Täällä taas, ensi kertaa syvällä Viron sisämaassa eli Tartossa. Kaupunki on yllättävän pieni ja ehkä siksi mukavan oloinen. Samaa en valitettavasti voi sanoa meidät tänne houkutelleesta Viron kansallismuseosta. Uusi museo on suuri ja mahtava samaan tapaan kuin ne Tallinnan julkiset rakennukset, joista kirjoitin joulukuussa.

Muiden arvioihin tutustumatta uskallan epäillä, että museo tulee jakamaan mielipiteitä. Paljon lienee niitä, joiden mielestä kansallismuseon kuuluu olla ennen muuta monumentaalinen. Toinen ryhmä, johon Jouni ja minä kuulumme, haluaisi mentävän asiat edellä.  Kuten suurissa museoissa aina, nähtävää on paljon enemmän kuin kertakäynnillä jaksaa katsella. Ikävä vain, että toiseen käyntiin voi mennä aikaa.

Museon päänäyttely (suomeksi Tapaamiset) kertoo tavallisista virolaisista eri aikoina. Näyttely Uralin kaiku esittelee suomalaisugrilaisten ja samojedien perinteistä arkikulttuuria. Oma testiryhmäni piti enemmän tästä jälkimmäisestä eikä pelkästään sen vuoksi, että siihen sisältyi koko vierailun kohokohta. ”Sanapeli” esitteli kansojen kielisukulaisuuden hauskasti, havainnollisesti ja nykyaikaisesti.

Toisena Tartto-päivänä kiertelimme kaupungilla ja kävimme vain yhdessä museossa. KGB-museo on monessa mielessä uuden kansallismuseon vastakohta: ahdas, ”vanhanaikainen”, mutta erittäin toimiva. Autenttiset tilat tuovat nimenomaan museoon sellaista lisäarvoa, jota tasokkainkaan arkkitehtuuri ei kykene tarjoamaan.

Eräänlainen museo on tämä majapaikkammekin, ihastuttava Tampere Maja.