Greenpeace ampuu hehtaaripyssyllä

Lapin yksityis- ja yhteismetsien metsätalous ei kiinnosta Greenpeacea.
Kuvan avohakkuut on tehty yksityismailla Sompion luonnonpuiston rajoilla.
Sodankylä 1999

Helsingin Sanomien 21.11.2002 julkaisema Greenpeace-artikkeli kohahdutti puolta Suomea. Suomen Greenpeacen (jatkossa Gp) metsävastaava Matti Liimatainen kritisoi 23.11. julkaistussa vastineessaan artikkelia monilta osin, mutta ei kiistä toimittaja Pentti Laitisen tekstissä esitettyjä pinta-alatietoja.

Vaatimusten painottuminen Pohjois-Suomeen yllättää, sillä yleisen ja myös luonnonsuojelupiireissä vallalla olevan käsityksen mukaan metsien lisäsuojelua tarvitaan nimenomaan maan eteläisessä osassa. Liimataisen esittämän tulkinnan mukaan kaikkien luonnonsuojelullisesti arvokkaiden metsien säästäminen valtion mailla on suomalaisten luonnonsuojelujärjestöjen vuosien ajan voimassa ollut yhteinen näkemys.

Oli miten oli, vaatimusten kärkevyydessä ja tekemisen tyylissä Gp ja Luonto-Liitto erottuvat selkeästi omaksi kuppikunnakseen. Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenkunnan suuri enemmistö ei hyväksy ulkomaisten paperinostajien boikotilla uhkailemista. Liimataisen mielestä se on ”kansainvälistä keskustelua”, johon ”omasta aloitteestaan kansainvälisen” Suomen metsäsektorin on kyettävä osallistumaan.

Perusteluiden yhteismitattomuus syö GP:n ja Luonto-Liiton uskottavuutta. Etelä-Suomen metsien lisäsuojeluvaatimusten taustalla on aito huoli metsäluonnon biologisen monimuotoisuuden säilymisestä perusteltuna huippuluokan ekologisella tutkimustiedolla. Lapissa sen sijaan tarjoillaan saamelaispolitiikalla höystettyä poropopulismia ja kuunnellaan vain niitä tutkijoita, joilla on sopivaa sanottavaa.

Greenpeacen metsäpropaganda perustuu osatotuuksiin ja suoranaiseen valehteluun. Esimerkiksi Lapin suojelutilanne poikkeaa metsien osalta niin radikaalisti koko Suomen keskiarvosta, että täsmällisten prosenttilukujen pimittäminen on kohtuutonta. Gp jättää kertomatta kannattajilleen, että viidennes Lapin metsämaasta on suojeltu, Ylä-Lapissa lähes puolet.

Liimataisen mukaan ”saksalaiset asiakkaat ovat usein esittäneet pyynnön saada paperia, jossa ei ole vanhan metsän puuta.” Ylä-Lapissa hakataan pääosin ns. vanhoja metsiä, ja lähes kolmasosa hakkuukertymästä tulee yksityisten ja yhteisöjen omistamista metsistä. Niiden toimintaan Gp ei halua puuttua, vaikka saksalaisasiakkaiden toiveen täyttäminen tätä edellyttäisi. Kuusamon tapahtumien jälkeen yhteismetsien toiminta ei jostain syystä ole kiinnostanut aktivisteja.

Liimatainen julistaa vastineessaan, että porotalous on metsistä riippuvainen elinkeino. Niin onkin, mutta ei hänen tarkoittamallaan tavalla. Laajamittaiseen maastoajoneuvojen käyttöön ja lisäruokintaan perustuvan nykyporotalouden kustannukset ovat nousseet niin korkeiksi, että poroista saatavat tulot eivät riitä toiminnan pyörittämiseen. Keskeisen osan ulkopuolisesta rahoituksesta poromiehet saavat kantorahatuloina omien metsiensä hakkuista tai osuuksina yhteismetsien tuotosta.

Suomen Gp:n sivustolla kerrotaan porojen ravinnosta seuraavaa: ”Vanhat metsät kasvavat luppoa, jota porot käyttävät ravintonaan kevättalven kovien hankien ja syvän lumen aikaan. Kesäaikaan porot syövät maassa kasvavia jäkäliä.” Entä muun osan vuotta, joka Lapissakin kestää täydet 12 kuukautta? Olen tehnyt yliopistollisen erikoistyöni poron kesäravinnosta, ja tiedän porojen syövän kesäaikana pääosin kaikkea muuta kuin jäkälää.

Gp ei Liimataisen mukaan vaadi Lapin metsätalouden lopettamista. Sille riittää, että Metsähallitus lopettaa hakkuut vanhoissa luonnontilaisen kaltaisissa metsissä. Aktivisteja ei kiinnosta pohdiskella, mitä vaatimuksen toteutuminen suuressa osassa Lappia käytännössä tarkoittaisi. Tavoitteena metsätaloustoiminnan rajoittaminen Lapin jo kertaalleen käsiteltyihin metsiin on kannatettava, mutta toimintatavoista olen Gp:n kanssa jyrkästi eri mieltä.

Gp ei suostu ilmoittamaan, millaiset metsien suojeluprosentit sitä maan eri osissa tyydyttäisivät. Näin metsäsota jatkuu ja se kai on viime kädessä tarkoituskin. Otsikoissa pysyminen saa tukijäsenet uskomaan, että eteenpäin mennään ja hyvällä asialla ollaan.
11/2002

Lapin metsäsodan historiaa

Lapin metsistä on riidelty pitkään. Esimerkiksi Suomen Luonto -lehden numero 3/1970 tulkittiin metsäammattilaisten piirissä avoimeksi sodanjulistukseksi. Ylä-Lappiin rajautuneena metsäkiista nousi ensi kertaa otsikoihin keväällä 1987, kun joukko eteläsuomalaisia asianharrastajia maalasi iskulauseita ja symboleja Paatsjoen siltaan. Kessistä alkanut konflikti laajeni yli rajojensa ja johti erämaakomitean perustamiseen. V.1991 vahvistettu erämaalaki oli vakava yritys ratkaista pysyvästi kiista maamme pohjoisimpien talousmetsien käytöstä. Kuten tiedetään, tavoite ei toteutunut.

Komiteasta käräjäsaliin

Metsäkiistan kipupisteet ja osapuolet ovat muuttuneet vuosien varrella. Laajapohjaisessa erämaakomiteassa luonnonsuojelua edustivat Suomen luonnonsuojeluliitto ja Erämaaliike, Sll tosin liittoutuneena Metsähallituksen ja ympäristöministeriön kanssa. Luonto-Liiton aktiivinen rooli metsien suojelussa käynnistyi Kessiä seuranneessa Talaskangas -aktiossa. Näihin aikoihin Greenpeace vasta aloitteli toimintaansa Suomessa.

Myös poromiehillä ja saamelaispoliitikoilla oli erämaakomiteassa edustajansa, mutta luonnonsuojelijoiden pettymykseksi hakkuut eivät heitä siinä vaiheessa kiinnostaneet. Kun käräjäkierros käynnistyi kaksi vuotta erämaalain säätämisen jälkeen, aiheena olivat saamelaisporomiesten ihmisoikeudet (joita Metsähallituksen hakkuiden väitettiin loukkaavan). Tuomioistuimet korkeinta oikeutta myöten käsittelivät kanteen, mutta eivät kieltäneet Metsähallitusta jatkamasta hakkuita. Saamelaisosapuoli vei asian v.1995 YK:n ihmisoikeuskomitean käsiteltäväksi – yhtä laihoin tuloksin. Viisi vuotta myöhemmin hakkuista valitettiin uudelleen, ja lopullinen tuomio saatiin tämän vuoden keväällä: sekään ei ole saamelaisosapuolen toiveiden mukainen. On syytä todeta, että käräjöinti ja YK:n komitealle tehty valitus ovat puhtaasti saamelaisten toimintaa, jolla ei ole luonnonsuojelullisia tavoitteita.

Greenpeacen mukaantulo kuumensi tunteet

Lapin kolmekymmentävuotisen metsäsodan toistaiseksi kiivain kahakka käytiin kuluvan vuoden keväällä. Toimeenpanevaksi voimaksi oli nyt noussut ylikansallinen ympäristöjärjestö Greenpeace, joka kertoi tulleensa Inariin joidenkin saamelaisporomiesten kutsumana. Muita toimintaan näkyvästi osallistuneita tahoja olivat mm. metsäalan työntekijöiden etujärjestöt, Saamelaiskäräjät ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Greenpeace nimesi liittolaisekseen myös WWF Suomen, mutta sen antama tuki oli ”hiljaista” ja käytännössä näkymätöntä. Profiilin pitäminen matalana on ymmärrettävää, koska Kemijärven tehtaalleen puuta mm. Ylä-Lapista hankkiva Stora Enso kuuluu WWF Suomen päätukijoihin.

Tilanne alkoi nopeasti kuumentua Stora Enson ilmoitettua 7.3. lopettavansa kiista-alueilta hakatun puun ostamisen. Päätöksen taustalla oli Stora Enson ulkomaisiin asiakkaisiin kohdistunut Greenpeacen organisoima painostus. Metsähallitus reagoi Stora Enson ratkaisuun keskeyttämällä hakkuut kyseisillä alueilla.

Tämä johti paikallisiin vastatoimiin: suuri joukko inarilaisia allekirjoitti kunnan alullepaneman kansalaisaddressin, jossa vaadittiin Greenpeacen poistumista alueelta. Jo aiemmin talvella julkaistu Metsäntutkimuslaitoksen selvitys osoitti Ylä-Lapin asukkaiden selvän enemmistön toivovan, että metsäriidat ratkottaisiin ilman ulkopuolisiksi koettujen tahojen – nimeltä mainittiin Greenpeace ja EU – sotkeutumista asiaan.

Mistä lopulta kiistellään?

Kevään aikana tapahtumia seuranneilla oli tilaisuus havaita, että käsitykset ja tulkinnat Ylä-Lapin kiistan todellisista syistä vaihtelevat laajasti. Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto korostivat helmikuussa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa vanhojen metsien merkitystä porojen laitumina. ”Luppometsät” julistettiin kampanjan tarkoitusperiä palvelevasti porojen tärkeimmiksi talvikauden laidunmaiksi ja niiden hakkuut keskeiseksi syyksi Ylä-Lapin porotalouden ongelmiin. Esimerkiksi 24.3. päivätyssä yhteisessä kannanotossaan Greenpeace ja Sll julistivat, että koko ”metsäkiistan ytimessä on laidunten riittävyys”. Samalla järjestöt vakuuttivat tukevansa Saamelaiskäräjien ratkaisuehdotuksia metsäkiistaan.

Poroa ja poronhoitoa lyömäaseenaan käyttävät sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että laiduntilanne voi olla (ja on) kehno myös metsätaloudelta säästyneissä paliskunnissa. Siksi laidunongelmien yhteistä nimittäjää on syytä etsiä porotalouden omasta toiminnasta eli ylimitoitetuista porokarjoista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio totesi maaherra Hannele Pokan koollekutsumassa ns. pyöreän pöydän neuvottelussa 23.3, että ”Inarin metsäkiistassa on kyse Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnasta”. Ja että maankäyttökiistat jatkuvat, kunnes Suomi ratkaisee saamelaisten kotiseutualueen maakysymyksen (saamelaisosapuolen vaatimalla tai hyväksymällä tavalla).

Yllättäen paikalle ilmestynyt metsävastaava Phil Aikman kuumensi neuvottelun ilmapiiriä kertomalla, että Greenpeace oli kehottanut Stora Enson eurooppalaisia asiakkaita boikotoimaan paperia, joka on valmistettu Inarin laidunmetsistä hakatuista puista.

Pohjoiset luonnonsuojelijat pahoittelivat julkilausumassaan 10.4, että kiistely on painottunut poro- ja metsätalouteen: ”On unohdettu, että riidan keskipisteenä on alueita, jotka ovat koko Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen hienoja ja harvinaisen laajoja erämaisia metsäalueita…”

Poromiesten enemmistö hylkäsi tarjouksen

Kun Inarin paliskuntien enemmistö hylkäsi kesäkuun alussa viimeisimmän kompromissiesityksen, Metsähallitus ilmoitti jatkavansa hakkuita alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Juuri tällä hetkellä vallitseva rauhantila jäänee tilapäiseksi, sillä Greenpeace käynnistänee vastatoimensa Keski-Euroopan kesälomakauden päätyttyä.

On syytä kysyä, mitä viimeisimmällä kärhämällä lopulta saavutettiin. Ellei muuta, niin ainakin katkeruutta ja epäluuloa. Inarin kunnan asukkaat riitely jakoi kyräileviin leireihin: vaikka ei itse poromies tai metsuri olisikaan, puolueettomaksi asiassa on vaikea jättäytyä. Toisaalta rivit repeilivät myös rintamien sisällä, niin poromiesten, saamelaisten kuin luonnonsuojelijoidenkin keskuudessa.

Muitakin seurauksia kevään tapahtumilla oli. Metsäsektorin ja sen taustavoimien äänenpainot kovenivat, mitä osaltaan todistaa kahdesta suunnasta painostetun Mh:n ilmoitus paluusta lähtöruutuun. Ns. dialogiprosessin tuloksena syntynyt Metsähallituksen oma pohjoisten metsien lisäsuojelupäätös (ei koske Ylä-Lappia) on uhattu kaataa eduskunnassa.

Mitä itse ajattelen?

Totta kai haluaisin, että jäljellä olevat vanhat metsät säästettäisiin hakkuilta. Toisaalta suojeluvaatimusten vastustaminen on sikäli ymmärrettävää, että lähes puolet Inarin metsistä on jo nyt suojeltu. Olen surullisena seurannut olemassa olevien suojelualueiden vähättelyä mm. sillä perusteella, että niiden metsät ovat vääränlaisia tai että ne sijaitsevat väärissä paikoissa.

Luonnonsuojelijoiden tehtävänä on muistuttaa luonnon itseisarvosta ja ainutlaatuisuudesta. Jos emme pysty perustelemaan lisäsuojelun tarvetta omilla argumenteillamme ja tosiasioissa pitäytyen, mielestäni on parempi tyytyä tilanteeseen kuin turvautua kyseenalaisiin keinoihin. Metsien suojelusta aidosti kiinnostuneille riittää työsarkaa Etelä-Suomessa.

En hyväksy Greenpeacen toimintatapoihin kuuluvaa konfliktihakuisuutta, virheellisen tiedon levittämistä ja härskiä ulkomaankortilla pelaamista. Pidän valitettavana ja lyhytnäköisenä, että ”oma” järjestöni Suomen luonnonsuojeluliitto lähti mukaan Greenpeacen johdolla käytyyn kampanjaan.

Kirjoitettu 8/2005, julkaistu Luontokuva -lehdessä 3/2005

Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä

Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikoihin keväällä 1987, ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.

Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea Luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.

Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.

Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.

Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.

Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ”saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen”. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin:

Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin – kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.

Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.

Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.

Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.

Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
2/2002

Teksti on muokattu kommenttipuheenvuorosta, jonka käytin Erämaaliikkeen edustajana Siidan erämaaseminaarissa syyskuussa 2001. Otsikkona oli: Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat.

Porot ja luppo

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton 26.1.2005 Helsingissä järjestämän poroseminaarin tiedotteessa julistetaan kategorisesti, että luppometsät ovat ”porojen tärkeimpiä talvikauden laidunmaita”. Tiedotteen otsikko kuuluu: ”Hakkuut uhkaavat perinteistä poronhoitoa”.

Luontojärjestöjen käsitys poron talviravinnosta poikkeaa merkittävästi siitä, mitä yliopistoissa asiasta tiedetään ja opetetaan. Näihin päiviin asti porojen tärkeimpinä talviravintokasveina on pidetty maassa kasvavia jäkäliä ja vastaavasti tärkeimpinä talvilaitumina runsasjäkäläisiä metsä- ja tunturialueita. Jos jäkälää on vähän, porojen tiedetään käyttävän korvaavana ravintona mm. heinäkasveja, saroja ja varpuja.

Puilla kasvavan tai hangelle putoilevan lupon merkitys on suurimmillaan kevättalvella, jolloin lumiolosuhteet vaikeuttavat ravinnon kaivamista. Loppukevään teräshanget ovat luku sinänsä, mutta paksukaan lumi ei muodostu läpipääsemättömäksi ongelmaksi, jos laitumet ovat kunnossa. Porojen kaivamishalut riippuvat aivan ratkaisevasti hyötysuhteesta eli siitä, kuinka paljon kuopan pohjalta löytyy jäkälää tai muuta ravintoa. Olen omin silmin nähnyt porojen kaivavan täyttä päätä, vaikka lunta oli reilusti toista metriä. Jos/kun jo puolimetrinen lumipeite on liikaa tämän päivän poroille, syynä on jäkälän vähyys.

Perinteisessä poronhoidossa jäkälälaitumet ja porojen määrä olivat sidoksissa toisiinsa: suuri poromäärä johti väistämättä porokannan romahtamiseen, jolloin laitumet saivat aikaa elpyä. Nykymuotoisessa porotaloudessa porojen määrä pidetään lisäruokinnan avulla pysyvästi lähellä sallittua maksimiaan.

Helsingin Sanomat tuki luontojärjestöjen ja saamelaisporomiesten/poliitikkojen yhteistä kampanjaa julkaisemalla 2.2.2005 Lapin paliskunnan ex-poroisäntä Hannu Maggan haastattelun. Magga jatkoi luppohehkuttelua kertomalla, että paliskunnan alueella Porttipahdan tekoaltaan pohjoispuolella sijaitsevan Peurakairan vanhoissa metsissä on luppoa keskimäärin 573 kg hehtaarilla. Magga ihasteli lupon paljoutta hakkaamattomassa metsässä katsomatta aiheelliseksi täsmentää, että hänen mainitsemansa muhkeat kilomäärät tarkoittavat metsän koko luppobiomassaa puiden tyveltä latvaan saakka.

Kommentoin haastattelua nettipäiväkirjassani ja huomautin, että porojen ulottuvilla olevan lupon määrä jää murto-osaan Maggan ilmoittamasta. Poron kannalta merkitystä on myös puista tuulen ja lumen vaikutuksesta putoilevalla lupolla. Sen määrästä ei kirjoitushetkellä ollut käytettävissä tutkittua tietoa, mutta nyt on: erikoistutkija Timo Helteen mukaan lupon vuotuinen ”sadanta” on keskimäärin n. 10% biomassasta. Kun talven aikana pudonnut ja syömättä jäänyt luppo keväällä lumen sulaessa tulee esiin, poroilla on lyhyen aikaa saatavillaan runsaasti laadukasta ravintoa.

Helteen mukaan Inarin puolella kunnanrajaa luppoa on selvästi vähemmän kuin Peurakairassa, parhaissa 150-200 -vuotiaissa männiköissä keskimäärin 135 kg/ha koko puusto huomioon otettuna. Tästä n. 5% on porojen ulottuvilla ja sadanta alun toistakymmentä kiloa vuodessa. Käytännössä tamä tarkoittaa sitä, että kuluneillakin laitumilla jäkälän määrä on luppoon verrattuna helposti kaksikymmentäkertainen. Toisin kuin luppo, jäkälä on suurimman osan talvea porojen saatavilla.

Maggan Peurakairasta ilmoittama koko puuston luppomäärä on hehtaaria kohti suurempi kuin jäkälän määrä samalla alueella. Ilmeisesti tämä sinänsä paikkansa pitävä, mutta kokonaisuuden hahmottamisen kannalta harhaanjohtava tieto houkutteli Greenpeacen ja Sll:n ”asiantuntijat” tekemään hätäiset päätelmänsä. Tiedotteen väite ei siis pidä paikkaansa edes Inarissa, koko pohjoisesta poronhoitoalueesta puhumattakaan. Kannattaa pitää mielessä, että esimerkiksi tunturipaliskunnista luppometsät – Greenpeacen tarkoittamassa merkityksessä – puuttuvat kokonaan.

Asialleen vihkiytyneet äärilaidan luonnonsuojelijat hallitsevat osatotuuksilla pelaamisen. Luposta puhuttaessa ei vahingossakaan kerrota, että merkittävä määrä luppoa tulee porojen syötäväksi jokatalvisissa hakkuissa, tasaisesti ja säiden oikuista riippumatta. Niin kauan kuin Ylä-Lapin metsiä ylipäätään hakataan, toimintaa kannattaisi käytännön ongelmien uhallakin keskittää porojen ravinnonsaannin kannalta kriittiseen kevättalveen.

Toinen metsäsotureiden systemaattisesti ”unohtama” tosiasia on se, että metsien suojelutilanne on Inarissa kertaluokkaa parempi kuin missään muualla Suomessa. Likipitäen puolet paljon puhutuista luppometsistä on suojeltu!

Palaan metsäkiistan avainkysymykseen: missä määrin porotalouden ahdinko on seurausta Metsähallituksen hakkuista? Taustaksi on syytä todeta, että porotalous on ongelmissa sellaisillakin alueilla, missä metsätaloutta ei luonnonoloista johtuen harjoiteta.

Inarissa asiaa voitaisiin selvittää vertaamalla paliskuntia keskenään. Ovatko porotalouden keskeiset tunnusluvut (lihantuotto/lukuporo, lisäruokintakustannukset % teurastulosta) suojelualueiden ansiosta lähes täysin hakkuilta säästyneessä Sallivaaran paliskunnassa paremmat kuin kauttaaltaan hakatussa Ivalon paliskunnassa?

Jos ongelmat johtuisivat hakkuista, ero Sallivaaran eduksi olisi dramaattinen. Mutta ei ole: viimeksi tilastoja tutkiessani huomasin yllätyksekseni, että Ivalon paliskunnan tunnusluvut olivat paremmat. Viimeisimpiä tilastoja en ole nähnyt, mutta joka tapauksessa on selvää, että tilanne ei ole niin mustavalkoinen kuin Greenpeace propagandassaan väittää.

Mikä panee järkeviltä vaikuttavat ihmiset laukomaan päättömyyksiä tässä nimenomaisessa asiassa? Luonnonsuojelijoiden osalta kyse on paljolti siitä, että Inarissa metsien laaja-alaista lisäsuojelua on vaikea perustella luonnonsuojelun omillla tarpeilla. Poronhoidosta puhuttaessa lupon merkityksen (yli)korostaminen tukee oivallisesti kampanjan varsinaista pääväittämää hakkuiden turmiollisisuudesta.

Greenpeace valjasti joitakin vuosia sitten poron ja ”sorretun” saamelaisporomiehen mielikuvakampanjointinsa keulakuviksi. Yhdistelmä toimii erityisen hyvin ulkomailla, missä tieto Suomen porotalouden ongelmien syistä ja saamelaisten asemasta on äärimmäisen vähäistä ja värittynyttä. Eräs toiminnassa edelleen mukana oleva metsäsoturi on kiteyttänyt osuvasti taistelun perimmäisen tavoitteen: pannaan saamelaisten avulla Metsähallitus kontalleen.

Poromiehet puolustavat omia lyhyen ja pitkän tähtäimen taloudellisia etujaan, toisin sanoen politikoivat. Hyökkäys on paras puolustus: syitä porotalouden ahdinkoon haetaan vain ja ainoastaan elinkeinon ulkopuolelta, sen sijaan että rehdisti myönnettäisiin laidunongelmien olevan suurelta osin perua porotalouden hullujen vuosien rajusta ylilaidunnuksesta. Hakkuiden lisäksi syytetyn asemaan ovat joutuneet mm. tekoaltaat, kaivostoiminta, massamatkailu, eräretkeily ja jopa luontoäiti itse.

Saamelaisporomiesten ja -poliitikoiden tavoitteena on Metsähallituksen hakkuiden välitön keskeyttäminen nimetyissä kohteissa. Pitkällä tähtäimellä varmaankin tavoitellaan korvauksia valtiovallalta ja mahdollisesti muiltakin maankäyttäjiltä, joiden toiminnasta porotalouden ongelmien väitetään johtuvan.

PS
Viimeistelen tekstiä 7.3.2005. Uutispäivä on ollut vilkas:

-Yle 24 Uutiset kertoi aamulla, että Metsähallitus keskeyttää Stora Enson vaatimuksesta hakkuutyöt Nellimin kohteessa. Yhtiö on saanut huolestuneita yhteydenottoja Keski-Euroopan asiakkailtaan, jotka puolestaan ovat joutuneet Greenpeacen painostuksen kohteeksi.

-Maaherra Hannele Pokka on pyydettäessä suostunut Inarin metsäkiistan sovittelijaksi sillä ehdolla, että kaikki osaspuolet saadaan neuvottelupöydän ääreen.

-Inarin kunnanhallitus toteaa yksimielisesti, että riidasta neuvotteleminen kuuluu inarilaisille ja kehottaa muita toimijoita pidättäytymään enemmistä toimista.

-MTT-taloustutkimuksen selvityksen mukaan porotalous tuottaa huonosti ja joillakin porotiloilla käyttökate on jopa negatiivinen. MTT:n ja Paliskuntain yhdistyksen kehittämän kannattavuusvertailun mukaan porotalouden yrittäjätulo oli viime poronhoitovuonna vajaat 9 000 euroa tilaa kohden.
3/2005

Poro kaivaa

Äskettäin kysyttiin kuvaa paksun lumipeitteen alta jäkälää kaivavasta porosta. Päänsisäinen hakukone alkoi raksuttaa: avainsanoista jäkälä viittasi kasvikuviin, paksu lumi kevättalveen, kaivaminen historiallisiin kuviin.

Sopiva kuva löytyi kuin löytyikin. Se on otettu Kittilässä maaliskuussa 1977. Porot kaivoivat täyttä päätä, vaikka lunta oli toista metriä. Kannatti kaivaa, sillä kuvanottopaikalla oli jäkälää nelinkertaisesti nykyiseen verrattuna, parhaimmillaan yli tuhat kiloa hehtaarilla.

Mikä hävitti jäkälän? Poromiehet ja valikoivasti kriittiset metsäaktivistit syyttävät laitumien kulumisesta muita maankäyttäjiä, lähinnä metsätaloutta. Selitys on helppo mutta huono: surkeimmassa kunnossa olevat laitumet löytyvät pohjoisista tunturipaliskunnista, joissa metsätaloutta ei ymmärrettävistä syistä harjoiteta ja joiden alueella kilpailevasta maankäytöstä vastaavat lähinnä repputuristit. Tosiasiassa tärkein syy jäkälikköjen kulumiseen on korkea porotiheys, toisin sanoen ylilaidunnus.

Luppometsien merkityksestä porojen ravinnonsaannille on viime aikoina puhuttu niin paljon, että voisi luulla porojen kiipeilevän puissa. Anteeksi vain, mutta kyllä poron ruoka edelleenkin kasvaa pääosin maassa. Olipa metsä millaista hyvänsä, porojen ulottuvilla olevan lupon määrä on parhaimmillaankin vain joitakin kiloja hehtaarilla. Tilanne muuttuu poron kannalta tilapäisesti edullisemmaksi, jos tuuli pudottaa luppoa hangelle tai luppopuu kaadetaan. Moottorisahan (tai rehukuormaa kiskovan moottorikelkan) pärinä on nykypäivän poron vellikello.

Porotalouden ongelmista puhuttaessa on tehty monia rimanalituksia. Tunnettu inarilainen poromies ja saamelaispoliitikko Väinö Seurujärvi syytti 22.3.01 TV2:n Silminnäkijä -ohjelmassa jäkälän häviämisestä ilmansaasteita. Nämä uudet ilmansaasteet ovat sikäli erikoisia, että ne eivät vaikuta aidattujen alueiden jäkälikköön. Asiasta voi vakuuttua pistäytymällä vaikkapa Sevetin hautausmaalla, missä jäkälä ”kukkii” ja voi hyvin.

Ilmeisesti sama tieteelle tuntematon täsmäsaaste säästää puiden latvaosien lupon, vaikka tuhoaa sen lähes totaalisesti parin metrin korkeuteen asti.
6/2001

Matin ”uusi” pyssy

Matti Ikonen (Luonto-Liitto) ja Matti Särkelä (Paliskuntain Yhdistys) arvostelivat 16.4.2000 HS:n mielipidepalstalla metsänhakkuita Tuntsan alueella Sallan pohjoisosassa. Kirjoittajien pääargumentteja ovat korkeilla alueilla hakattavien metsien uudistumisriski ja luppokuusikoiden hakkuusta porotaloudelle aiheutuvat menetykset ja haitat. Lisäksi he huomauttavat, että

metsänhakkuiden ja muiden maankäytön muotojen vaikutukset poronhoidon harjoittamisen edellytyksiin on jätetty vaille huomiota.

Jokainen sukupolvi haluaa keksiä oman ruutinsa. Ikoselle ja Särkelälle lienee uutta tietoa, että metsä- ja porotalouden suhteista väiteltiin jo viime vuosituhannella.

Osallistuin heinäkuussa 1970 Sodankylässä kulttuuri- ja ympäristötapahtumaan, jossa käsiteltiin Lapin metsätaloutta paikallisten ihmisten ja elinkeinojen kannalta. Erityisesti ovat jääneet mieleen Oula Aikion ja Urpo Häyrisen vaikuttavat puheenvuorot. Poromiehet ja luonnonsuojelijat vastustivat yhdessä tehometsätaloutta ja Metsähallituksen ylivaltaa jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Lapin metsäsodan viimeisin valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt taistelu käytiin 1980-luvun lopulla hakkuiden soveltuvuudesta perustettavien erämaiden metsäisiin osiin. Luonnonsuojelijat vastustivat hakkuita mm. poronhoidollisin perustein, mutta eivät saaneet paliskunnilta toivomaansa tukea. Aiemmin hakkuita kitkerästi arvostelleet poromiehet olivat sulkeneet suunsa.

Poromiesten ja luonnonsuojelijoiden yhteisrintaman hajoamiseen on monia syitä, joista tärkeimpänä pidän porotilatalouden myötä tapahtunutta ammattiporomiesten sitoutumista vallitseviin metsätalouden menetelmiin. Suomalaiskansallinen oikeus- ja tyylitaju estää arvostelemasta muiden tekemisiä, jos omat jauhot eivät ole puhtaat.

On ehkä ymmärrettävää, että Ikonen ja Särkelä eivät ole selvillä näin vanhoista asioita. Sen sijaan ainakin Lapissa asuvalla Särkelällä pitäisi olla tietoa koko viime vuosikymmenen ajan jatkuneesta saamelaisten ja Metsähallituksen välisestä metsäkäräjöinnistä. Oikeusprosessin yhteydessä on nimenomaan harjoitettu Ikosen ja Särkelän uutena asiana peräänkuuluttamaa metsätaloustoiminnan vaikutusten tarkastelua.

Kolmekymmenvuotisen kansallisen metsäsotamme pohjoisen rintamalohkon etulinjaan on ilmoittautunut kaksi uutta vapaaehtoista, jotka palavat halusta päästä kokeilemaan ”uusia” pyssyjään. Jos Luonto-Liitto ja Paliskuntain Yhdistys kokoavat voimansa, pitkään jatkunut asemasota saattaa leimahtaa täysimittaiseksi kahakaksi.
4/2000

Sopuli, lammas ja poro

Erkki A. Kauhanen käsitteli 5.6.00 HS:n luontopalstalla tutkijoita ja luonnonystäviä kiehtovaa tunturisopulin arvoitusta. Virikkeenä lienee ollut TV 1:n 29.5. esittämä norjalaisdokumentti, jossa tri Tarald Seldal esitteli tuloksia Hardangerviddan tunturiylängöllä Etelä-Norjassa tehdyistä tutkimuksista. Vuoden 1988 massaesiintymisestä ja sitä seuranneesta sopuleiden joukkokuolemasta alkaneen tutkimuksen tämänhetkisiin tuloksiin kuuluu mm. teoria, jonka mukaan keskeinen tekijä sopuleiden kannanvaihteluissa on ravintokasveissa esiintyvän ”puolustautumisaineen” pitoisuuden vaihtelu.

Suomalaistutkija Heikki Henttonen kertoo Seldalin norjalaisten kollegoiden pahoitelleen kiistanalaisten ideoiden esittämistä tosiasioina. Oltiinpa uudesta teoriasta ja sen esittämisestä mitä mieltä tahansa, televisiodokumentti oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Dokumentin otsikko ”Onko tunturi-Norjan luonto vaarassa?” viittaa ylilaidunnukseen. Sopuli puolestaan on niitä tunturin alkuperäisfaunan lajeja, joiden runsauteen ja kannanvaihteluun laidunnuksen on todettu vaikuttavan. Vaikka ylilaidunnuksesta Hardangerviddan alueella vastaakin lammastalous, otsikon kysymys on aiheellinen myös nykymuotoisen porotalouden valtaamilla tunturialueilla Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Tri Seldalin mukaan esimerkiksi sopuli-, lapinmyyrä- ja riekkokannat ovat merkittävästi runsaammat laiduntamattomalla kuin laidunnetuilla alueilla. Kannanvaihtelun tasaantuminen Hardangerviddan ylilaidunnetussa osassa muistuttaa tilannetta, joka on vallinnut Kilpisjärven alueella 1990-luvun alusta lähtien. Ehkäpä Henttonen tutkijaryhmineen odottaa sopulin massaesiintymistä seudulla, missä se nykyoloissa ei ole lainkaan mahdollinen.

Norjalaistutkija Tarald Seldalin mukaan laajamittainen laiduntaminen voi vaikuttaa haitallisesti koko ravintoketjuun, jolloin monet tunturiluonnon tyypilliset lajit kuten tunturipeura, riekko, naali ja tunturipöllö joutuvat kärsimään. Hänen mielestään on aika pohtia, miten Hardangerviddan tunturiluonnon köyhtyminen voidaan pysäyttää.
6/2000

Tiedettä vai poropolitiikkaa?

”Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.”

RENMAN -hanke (2001-03) on EU:n rahoittama kansainvälinen monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan kestävän poronhoidon mahdollisuuksia Euroopan pohjoisilla alueilla. Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisussa ”POROMIEHET PUHUVAT – Poronhoidon ongelmat, ratkaisumahdollisuudet ja tutkimustarpeet Suomen Lapissa poromiesten näkökulmasta” (1/02) RENMAN -hankkeen lähtökohta määritellään näin:

Huomattava osa aiemmin tehdyistä (poro)tutkimuksista on ollut valtion alaisissa tutkimuslaitoksissa työskentelevien tutkijoiden tekemiä, mikä on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimusten keskeinen vaikutus poronhoitoon on ollut suurimpien sallittujen poromäärien asettaminen. Näin ollen on tärkeää, että asiaan liittyvää tutkimusta tekevät myös valtiollisesta porohallinnosta riippumattomat tutkimusyksiköt. Niillä on erinomaiset edellytykset tuottaa syvällinen, avoin ja tietopohjaltaan tasapuolinen arvio poronhoidon paikallisista huolenaiheista ja tarpeista.

Tähän on syytä huomauttaa, että Suomessa valtiovalta on määrännyt suurimmat sallitut poroluvut niin kauan kuin järjestäytynyttä poronhoitoa on ollut olemassa. Laitumet ovat jo monen vuosikymmenen ajan olleet tarkan seurannan kohteena. Useimpien mielestä lienee oikein ja kohtuullista perustella poromäärien sääntelyä tutkitulla tiedolla silloin kun sellaista on käytettävissä.

Satelliittikuvat vahvistivat 1990-luvun loppupuolella sen yleisesti tiedetyn tosiasian, että porojen laitumet ovat huonossa kunnossa koko poronhoitoalueella. Erityisen huolestuttava tilanne on pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Monet saamelaispoliitikot ja -poromiehet ovat kiistäneet laidunongelmien vakavuuden ja kyseenalaistaneet tutkijoiden pätevyyden ja puolueettomuuden. Saamelaiskäräjien vuosikertomuksessa vuodelta 1999 porolukupäätöksen väitetään perustuvan ”lähinnä mielivaltaan”.

Viime vuosina porotalouden piirissä on viritelty omaa tutkimustoimintaa, jonka tuloksille vaaditaan samaa painoarvoa kuin viralliselle tutkimustiedolle. RENMAN -hanke voidaan nähdä jatkona tälle suuntaukselle. Uutta on muhkea, liki 2 milj. euron EU-rahoitus ja joidenkin tunnettujen tutkijoiden ryhtyminen hankkeen tieteellisen tason takuumiehiksi. Erikseen peräänkuulutettu tasapuolisuus on varmistettu rekrytoimalla tutkimusryhmään poro- ja saamelaispolitiikasta innostuneita jatko-opiskelijoita, joille jääviys ja valikoiva kriittisyys kaiketi katsotaan lisäansioksi. Näillä taustoilla poromiesten huolenaiheiden kirjaaminen ja muu edunvalvonta sopii hyvin RENMANin tehtäväkenttään, mutta varsinaisessa tutkimustyössä ajaudutaan väistämättä uskottavuusongelmiin.

Ensihavaintoni RENMAN-hankkeesta on Lapin yliopistolla syksyllä 01 järjestetystä seminaarista. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä nuoren polven tutkijat ajattelevat poropolitiikasta ja ympäristökonflikteista. RENMAN -tutkija Ari Laakso esitteli virallista laiduntutkimusta tyylillä, joka sopii ehkä poromiesten tupailtoihin, mutta tuskin yliopistolle. Laakso tuntui elävän siinä uskossa, että toisen tieteenalan edustajien estoton mollaaminen on omiaan lisäämään oman sanottavan tasoa ja kiinnostavuutta.

Toisen kuulemistani puheenvuoroista käytti VTM Lydia Heikkilä, RENMAN -tutkija ja väitöskirjaa valmisteleva Lapin yliopiston jatko-opiskelija. Hänen otsikkonaan oli kysymys Onko poronhoito modernin luonnon suurin uhkatekijä? Epäselväksi jäi, onko joku näin sanonut vai onko väite Heikkilän itsensä keksimä; poliitikothan ovat iät ja ajat kehitelleet uhkakuvia, joita sitten ovat päässeet sankarillisesti torjumaan. Heikkilän puheenvuoro on julkaistu Lapin yliopiston Kide -verkkolehden numerossa 5/01.

Lainaus tekstistä:

Poronhoito representoidaan modernin luonnon suurimpana uhkatekijänä. Diskurssi sisältää samansuuntaisia selontekoja nykyisestä luonnontilasta, laidunten kunnosta, poronhoidon roolista luonnon käyttäjänä sekä tavoiteltavasta luonnon tilasta. Diskurssi tuottaa kuvan edesvastuuttomista poronhoitajista/poromiehistä, jotka eivät joko ymmärrä tai halua tunnustaa vakavaa luonnon häiriötilaa, jonka ovat itse aiheuttaneet. Tämä on selkeä kannanotto kyseistä ammattiryhmää kohtaan. Koska poronhoito on yksi tärkeimmistä saamelaiselinkeinoista, on kannanotolla myös etninen ulottuvuus.

Heikkilän mielestä tieteellinen tutkimus on väärä tapa selvittää, ovatko porojen laitumet mahdollisesti kuluneet. Oikea tapa on ”symmetrinen” vuoropuhelu, jossa poronhoitajat ja yhteiskunnan päättäjät ovat tasavertaisia kumppaneita. Toisaalta keskustelukaan ei välttämättä onnistu, koska Heikkilän mukaan

Ympäristön hallintaa määrittää tietty hegemonistinen puhetapa. …Muut toimijat joutuvat käyttämään hegemonistisen diskurssin merkityksellistämistapoja tullakseen ymmärretyksi. Eri toimijoiden puhetta ei siten tulkita kontekstisena puheena, joka rakentuu kulttuurisesti spesifeihin merkitysjärjestelmiin vaan oman position puolustuspuheena.

Heikkilä hengenheimolaisineen ei hyväksy sitä, että ympäristövaikutuksia arvioitaessa poromiehet pannaan samalle viivalle kuin muutkin luonnonvarojen käyttäjät. Menettelyä ei Heikkilän tavoin voi tulkita osoitukseksi yhteiskunnan porotalous- tai saamelaisvastaisuudesta, vaan se perustuu Suomea velvoittaviin kansainvälisiin ympäristön- ja luonnonsuojelusopimuksiin.

Heikkilän snobbailuun verrattuna osana RENMAN -hanketta julkaistu em. kooste poromiesten mielipiteitä on selkokielisessä populismissaan kuin raikas tuulenhenkäys. Poromiehet purkivat patoutumiaan kolmepäiväisessä kokoontumisessa, joka järjestettiin elokuussa 2001. Tutkijoita haukuttiin antaumuksella Vuotsossakin, esimerkiksi tähän tapaan:

Poronhoitoa koskevan tutkimuksen lähtökohdat, relevanssi ja tulokset ovat kyseenalaisia. …Suomen kasvitieteilijöille ja ekologeille tuntuu muodostuneen jäkälästä päähänpinttymä, joka heijastuu yliopistojen opetukseen. Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.

Jäkälän merkitystä poron tämänhetkisessä ruokavaliossa arvioitiin mm. näin:

Jäkälä ei ole poron kannalta välttämätöntä, koska poro pystyy sopeutumaan olemassa olevaan ravintoon.

Tämä on totta, mutta samalla melkoinen osatotuus: jos jäkälät on syöty, poro todellakin tyytyy muuhun ravintoon.

Maa- ja metsätalousministeriö saa oman osansa ryöpytyksestä ja sitä parempana hallinnoitsijana nähdään ympäristöministeriö. Ehkä parhaiten perimmäisten kysymysten äärelle päästään seuraavassa puheenvuorossa:

Poronhoidolle voisi löytyä jokin aivan muu profiili kuin lihantuotanto. Poronhoidossa ei lihantuotannolla yksin elä, koska se johtaa vain konflikteihin muiden maankäyttäjien kanssa. Ehkä poronhoito pitäisi siirtää osaksi ympäristöhallintoa ja tarkastella elinkeinoa enemmänkin ympäristönhoitona, paikallisen kulttuurin ylläpitämisenä ja perinteisenä elinkeinona.

Rahoitusongelman lisäksi sinänsä hyvässä ajatuksessa on toinenkin iso mutta. Tämän päivän porotalous lieveilmiöineen ei muutu ympäristönhoidoksi pelkillä puheilla tai julistuksilla, olivatpa ne kuinka ”symmetrisiä” hyvänsä.
3/2002

Perinteinen elämäntapa uhattuna

Rotusyrjintäsopimuksen toteutumista valvova komitea kiinnitti äskettäin kriittistä huomiota Suomesta saamiinsa raportteihin (Juhani Kortteinen HS Vieraskynä 28.3.1996) YK:n komitean yhtenä huolenaiheena oli ”kaivostoiminnan ja metsänhakkuun uhka saamelaisten perinteiselle elämäntavalle”. Kaivostoiminnan osalta huoli on ilmeisen aiheellinen, varsinkin jos tarkoitetaan uhkaa poroelinkeinolle. Kysymys hakkuiden vaikutuksista on paljon monimutkaisempi.

Saamelaisten perinteisen elämäntavan kannalta metsänhakkuita kohtalokkaampia ovat olleet saamelaisväestön omat, sinänsä ymmärrettävät elintason kohottamispyrkimykset. Onko eduskunta syyllistynyt rasismiin tukiessaan näitä pyrkimyksiä? Esimerkiksi porotilalaki toi nykyajan asumismukavuudet porosaamelaisten (ja muiden ammattiporomiesten) ulottuville, mutta teki kerralla lopun luontaistalouteen perustuvasta elämänmuodosta. Kun runsaan maastoajoneuvokannan ylläpito lisää entisestään rahantarvetta, porotilatalous ei pyöri porosta saatavalla tuotolla.

Vielä muutama vuosikymmen sitten hyvinkin perinteisesti eläneistä porosaamelaisista on tullut eräänlaisia monialayrittäjiä, joiden toimeentulo koostuu mm. porotilaan kuuluvan metsäpalstan kantorahoista. Metsähallituksen siistittyä menetelmiään Ylä-Lapin kovakouraisinta metsätaloustoimintaa harjoitettaneen tällä hetkellä yksityis- ja yhteismetsissä, esimerkkinä saamelaisten hallitsema Utsjoen porotilojen yhteismetsä, joka kaiken lisäksi sijaitsee Inarin puolella.

Muistiossaan (20.9.1995) eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle saamelaisvaltuuskunta kiirehti saamelaislain valmistelua ja edellytti, että ennen lain ehtimistä eduskunnan käsittelyyn ”saamelaisten mahdollinen omaisuus valtion metsämaan alueella” olisi väliaikaisesti turvattava. Lausunnossaan (30.11.1995) metsälakityöryhmän mietinnöstä saamelaisvaltuuskunta esitti, että ”saamelaisten kotiseutualueella saadaan saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvien elinkeinojen ylläpitämisen ja kehittämisen turvaamiseksi soveltaa tämän käyttötarkoituksen edellyttämiä hakkuutapoja”.

Kapulakieliset mielenilmaisut ymmärtääkseni tarkoittavat, että poronhoitoa ja muita saamelaiseen kulttuurimuotoon kuuluvia elinkeinoja on tarkoitus jatkossakin ylläpitää ja ”kehittää” puun myynnistä saatavilla tuloilla. Niiden turvaamiseksi saamelaisalueen valtionmetsät haluttaisiin saamelaisten omistukseen.

Katson asiaa metsäluonnon tulevaisuudesta huolestuneen luonnonystävän näkökulmasta. Mahdollisimman suuri osa jäljellä olevista luonnonmetsistä pitää jättää hakkaamatta. Lopputuloksen kannalta on jokseenkin yhdentekevää, perustellaanko hakkuita metsäteollisuuden tarpeilla, työllisyyden hoidolla vai nykymuotoisten saamelaiselinkeinojen tukemisella. Lisäksi pelkään, että valtaväestön tekemät suojelupäätöksetkin voidaan tulkita rasistisiksi tai saamelaisten ihmisoikeuksia loukkaaviksi, jos niiden katsotaan haittaavan poroelinkeinoa.

Ulkomaankortilla pelaavat saamelaispoliitikot ovat keittäneet uskomattoman sopan: Metsähallituksen hakkuita syytetään rasistisiksi samaan aikaan kun saamelaisten harjoittama tehometsätalous on Rion sopimuksen 10. artiklan tarkoittamaa alkuperäiskansan perinteistä luonnonvarojen käyttöä, jota tulee suojella ja rohkaista!

Vaikka olen itsekin metsätaiston tiimellyksessä syyttänyt Metsähallitusta yhdestä jos toisesta rötöksestä, puheet rasismista metsänhakkuiden yhteydessä tuntuvat epäasiallisilta ja kohtuuttomilta. Saamelaiskulttuuria on tuettava, mutta ei metsiä hakkaamalla.

Teksti julkaistiin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20.4.1996
(toimitus oli laatinut oman otsikon ja lisännyt arkistostaan kuvan).

Kirje saamelaisaktivistille

Saamelaispoliitikkojen tavoitteena on yhdistää saamelaisten vanhat oikeudet nykyiseen tekniikkaan, elintasoon ja rahantarpeeseen. Minun mielestäni yhtälö on kaikella tavalla mahdoton.

Kiitän vielä lähettämästäsi palautteesta. Vastaukseni viipyi mm. sen vuoksi, että jouduin miettimään uusia perusteluja ja panemaan osan niistä ensi kertaa tekstin muotoon.

Luonnehdit saamelaistekstejäni huolellisesti kirjoitetuiksi. Aikaa niiden väkertämiseen ainakin on mennyt! Toisaalta huolellisuus ei paljon auta, jos kirjoittaja on ”väärää” mieltä asioista. Tuntuu jokseenkin mahdottomalta saada kriittisiä saamelaistekstejä julki merkittävissä etelän lehdissä.

On mukava huomata, että monissa luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä asioissa näyttäisimme olevan samoilla linjoilla. Niihin olen toki kirjoituksissani keskittynytkin. Poliittisella ja periaatteellisella puolella näkemyksemme sen sijaan poikkeavat melko tavalla.

Erno Paasilinna oli suorapuheinen mies, jolla ei ollut tarvetta kumarrella mihinkään suuntaan. Arvovaltaiselta taholta tuleva saamelaispolitiikan julkinen arvostelu on tässä maassa niin harvinaista, että en mitenkään voinut jättää sitaattia käyttämättä. Minunlaiseni rivikansalaisen esittämä kritiikki on helppo sensuroida tai leimata kylähullun jupinaksi.

Tutkijoista puhuessaan EP varmaankin tarkoitti erityisesti Pekka Aikiota, jolloin saamelaispolitiikassa ryvettymättömät tutkijat joutuvat  sijaiskärsijöiksi. Samainen Erno Paasilinna tölväisi aikanaan omaa ammattikuntaani toteamalla, että valokuvaajien ammattitauti on sokeus.

Minun kannaltani sitaatin pointti on siinä, että ”jatkuvan sorron julistamisella” poliittinen iltalypsy saadaan näyttämään oikeustaistelulta. Vai oletko sinä mahdollisesti sitä mieltä, että saamelaisten oikeudet/yhteiskunnallinen asema/elintaso jne olisivat valtaväestöön verrattuna alemmalla tasolla? Ja jos olet, mihin käsityksesi perustuu?

Kaisa Korpijaakko-Labban tuore tutkimus on herättänyt monenlaisia ajatuksia. Uutisoinnissa jäi vähälle huomiolle, että K-L valottaa saamelais-lappalaiskiistan huonosti tunnettua taustaa tähdentäessään (Lapin radion mukaan), että saamelaiset ovat etninen ryhmä, kun taas lappalaisuus on kiinteistöoikeudellinen asema. Ja että suurelta osalta saamelaisia tämä kiinteistöoikeudellinen asema puuttuu, sen sijaan monilla saamelaisrekisterin ulkopuolelle jätetyillä lappalaisilla se on.

Panin myös merkille, että STT otsikoi tutkimuksen julkistamista koskevan uutisensa: ”Uusi tutkimus väittää: Lappalaisten maaoikeuksille selkeät perusteet”. Sen sijaan ajoittain järkyttävän yksipuolisesti saamelaiskysymystä käsittelevä Helsingin Sanomat puhuu saamelaisten maaoikeuksista ja haukkuu lappalaisia ”pyrkyreiksi”.

Jos maanomistusta tutkitaan K-L:n tavoin asiakirjojen pohjalta ja oikeustieteen näkökulmasta, samaa metodia tulisi mielestäni käyttää myös riitojen ratkaisussa. Ymmärrän toki saamelaispoliitikoiden näkökulman asiaan: vaikka oikeuskäsittely johtaisikin maiden ”palauttamiseen”, se päästäisi lappalaisia osille ja jättäisi saamelaisia nuolemaan näppejään. Poliittinen päätös, näillä näkymin ILO-sopimuksen ratifioiminen, rajaisi (K-L:n tulkinnan mukaan) maaoikeusratkaisusta hyötyväksi osapuoleksi pelkästään saamelaiset.

Lapin Kansa julkaisi runsas viikko sitten Matti Enbusken kirjoittaman arvion Korpijaakko-Labban uusimmasta tutkimuksesta. Arvio ei ollut erityisen mairitteleva. Esimerkiksi syytös omien mielipiteiden sotkemisesta tieteelliseen tekstiin on vakava. Enbuske tuntui vähintäänkin rivien välissä viestittävän, että terveen järjen käyttäminen ei ole kiellettyä oikeushistorian tutkijalta, paremminkin se on suotavaa.

Minäkin olen ihmetellyt saamelaisten vanhojen oikeuksien ja toisaalta muun väestön maanomistuksen suoraa rinnastamista. Pinta-alaltaan valtavien laidun-, metsästys- ja kalastusalueiden tarkka jakaminen siidojen ja sukujen kesken on tietenkin ollut välttämätöntä, mutta kyse on epäilemättä ollut nautintaoikeuksista eikä omistamisesta sanan varsinaisessa merkityksessä. On vaikea kuvitella, että ennen viime vuosisadan alkua valtiolla ja vielä vähemmän saamelaisilla olisi ollut pienintäkään tarvetta omistaa laajoja takamaita. Tilanne muuttui totaalisesti vasta siinä vaiheessa, kun puusta tuli myyntiartikkeli ja pelkästään kotitarvekäytössä olleet Ylä-Lapin metsävarat otettiin tehokäyttöön.

Tiedät paremmin kuin minä, että porosaamelaisten keskuudessa on ollut hyvin tavallista lähteä tokan perään ja asettua pysyvästi uusille asuin- ja laidunalueille. Mitä tällainen menettely mielestäsi kertoo maan omistamisesta? Eikö esim. porosaamelaisten asettuminen Vuotson seudulle nimenomaan osoita, että poromiesten näkökulmasta vähäporoisten sompiolaisten asuttama alue oli porotyhjiö ja ”ei-kenenkään-maata”, jonka uudet tulokkaat ottivat laidunalueekseen vahvemman oikeudella? Vuotson nykysaamelaisasutus on niin nuorta perua, että mahdolliset kauppakirjat tai muut aluevaltauksen luonnetta valaisevat yksityiskohdat olisi haluttaessa mahdollista kaivaa esiin. Taitaa olla turha odottaa, että kukaan ns. saamelaistutkija kiinnostuisi asian tästä puolesta?

Sanot saamelaisia riitaisaksi porukaksi. Miten sitten on selitettävissä, että Heikki Hyvärinen ja Pekka Aikio johtavat saamelaispolitiikkaa ikään kuin heillä olisi koko saamelaisväestöltä saatu avoin valtakirja. Hyvärinen ei ole poliittisessa vastuussa tekemisistään, vaikka käytännössä kirjoittanee useimmat saamelaisten nimissä annettavat kannanotot. Saamelaiskäräjien roolina näyttää olevan hyväksyä Hyvärisen hengentuotteet – usein vasta sen jälkeen, kun ne on jo julkaistu tai toimitettu eteenpäin. Pekka Aikio nauttii saamelaispoliitikkojen laajaa kannatusta, mutta kansan keskuudessa menestys on ylivertaiseen mediajulkisuuteen nähden jäänyt perin keskinkertaiseksi.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaki odotti vielä voimaantuloaan, kun H & A jo aloittivat uuden vyörytyksen. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle 20.9.1995 luovutetussa  saamelaisvaltuuskunnan muistiossa vaaditaan erityisen saamelaislain pikaista säätämistä, tavoitteena maanomistusolojen muuttaminen ja saamelaisten asettaminen Ylä-Lapin muun väestön yläpuolelle poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta koskevissa asioissa. Hyvärisen kirjoittamassa muistiossa saamelaiset esitetään maahan ja veteen kohdistuvien oikeuksien osalta harhaanjohtavasti ”lappalaisten oikeudenomistajina”.

Ei ihme, että lappalaisväestö nousi puolustamaan oikeuksiaan. Viimeistään K-L:n uusimman tutkimuksen jälkeen lappalaisten kapinaa voidaan pitää aiheellisena ja oikeutettuna. Riidoissa ei siis viime kädessä ole kyse siitä, kuka on saamelainen tai kuka edustaa alkuperäiskansaa vaan siitä, että saamelaisstatukseen yritetään (poliittisella päätöksellä) jälkikäteen koplata etuja ja oikeuksia. Niistä pitää päättää erikseen ja puhua asioista oikeilla nimillä, jotta kansanedustajat ymmärtävät päätöksen sisällön ja seuraukset.

Mitä Hyvärisen ja Aikion viiden vuoden takaisiin vaatimuksiin muuten tulee, ne ovat vaikutuksiltaan kumouksellisimpia, mitä suomalaisessa politiikassa on esitetty sen jälkeen, kun kommunistit omine vaatimuksineen poistuivat takavasemmalle.

Noudatetun saamelaispolitiikan todellista kannatusta voidaan vain arvailla. Saamelaisvaalit käydään sammutetuin lyhdyin, vaikka suhtautuminen radikaaliin saamelaislakiin jakaa saamelaisväestöä selkeämmin kuin nykyinen puoluejako jakaa suomalaisia. Millaiseksi sinä arvioit Hyvärisen & Aikion edustaman ja toteuttaman politiikan kannatuksen? Mistä mielestäsi kertoo saamelaisvaalien perinteisesti alhainen äänestysprosentti ja se, että kunnallisvaalissa saamelaislistojen kannatus jäi vaatimattomaksi?

Henkilökohtaisesti uskon, että saamelaisten enemmistö on jokseenkin tyytyväinen oloihinsa ja oikeuksiinsa eikä johtajiensa tapaan tavoittele valtaväestöä parempaa asemaa. Se ainakin on selvää, että saamelaisalueella asuva saamelainen suhtautuu asiaan eri tavalla kuin päätöikseen seminaareja surffaileva poliitikko tai yhteiskunnan pelkkinä lakipykälinä hahmottava oikeustieteilijä.

Porotalouden laidunkriisi ja heikko kannattavuus kuuluvat ammattimaisen porotalouden yhteisiin ongelmiin, joita minun mielestäni pitää pyrkiä ratkomaan kokonaisvaltaisesti, siis asettamatta elinkeinon harjoittajia syntyperän tai kielen perusteella eriarvoiseen asemaan. Lainasin Sompio -lehdessä julkaistuun kirjoitukseeni pätkän saamelaiskäräjien hallituksen lausuntoa, jossa vaaditaan saamelaisille poroasioissa Suomen valtiosääntöön kirjatun tasa-arvoperiaatteen vastaista erityisasemaa.

Jonkinlaista erotuomaria poroasioissa on joka tapauksessa  tarvittu ja tarvitaan jatkossakin. Taitaa vain olla niin, että maailmasta ei löydy tahoa, jota saamelaiset pitäisivät puolueettomana. Kuten tiedät, tri Martin Scheininin tulkintoja saamelaisten perustuslaillisista oikeuksista on metsäkäräjien yhteydessä testattu kymmenen vuoden ajan Suomen oikeuslaitoksen kaikilla tasoilla. Saamelaisten mielestä käräjäprosessin lopputulos on varmaankin osoitus suomalaisen oikeuslaitoksen puolueellisuudesta. Minun mielestäni ratkaisu oli sekä puolueeton että oikeuslaitoksen uskottavuuden kannalta ainoa mahdollinen – olen perehtynyt perusteellisesti käsiteltyyn ongelmakenttään ja oikeuden pöytäkirjoihin. Tappio Genevessä – jonne ilmeisesti koko ajan varsinaisesti tähdättiin – lienee kirvellyt saamelaisosapuolta paljon enemmän. Mihin seuraavaksi valitettaisiin?

Saamelaisosapuolen ainoa johtopäätös kiville menneistä käräjistä näyttää olevan vaatimus, että vastaavanlaisen käräjöinnin kustannukset on jatkossa maksettava verovaroista – siis käräjien lopputuloksesta riippumatta. Touhua seuratessa on tullut mieleen, että kun eläintieteilijä testaa uusia teorioitaan mittaussarjoilla tai eläinkokeilla, oikeustieteilijän koelaboratoriona on oikeuslaitos. Ei käy kateeksi niitä poromiehiä, jotka ovat antautuneet saamelaisporomiesten nimissä pyöritetyn käräjärumban ”koe-eläimiksi”!

Minäkin olen odottanut saamelaispoliitikoilta sen suuntaisia kannanottoja ja sitoumuksia, että voisin suhtautua luottavaisemmin luonnonsuojelualueiden tulevaisuuteen mahdollisessa saamelaisomistuksessa.

Pidän todellakin alkuperäistä luontoa ja sen suojelemista niin arvokkaana asiana, että siihen verrattuna saamelaisten ja muidenkin väestöryhmien ikuinen pyrkimys omien etujen ja oikeuksien lisäämiseen on Suomen tapaisessa korkean elintason maassa toisarvoista näpertelyä. Saamelaispoliitikkojen tavoitteena on yhdistää saamelaisten vanhat oikeudet nykyiseen tekniikkaan, elintasoon ja rahantarpeeseen. Minun mielestäni yhtälö on kaikella tavalla mahdoton. Jos haluat pitää ajatteluani kolonialistisena, niin siitä vain. Valtaväestön piirissä sitä pidetään elitistisenä. Tässä yhteydessä haluan huomauttaa, että en ole herraskakara ja että minua persaukisempaa luuseria saa hakea.

Tein 80-luvulla hartiavoimin töitä Erämaaliikkeessä, jonka tavoitteena oli saada pysyvä hakkuukielto perustettavien erämaa-alueiden metsäisiin osiin. Tältä osin toive ei toteutunut, mutta 90-luvulla ulkomaiset metsäteollisuuden asiakkaat pakottivat Metsähallituksen ja koko metsäsektorin opettelemaan uutta ajattelua ja uusia toimintatapoja. Opittavaa on vielä paljon, mutta tämänhetkisen arvioni mukaan valtiovalta/Metsähallitus hallitsee Ylä-Lapin luonnonvaroja ja luonnonsuojelualueita vastuullisemmin kuin saamelaiset tekisivät. Muuhun johtopäätökseen on vaikea päätyä, jos kulkee molemmat silmät auki saamelaisalueen metsissä ja tuntureilla. Lisäperusteluja tälle käsitykselleni löytyy nettisivujeni teksteistä ja kuvista.

Sodankylässä 31.11.2000
parhain terveisin
VV

Lyhennetty ja tehty vähäisiä muutoksia 12/2001