Tuokiokuvia talvivaellukselta 30 vuoden takaa

Kun ajoimme aamuvarhaisella Vuotsosta kohti Raja-Jooseppia, radiossa käsiteltiin Persianlahden sodan tapahtumia. Jätimme auton kymmenen aikoihin rajavartioston levitykselle ja lähdimme hiihtämään. Aamurusko loimotti punaisena.

Kelkanjälki noudatti metsäautotien uraa, mutta meni tällä kertaa Luton yli vasta Oskarinjärven kolttakentän kohdalta. Koukattuaan Niemenvaaran siemenpuuhakkuilla ura hakeutui Suomun varteen Harrimukassa. Pahaojalla oli paannejäätä ja muutamia poroja sitä kaapimassa. Lunta oli alle 30 senttiä, selvästi vähemmän kuin Vuotsossa,

Saavuimme Jyrkkävaaran tuvalle kolmelta. Remonttimiehet olivat kunnostaneet tuvan huippukuntoon, pihalla oli juuri valmistuneen urakan jäljiltä aggregaatti ja suuri määrä tyhjiä jerrykannuja. Vieraskirjassa oli rajamiesten merkintä kahden päivän takaa, Riitta Lehvonen Vuotsosta oli käynyt kämpällä parhaimpana kaamosaikana. Muutama korppi kävi iltahämärissä tarkistamassa tilanteen.

Aamulla sää oli harmaa. Lähdimme liikkeelle puoli kymmeneltä ja hiihdimme kelkan jälkeä Sarviojan suulle ja siitä Muorravaarakkajokea seuraillen etelään. Joen jäällä hanki kantoi, mutta metsässä upotti kymmenkunta senttiä. Kuukkeli lähti lentämään joen yli, mutta kova tuuli paiskasi sen takaisin metsän suojaan niin että punainen pyrstö välähti.

Kolmisen kilometriä ennen kämppää näimme ahman jäljet. Ne olivat jääneet kohokuvioksi tuulenpieksämän kumpareen laelle. Oli jo melko hämärää, kun varauskammin luminen katto pilkotti puiden lomasta tervetulleena suorakaiteena.

Autiotuvan pihalla oli tuoreen näköisiä kelkanjälkiä. Rajamiehet olivat ajaneet 17.1. Anterista Muorravaarakan kautta Sarviojalle ja edelleen Jyrkkävaaran kautta Jooseppiin. Kaksi hiihtäjää oli poikennut 29.12; sitä edellinen merkintä oli lokakuun lopulta.

Pidimme luppo- eli kuvauspäivän, ja hiihtelimme tuvan ympäristössä. Aurinko paistoi pari tuntia tuntureiden lakiin, mutta ei vielä jokilaaksoon.

Retki jatkui Pirunportin kautta Sarviojan tuvalle. Pian tuvalta lähdettyämme tapasimme retken kolmannen lintulajin, lapintiaisen. Ylempänä rinne oli jyrkkä ja kun lumi kesti kävellä, nousimme loppuosan jalkaisin.

Koivikossa oli porotokka, jota kuvasimme pitkän tovin. Toisen kerran pysähdyimme kuvaamaan kurussa, tällä kertaa isoilla kameroilla. Navakka tuuli yritti kaataa jalustan, mutta Tapio ehti viime hetkellä väliin. Jalusta oli uusi enkä muistanut, että jalkoja olisi voinut levittää. Sollanpään länsirinteiltä tuuli oli pyyhkinyt lumet niin tarkkaan, että näkymää olisi voinut luulla lokakuiseksi.

Olin saanut kämpän lämpimäksi, kun Tapio ehti perille. Suksen pohjalaminaatti oli irronnut kannasta ja kiertynyt rullalle, aikaa oli kulunut sitä korjatessa. Illalla sää oli kirkas, mutta pakkanen ei silti kiristynyt.

Aamulla tuli helikopteri matalalla pitkin jokilaaksoa ja laskeutui puolen kilometrin päähän. Se jätti kyydistään kaksi rajamiestä, jotka lähtivät kämpällä poikettuaan hiihtelemään kohti Jyrkkävaaraa.

Jatkoimme samaan suuntaan seuraavana päivänä. Muorravaarakkajoen varressa tapasimme naapurin isännän, joka oli käynyt Muorravaarakan kämpällä hakemassa rekikuorman roskasäkkejä.

Vähän ennen Jyrkkävaaran kämppää oli pieni kuusiryhmä. Kun jonakin iltana oli ollut puhetta kuusen esiintymisestä, kumpikaan ei muistanut nähneensä ainuttakaan kuusta koko retken aikana. Tuntuu ihmeelliseltä, kuinka vahvasti kuusi ilmestyy maisemakuvaan kymmeniä kilometrejä pohjoisempana, Sarmikuusikoissa. Venäjän puolella kuusen esiintymisalue ulottuu yhtenäisenä hyvinkin pohjoiseen.

Viimeisen retkipäivän aamuna satoi silkkaa vettä, joka muuttui myöhemmin rännäksi. Tarkkakuuloinen Tapio oli yöllä kuullut hiiripöllön ääntelevän pihakelossa. Taisi olla pöllölläkin allakka sekaisin! Puiden tyvillä paistoi monin paikoin paljas maa, ja kun lumen pinnalla oli runsaasti kovien tuulten puista pudottamaa kariketta, näkymät toivat mieleen loppukevään.

Elettiin siis tammikuuta, ja vuosi oli 1991.