Kun aika ei enää mene matkustamiseen, Helsingissä voi pistäytyä pikaisestikin. Junan saapumisaika oli 13.35 ja lähtöaika seuraavana päivänä 14.03. Kerron lintu- ja kulttuuriretkestä pääkaupunkiseudulle toukokuussa 2023.

Iltapäivän ohjelma oli lintupainotteinen. Matkustin metrolla Espoon Otaniemeen ja jatkoin Maarin lintutornille. Laajalahden rannassa odotti moniääninen lintujen konsertti. Avasin Merlin-appin, ja ehdotusten ykkösenä oli minulle uusi laji, Eurasian Moorhen eli liejukana.

Valtavan kokoisessa tornissa päivysti kaukoputkineen puolenkymmentä ornia. Vesirajassa lepäili kymmenkunta räyskää, kauempana harmaahaikara ja rantaniityllä laidunsi muutamia kanadanhanhia poikasineen. Aamulla tornilta ilmoitettuja jalohaikaroita, ristisorsia tai heinätaveja ei näkynyt. Tornin edustalle oli asettunut toistakymmentä sonnimullikkaa, jotka olivat saaneet seurakseen kottaraisen.

Jatkoin metrolla ja bussilla Lauttasaaren Särkiniemeen, paikkaan joka on jäänyt mieleen Tiiraan ilmoitetuista arktikahavainnoista. Valkoposkihanhien päämuutto oli kuitenkin jo mennyt ja sepelhanhia vasta odotettiin. Ihastelin luonnonsuojelualueen rantoja ja ihmettelin pikkumökkien paljoutta ja omistajien oikeusasemaa. Kyhmyjoutsenet touhusivat rantavedessä, ja Länsilahden haahkoilla oli jo poikasia.

Länsisatamasta kuulunut muhkea sumutorven tööttäys ilmoitti laivan lähdöstä. Pian näkyviin ilmestyi massiivinen, kolmensadan metrin mittainen risteilyalus Mein Schiff 6. Laivatrakkerista näin, että sen seuraava kohdesatama oli Tukholma.

Matkalla majapaikkaan kuvasin Alvar Aallon kiistellyn ”Sokeripalan” vuodelta 1962, taannoisen Stora Enson pääkonttorin. Talo tuskin miellyttäisi silmää muuallakaan, mutta tässä ympäristössä se on yksiselitteisesti järkyttävä.

Yöpaikkani oli hyväksi havaittu Viking XPRS. Tähystin aamulla Tallinnassa ja paluumatkalla Helsingin majakalta Katajanokalle toivoen näkeväni edes muutamia sepelhanhia. En nähnyt hanhia, mutta 18 haahkakoirasta matkasi Harmajan tienoilla komeana jonona länteen. Ennen rantautumista laivan kaiteelle istahti lähes aikuispukuinen selkälokki.

Paikalle ehdittyäni Ateneumin edustalla oli ihmisiä jonoksi asti: pitkään suljettuna ollut taideaarteisto houkutteli uudella kokoelmanäyttelyllä ja laajalla Albert Edelfelt -näyttelyllä. Nähtävää riittää moneksi käyntikerraksi kuitenkin sillä varauksella, että Edelfelt-näyttelyn voi nähdä vain syyskuun 17. päivään asti.

Kokoelmanäyttely tarjosi tunnettujen klassikoiden lisäksi joitakin uusia tuttavuuksia ja yllättäviä valintoja. Sellaisena voi pitää lappilaistaiteilija Kalervo Palsan teosta vuodelta 1969: ”Mätänemistilassa oleva poron raato”. Aihepiiriltään samaan sarjaan kuuluu edellisessä näyttelyssä esillä ollut Gallen-Kallelan ”Mädäntynyt kuha” vuodelta 1884. Pidin siitä ihan oikeasti.

Suurin osa kolmetuntisesta vierailusta kului yläkerrassa. Nautin suunnattomasti mestarin töistä ja ihmettelin taas kerran Edelfeltin tuotteliaisuutta, vaikka puhuttaisiin pelkästään öljyväritöistä. Kaikkein töisevimpiä lienevät tussipiirrokset, joita niitäkin riittää näyttelyksi asti.

Valokuvaajan silmin katsottuna monet tilanteet olivat niin luontevia, että voisi epäillä niitä kameran avulla luonnostelluiksi. Nuorisoa veneessä esittävän maalauksen värit ja valo toivat puolestaan mieleen hyvin vedostetun rullafilmikoon valokuvan. Oikeiden kriitikoiden mielestä tämänlaatuinen taituruus ei tietenkään ole kunniaksi tekijälleen!

Arvostelussa huomautettiin, että muotokuvissa Edelfelt mairittelee kohteitaan. Ehkä näin, entä sitten? Jos saa elantonsa kuvataidetta tekemällä, maksukykyiset asiakkaat kannattaa pitää tyytyväisinä. Malleja tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Lisäksi herää kysymys, voiko maisemiakin ”mairitella”.