Kaveri kertoi kuulleensa Raksilan hallissa, että kaukalon “tyhymin pellaaja” on Arttu Luttinen.

Käynnissä oli Kärppien ja Pelicansin puolivälieräottelu, ja koska arvion esitti pesunkestävä Kärppäfani, kyseenalaisen tittelin kantajaa lienee etsitty pelkästään vierasjoukkueen riveistä.

Olen nyt nähnyt kaksi finaalisarjan ottelua ja tarkkaillut tilannetta voidakseni ottaa kantaa asiaan. Näkemäni perusteella Pelsujen tyhmin pelaaja on Ilkka Pikkarainen, ja kannoilla kolistelee ihmeparantuja Justin Hodgman. Kummankin tyhmyys ilmenee ennen kaikkea typerinä jäähyinä.

Pikkaraisen “neuvottelee” itselleen pitkiä käytösrangaistuksia. Jyväskylän pelissä Pikkarainen järjesti itsensä suihkuun ennen aikojaan; eilinen kymppi tuli päätössummerin soidessa. Tätä voitaneen pitää lieventävänä asianhaarana, vaikkakaan Pikkaraisen puuttuminen pelaavasta vahvuudesta ei välttämättä heikennä hänen joukkuettaan.

Jyväskylässä Pikkarainen taklasi JYPin Kalle Koskisen päin avointa pelaaja-aition luukkua sillä seurauksella, että Koskinen joutui jättämään väliin eilisen ottelun. Kyseistä tapausta voisi pitää vahinkona, jos taklaaja olisi ollut kuka tahansa muu pelaaja.

Hodgman turhautui eilen kaksi kertaa jäähyn arvoisesti hetkellä, jolloin omalla joukkueella oli mahdollisuus saada aikaan jotain tulostaululla näkyvää.

Ensimmäinen jäähy helpotti Miika Lahdelle tuomitun viisiminuuttisen tappamista ja toinen katkaisi Pelicansin vahvan myllytyksen JYP-päädyssä: Hodgman ryntäsi kädet koholla kohti JYP-kapteeni Hytösen päätä. Hytönen ehti onneksi väistää ja välttyi loukkaantumiselta. Hodari selvisi kakkosella.

Hodari kompensoi törmäilyjään hankkimalla vastustajalle kaksi jäähyä käyttämällä perin epäkanadalaista kikkaa: hän irrotti otteensa mailasta juuri oikeaan aikaan, ja tuomarit passittivat jäähyaitioon lähimmän JYP-pelaajan. Toinen sijaiskärsijä oli JYPin kanadalainen herrasmiespelaaja Eric Perrin.

Jos Pelicansin pelit eivät suju jatkossakaan ihan suunnitelmien mukaan, otteluiden loppuhetkillä nähtäneen turhautumisesta johtuvia ylilyöntejä. Pikkarainen ja Hodgman voivat vielä saada vakavasti otettavia kilpailijoita.

PS 1
Arttu Luttinen on pelaajana kaikkea muuta kuin tyhmä. Toisaalta Luttisenkaan peliäly ei ole niin hyvä, että hän onnistuisi realisoimaan nähtyä useammin ketjukaveri Ryan Laschin nerokkaat tarjoilut.

PS 2
Ilkka Pikkarainen jatkoi Pelicansissa myös kaksi seuraavaa kautta: jäähyjä kertyi kaudella 2012-13 muhkeat 135 min ja viime kaudella 61 minuuttia. Tällä kaudella miehen joukkue on TPS.

Justin Hodgman siirtyi Pelicansista KHL-liigan Magnitogorskiin, otti edelleen runsaasti jäähyjä, mutta myös tehot olivat mukavat: 58 ottelussa 12+21 ja jäähyjä 64 minuuttia.

Hodgmanin viime kausi sujui vaisuhkosti kolmessa eri KHL-joukkueessa, ja alkavalla kaudella hän edustaa AHL-liigan Portland Piratesia.

Muista tekstissä mainituista pelaajista Kalle Koskinen on ripustanut hokkarit naulaan, Eric Perrin ja Miika Lahti jatkavat JYPissä, Juha-Pekka Hytönen aloittaa toisen kautensa Lausannessa. Ryan Lasch on tällä hetkellä TPS:n pelaaja ja Arttu Luttisen joukkue on HIFK.

4/2012 – 8/2014

NHL-jääkiekkoliigan loppuottelussa pelaavat suomalaisittain arvioituna väärät joukkueet, Edmonton Oilers ja Carolina Hurricanes. Ainoana suomalaisena on mukana Oilersin pelaaja-aition luukkua aukova kakkosmaalivahti Jussi Markkanen. Tässä tilanteessa mielenkiintoni ei riitä sarjan seuraamiseen eli on kauden viimeisen jääkiekkopostauksen aika. Näkökulma poikkeaa aikaisemmista.

Kaivoin eilen pitkästä aikaa esille videonauhastoni aarteen, taltioinnin Lynyrd Skynyrdin konsertista. Virikkeen antoi Uusi Rovaniemi -lehdessä julkaistu Marko Niemelän tekemä lappilaisen Heartburn -bändin esittely. Bändi nimeää keskeiseksi esikuvakseen Lynyrd Skynyrdin. Itse olisin voinut ikäni puolesta innostua Lynyrd Skynyrdistä jo 1970-luvulla, mutta palaset loksahtivat kohdilleen vasta Sodankylässä asuessani. Sikäläinen Extremist oli ottanut tavakseen soittaa jokaisella keikallaan vähintään yhden LS-kappaleen.

Jokainen jääkiekkohullu näkee päiväunia tähtihetkistä kaukalossa, mielellään samassa kentällisessä ihailemiensa huippupelaajien kanssa. Niin minäkin, mutta melkein yhtä komeaa olisi soittaa rock-bändissä!

Haaveet tuntuvat keskenään etäisiltä, mutta yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon. Ennen kaikkea jääkiekko ja orkesterissa soittaminen ovat joukkuelajeja. Kummassakin lajissa huipputasolle yltäminen vaatii tarkkaa roolittamista. Lontoossa v. 1975 tehdyssä taltioinnissa Lynyrd Skynyrdin kokoonpanoon kuuluu laulajan lisäksi kaksi kitaristia, kosketinsoittaja, basisti ja rumpali, siis täysi kentällinen pel… soittajia.

Lento-onnettomuudessa menehtynyt Ronnie Van Zant oli bändin keulahahmo, laulajana hieman ohutääninen, mutta esiintyjänä karismaattinen ja vakuuttava. Vastaava rooli kuuluu jääkiekkojoukkueessa usein C-kirjaimen pelipaitaansa saavalle ykköskentän sentterille. Minun unelmakentälliseni sentteriksi on vain yksi ehdokas, Saku Koivu.

Kitaristit Allen Collins ja Gary Rossington ovat laitahyökkääjiä. Hyökkäysvoittoisesti pelaavasta ykköskentästä puhuttaessa laitureilta odotetaan taitoa, luovuutta ja kykyä rakentaa peliä. Collins ja Rossington edustavat juuri näitä ominaisuuksia: taidot riittävät tilaisuuden tullen näyttäviin sooloihin, vaikka muuten pelataankin joukkueelle.

Kaukalon puolella kitaristeja ovat Teemu Selänne ja Ville Peltonen. Ville on ollut huippupelaaja jo pitkään, tärkeiden pelien ratkaisija monissa arvoturnauksissa, monipuolinen ja nopeaälyinen. Teemu sai pelata koko päättyvän kauden terveenä ja esitti mielestäni uransa parasta kiekkoa. Tilastot ja varsinkaan tehopisteet eivät kerro pelaajasta läheskään kaikkea: esimerkiksi Teemun Winnipegin paidassa tehtailemat, todennäköisesti rikkomattomana lajin historiaan jäävät tulokaskauden tehopisteet 76+56 syntyivät käytännössä ilman puolustusvelvoitteita.

Itse pelaisin kiekollisessa roolissa vasempana pakkina. Ideaaliryhmityksessä kyseiselle pelipaikalle määrättäisiin ainakin ylivoimatilanteessa rightin puolelta sähäkästi suoraan syötöstä laukova pelaaja, kaikkien aikojen leijonista Reijo Ruotsalainen. Itse olen lefti eikä laukauskaan ole erityisen hyvä, avut ovat muualla. Pelinluvussa olen lähellä Petteri Nummelinin tasoa: antaisin nerokkaita avaussyöttöjä ja laukoisin viivasta tarkasti ajoitettuja ohjureita. Myös luisteluni on kunnossa, joskaan ei ehkä aivan yhtä häikäisevää kuin Ruotsalaisella. Reksa ja Petteri kuuluvat ehdottomasti joukkueeseen, vaikka eivät tällä kertaa ykköskentälliseen yltäneetkään. Sori, kaverit!

Lynyrd Skynyrdin kiekollinen pakki on kosketinsoittaja Billy Powell, joten minä joutuisin istumaan hänen jakkaralleen. Kitara olisi soittimena mieluisempi, mutta osaan soittaa sellaista täsmälleen yhtä vähän kuin pianoa. Piano siis sopii mainiosti.

Naama peruslukemilla bassoaan nyppivä Leon Wilkeson on ilmiselvä peruspakki. Basistiin ymmärtääkseni pätee sama kuin peruspakkiin: kumpikin on hyvä ollessaan näkymätön. Mutta minun pakkiparikseni ei tietenkään riitä näkymätön työn sankari, vaan haluan vierelleni Teppo Nummisen!

Jäljellä on vielä maalivahti-rumpalin vakanssi. Nauhallani paidattomana esiintyvä Artimus Pyle saattoi hyvinkin olla nuorempana urheilumiehiä, ties vaikka olisi kokeillut tolppien välissä.

Jukka Tammi sen sijaan tiedetään varmasti musiikkimieheksi, epäselvyyttä on vain omimmasta instrumentista. Tammi päästi musiikilliset intohimonsa valloilleen ikimuistettavana kitarasoolona Globenin pukukopissa keväällä 1995.
5/2006

Huikea turnaus on takana. Vaikka pokaali jäikin Kanadaan, Suomi ylitti kaikki odotukset. Kansallisten intohimojen herättäjänä ja pitkän odotuksen täyttymyksenä kevään 1995 maailmanmestaruus on oma lukunsa, mutta pelillisesti nyt saavutettu World Cupin finaalipaikka on jääkiekkohistoriamme toistaiseksi kovin saavutus.

Suomalaista jääkiekkoa on vaikea arvioida vertaamatta tilannettamme Ruotsiin. Ruotsin pelaajamateriaali on kiistatta parempi, erityisesti NHL-meriiteillä mitattuna. Mutta yhtä kaikki, kolmesta viimeisimmästä kovasta turnauksesta – Nagano, Salt Lake City ja tämä juuri päättynyt – Suomi on selviytynyt selkeästi länsinaapuria paremmin. Kahdesti Suomella on ollut ilo vauhdittaa supertähtien syöksykierrettä.

Naganon puolivälieräottelua on mukava muistella. Suomen ykkönen: Lehtinen-Koivu-Selänne oli hurjassa vedossa ja pyöritti varsinkin ylivoimaa siihen malliin, että Ruotsilla ei ollut mitään jakoa. Teemu Selänne sai kunnian viimeistellä molemmat maalit näyttävien yhdistelmien päätteeksi. Venäjältä tuli välierässä kylmää kyytiä, mutta pronssipelissä kaatui Kanada. Kättelyjonot pysähtyivät pitkäksi aikaa, kun vanhat ketjukaverukset Wayne Gretzky ja Jari Kurri toivottelivat toisilleen antoisia eläkepäiviä. Kappale jääkiekon historiaa!

SLC:n puolivälierässä Suomi sai vastaansa tulevan mestarin, joka joutui tekemään täyden päivätyön. On kyllä rehdisti myönnettävä, että voittoon Suomella ei ollut mahdollisuuksia. Mitä teki Ruotsi? Lohkon ykköstila ja avausottelun selvä voitto Kanadasta oli tuudittanut tähtipelaajat luulemaan, että Valkovenäjä olisi pelkkä läpihuutojuttu. Itse asiassa tilanne oli identtinen sen kanssa, jonka eteen Suomi joutui tai pääsi nyt pelatussa turnauksessa. Ruotsi kompastui Valkovenäjään Tommy Salon ikimuistettavan tunaroinnin jälkeen. Suomi pystyi huonollakin pelillä kaatamaan Saksan, joka pelasi turnauksen parhaan pelinsä.

Suomen ja Ruotsin keskinäisessä ottelussa pelattiin äärimmäisen tarkeäksi osoittautuneesta lohkovoitosta. Tässä mielessä tasapeli oli voitto Suomelle, vaikka sinikeltaiset selittäjämestarit kuinka muuta väittivät. Ensimmäisen erän pikamaalit ja Ruotsin väkevä takaa-ajo toi mieleen ikäviä muistoja. Ensimmäisellä erätauolla valmentaja Summanen kuitenkin herätti pelaajat tavalla, johon Aravirta ei vastaavassa tilanteessa pystynyt. Pelin luonne muuttui, ja Ruotsi saa kiittää tuomaria ottelun loppuhetkillä ylivoimalla tekemästään tasoitusmaalista.

Parasta peliään Suomi esitti mielestäni välierässä USA:ta vastaan. Samalla tämä ottelu jäi ainoaksi, jonka tappioasemaan joutunut joukkue pystyi kääntämään voitokseen. Menestyksen takeena oli toisen ja kolmannen erän hyvä liike, kurinalainen viisikkopeli ja tietenkin Kipperin loistava maalivahtipeli. Loppuottelussa ei päästy aivan samalle tasolle, mutta saappaat jalassa silti kaaduttiin.

Välierä ja loppuottelu osoittivat, että hyökkäyspelin keskeiset vastuunkantajat ovat vaihtumassa. Pitkästä aikaa yhdessä pelannut ykkösketju ei ollut huono, mutta ei myöskään loistanut yhdessäkään ottelussaan. Takavuosien vahvin valtti eli nopeus oli kadoksissa. Saku Koivun valintaa turnauksen All Starsiin sopii ihmetellä. Suomen parasta ketjua johti Olli Jokinen; laidoilla Ville Peltonen oli totutun hyvä ja Tuomo Ruutu lunasti häneen kohdistuneet suuret odotukset. Loppuottelun tahtomaali oli häikäisevä suoritus. Myös Kapasen johtama kolmonen ja Hahlin nelonen selviytyivät urakastaan hyvin. Sama koskee puolustusta kokonaisuudessaan.

Olen iloinen joukkueen ja erityisesti ikävän ajojahdin kohteeksi joutuneen Raimo Summasen puolesta. Jääkiekko huipputasolla on kiehtova yhdistelmä järkeä ja tunnetta, jotka harvoin yhdistyvät optimaalisesti yhdessä henkilössä. Tunnetta ja intohimoa lajiin Summaselta löytyy omasta takaa ja jos järki uhkaa loppua, valmennustiimistä löytyy tiedemiesmäisesti peliä erittelevä Erkka Westerlund. Parivaljakko Summanen & Westerlund on ohjannut maajoukkueen takaisin voittojen tielle.
15.9.2004

Kun kiekkoleijonat palasivat MM-kisoista, lentoasemalla oli vastassa kaikkialle ehtivän kulttuuriministerin lisäksi vain kourallinen faneja. Vähän hävetti. Suomi pelasi hyvin, mutta Tsekki vielä paremmin! Nousu kahden maalin tappioasemasta voittoon Suomen tasoista joukkuetta vastaan on maailmanmestaruuden arvoinen suoritus.

Suomen peliesityksistä huokui ammattiylpeys ja hyvä asenne. Ensimmäisen USA-pelin kompurointi otettiin opiksi ja sen jälkeen eteneminen kohti loppuottelua oli vakuuttavaa.

Hopeamitalien arvoa nostaa se, että ne saavutettiin ilman Saku Koivua. Ennakkoon arveluttanut sentteriosasto selviytyi lopulta kaikella kunnialla. Juha Ylönen nousi selkeästi pelipaikkansa ykköseksi ja voitti kisojen pistepörssin. Ylönen esiintyi edukseen jo Naganossa, mutta aivan erilaisessa roolissa. Sami Kapanen häikäisi liikenopeudellaan, käytti kovalla prosentilla saamansa tekopaikat, voitti maalipörssin ja valittiin ansaitusti kisojen all starsiin.

Ehkä iloisin yllättäjä oli Timo Pärssinen, hieman pimentoon jääneen teletappiketjun Taistelija. Kiekon punnertaminen Slovakian verkkoon tulee säilymään kauan tahtomaalien top fiven kärkipaikalla.

Positiivinen ilmestys oli myös Antti Laaksonen, jonka suomalaiset jääkiekon ystävät näkivät ensi kertaa tositoimissa. Yhden pelin penkkikomennuksen tasoitettua ylikierrokset Laaksonen paikka pelaavassa kokoonpanossa oli kiistaton.

Puolustuksesta nousivat esiin ykkösveskariksi palannut Pasi Nurminen ja ruutunsa vakuuttavasti kummassakin päässä kaukaloa hoitanut Sami Salo. Petteri Nummelin keräsi muhkeat tehopisteet, mutta aiheutti puolustuspelillään tuskan hetkiä. Sami Salon kaveriksi puolustajien plusmiinustilaston kärkeen (+9) nousi varmaa peruspeliä esittänyt Ossi Väänänen.

Aravirran pelaajavalintoja ei tällä kertaa liiemmin kritisoitu. Toivottavasti urputtajat alkavat ymmärtää, että menestyviä joukkueita ei koota tehotilastoja tuijottamalla. Salt Lake Cityä ajatellen tilanne näyttää hyvältä. Ylösen ketju osoitti, että Suomen hyökkäyspeli tuskin tulee jäämään Saku Koivun ympärille koottavan tehonyrkin varaan. Myös puolustus vahvistuu merkittävästi nyt nähdystä. Joukkueeseen pääsystä syntyy ankara kilpailu ja se on pelkästään positiivinen asia.
5/2001

Pikkupoikien peli alkaa kymmeneltä. Pari vaihtoa on pelattu, kun ehdin katsomoon tukka märkänä. Pitäisi jo uskoa, että kävely kotoa hallille kestää puoli tuntia. Kotijoukkueen vieraaksi on saapunut EtPo Ylitorniolta. Lappilaisittain Ylitorniolla on pitkät kiekkoperinteet, kun Sodankylässä vasta opetellaan.

Ensimmäinen erä on tasainen. Kotijoukkue ilahduttaa tekemällä avausmaalin kauniin ylivoimahyökkäyksen päätteeksi: kerrankin kiekollinen pelaaja syöttää eikä ammu itse. Kuitti tulee kuitenkin pian. Kotijoukkueen puolustus rakoilee jatkossakin, mutta maalivahti pitää joukkuetta pystyssä.

Toisessa erässä vierasjoukkueen parempi liike alkaa purra, tuntuu kuin se pelaisi koko ajan ylivoimalla. Lyöntilaukaukset ja taklaukset ovat tässä ikäluokassa luvallisia. Lämäriä suositaan, vaikka nopea rannelaukaus olisi melkein aina parempi vaihtoehto: kiekko on jo riistetty, kun pelaaja vielä virittää pyssyään. Taklauksista näyttää monille tulleen itsetarkoitus. Kairakiekon tunnusmerkit näkyvät kiusallisen selvästi.

Vierasjoukkue voittaa ansaitusti ottelun.

* * *

Hockey Night tarjoaa Tampereen paikallisottelun. Asetelma on ennakkoon kiinnostava, mutta ei herätä voimakkaita tunteita. Päätän seurata pelin ilman omaa mailaa ja olla kannustamatta kumpaakaan joukkuetta. Päätös pitää, kun Tappara tekee avausmaalin. Mutta Ilveksen tasoittaessa mölisen niin että keittiöstä käydään tarkistamassa, mitä olohuoneessa tapahtuu.

Jääkiekko on pitkälle tunteen asia: järkisyitä Ilveksen suosimiseen minulla ei ole. Eläinten ystävänä pidän Ilveksen logosta, mutta tyylikäs on kaksiteräinen kirveskin, tappara. Se tietenkin kaihertaa, että JYPistä on viime vuosina siirtynyt Tapparaan monta kovaa pelimiestä. Tamperelaiset ystäväni ovat kertoneet joukkueiden sosiaalisista taustoista. Tämä pointti on Ilveksen puolella, mutta kieltämättä kaukaa haettu. Nykyiset liigajoukkueet ovat muukalaislegioonia, joista oman kaupungin kasvatteja saa etsiä suurennuslasin kanssa.

Juti kommentoi. Hän on edelleen täydellisesti sisällä suomalaisessa liigakiekossa ja antaa kuin ohimennen pelillisiä ohjeita, joita junnupelaajien kannattaa kuunnella korvat hörössä. Kurri juttelee pyöreitä eikä tunne pelaajia yhtä hyvin kuin kollegansa.

Tappara on hallinnut kauden aikaisempia otteluita ja on hienokseltaan niskan päällä tälläkin kertaa. Veteraanisentterit Helminen ja Ojanen ovat hyvässä vedossa ja johtavat joukkueidensa vaarallisimpia kentällisiä.

Ilves tekee kavennusmaalin kolmannen erän alussa ja pääsee mukaan peliin. Sitten Jani Nikon maila osuu Janne Ojasen kasvoihin niin pahan näköisesti, että tuloksena on viisiminuuttinen ja suihkukomennus. Ilves selvittää jäähyn, mutta ei pysty jatkossa hyödyntämään saamiaan ylivoimia. Niissä tarvittaisiin Nikkoa.

* * *

Super Bowl, amerikkalaisen jalkapallon loppuottelu sotkee uuden mantereen elämänmenon totaalisesti. Muita urheilutapahtumia ei kannata lähettää televisiossa samaan aikaan. Päivän NHL-otteluita aikaistetaan niin, että lähetys alkaa Suomessa jokseenkin inhimilliseen aikaan. Päätän tarttua erikoistarjoukseen ja seurata Canadiensin ja Senatorsin välisen ottelun avauserän.

Toinen ja ehkä todellisempi syy valvomiseen on Saku Koivu. Hän jakaa Reksa Ruotsalaisen kanssa kaikkien aikojen suosikkipelaajalistani ykköspaikan. Saku on tervehtynyt entiselleen, pitää kiekkoa, tekee yllättäviä spurtteja ja suunnanmuutoksia, pyörii väkkäränä ja antaa nerokkaita syöttöjä. Muutaman ensimmäisen vaihdon aikana hän järjestää ketjukaverilleen kaksi maukasta tekopaikkaa, joista Chad Kilger ei saa kiekkoa maaliin. Mutta kun Trevor Linden syöttää takatolpalle, Saku ei erehdy. Tilanne on niin nopea, että maalin syntytavan tajuaa vasta hidastuksesta.

Saku johtaa ykköskenttää ja saa peliaikaa vähän liikaakin, sen sijaan rikkovan kentän Juha Lind pelaa ensimmäisessä erässä vain kaksi minuuttia. Joukkueilla on eurooppalaiset kapteenit, jotka sattumoisin pelaavat samalla numerolla: Saku ja Daniel Alfredsson.

Ylivoimapelissä Saku tuo pomminvarmasti kiekon alueelle ja käynnistää pyörityksen. Suomen liigassa on tullut tavaksi, että jopa Raipen tasoiset pelinrakentajat tyytyvät heittämään vastaavassa tilanteessa kiekon päätyyn. Kun Canadiens pelaa ylivoimalla, Saku ja Kilger vaihtavat paikkaa hyökkäyspään aloituksissa: Saku on valmiiksi kaarella pelintekijän paikalla.

Peli jatkuu tasokkaana ja unohdun television ääreen. Canadiens hallitsee hienokseltaan tapahtumia ja tekee kaksi maalia lisää. Tiukka puolustuspeli pitää vastapuolen hyökkääjät pimennossa. Lindin peliaika lisääntyy, kun joukkue alkaa varmistella voittoa.

Canadiens vie pisteet, mutta asema sarjataulukon hännillä ei enteile pääsyä pudotuspeleihin. Eurooppalaisen taitokiekon ystävänä en ole tilanteesta pahoillani: Saku on sittenkin parhaimmillaan suuressa kaukalossa. Myös Juha Lind kuuluu suosikkipelaajiini ja on todennäköisesti Aravirrankin mielestä tervetullut vahvistus kevään MM-joukkueeseen.
2/2001