä: Rantanen, Onninen ja Grimaldi.

Monesti on nähty, että kaikki MM-kisoihin saapuvat NHL-pelaajat eivät ole tähtiä tai edes vahvistuksia, mutta tällä kertaa tilanne oli toinen. Mikko Rantanen on oikeasti supertähti ja muutkin kovia pelimiehiä. Vastaavasti mediassa vähäteltiin USA:n ja Kanadan joukkueita sillä perusteella, että ne olivat ”nimettömiä”. Vähälle huomiolle jäi, että esimerkiksi USA:n joukkueessa 13 pelaajalla on NHL-kokemusta.

Rantanen ei tehnyt yhtään maalia, mutta oli 9 syötöllään Suomen paras pistemies. Ei siis todellakaan floppi, mutta ei myöskään sateentekijä, jollaista monet taisivat odottaa. Tähtistatuksestaan huolimatta Rantanen pelasi joukkueelle, ja näin jälkikäteen arvioituna häntä olisi varmaankin kannattanut kokeilla NHL-ketjun sentterinä laidoillaan Kakko ja Kapanen.

Onninen ei ole pelaaja laisinkaan, vaikka nimi toistui Rantasta useammin fanipaitojen selässä. Putkifirma tarjosi yhteistyökumppaneilleen 700 lippua jokaiseen Suomen peliin ja kun erikoistarjoukseen kuului myös fanipaita, ”Onniset” näkyivät katukuvassa ja katsomossa. Sanomista tuli siitä, että eivät kuuluneet. Minulla ei ole valittamista, mielestäni mainostemppu oli oikein näppärä.

Näin paikan päällä Ranska-USA -ottelun ja kiinnitin huomiota USA:n pelaajaan, joka kääntyi vauhdissa ”postimerkin kokoisella” alueella vieläpä niin, että kiekko pysyi mukana. Ihastuin tyyppiin ja katsoin keskeiset tiedot jo ottelun aikana. Ikää 30 vuotta, pituutta 168cm eli vähemmän kuin JYPin Jerry Turkulaisella, mutta painoa yli kymmenen kiloa enemmän. Vahva jässikkä siis, erinomaisesti luisteleva ja rightiltä tulisesti laukova. Myös pelisilmä oli kohdallaan.

Monikohan suomalaistoimittaja tiesi Rocco Grimaldista mitään ennen kisoja? Nyt ehkä tietää: taskuraketti voitti kisojen pistepörssin tehden 10 ottelussa 7 maalia ja antamalla 7 maalisyöttöä. Eilen päättyneet MM-kisat olivat Grimaldille ensimmäiset aikuisten tasolla, mutta takavuosilta tilillä on kahdet U-18 ja yhdet U-20 -kisat, tuloksena kolme kultamitalia.