Pystytin ensimmäiset verkkosivuni kesäkuussa 2000. Sisältönä oli 12 kuvan portfolio, henkilöhistoria, muutama teksti ja yhteystiedot. Vaikutelma on karu, mutta sivusto oli joka tapauksessa täysin omaa tekoa.

Koska nettiyhteydet olivat vuosituhannen vaihteessa hitaat ja näytöt pienet, myös kuvat olivat pieniä, pitkä sivu muistaakseni 600 pikseliä. Siinä vaiheessa kun suuretkin kuvat siirtyivät vauhdikkaasti ja kuvien koon olisi voinut kasvattaa vaikkapa kaksinkertaiseksi, nysvääminen ei enää innostanut.

Nyt kuvia varmaankin katsellaan pääosin puhelimella tai täppärillä, ja alkuperäinen kuvakoko riittää hyvin. Ongelmana ovat kuvatekstit ja navigointinäppäimet, jotka vaativat kunnolla näkyäkseen vierittämistä. Siihenhän kukaan ei suostu.

Tartuin toimeen ja paransin alkuperäisen nettigalleriani käytettävyyttä. Kuudentoista kuvan portfolioita on kaikkiaan 14 ja 20-kuvan portflioita 10. Se aivan ensimmäinen sarja käsittää edelleen 12 kuvaa.

Alkuperäisessä nettigalleriassa on 436 kuvaa, joista valtaosa on kuvattu filmille. Koska Photoshopin hallinta on vuosien varrella parantunut, käsittelin osan kuvista uudelleen. Itse kuvat, vanhimmatkin, ovat omasta mielestäni tasoltaan aivan tyydyttäviä.

Julkaisin syksyn 2018 aikana neljä uudella tekniikalla tehtyä portfoliota, jotka kaikki koostuvat digikuvista. Ero nysväyksen määrässä oli niin dramaattinen, että paluuta entiseen ei varmaankaan ole. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun toteutin perinteisesti vielä yhden portfolion, jonka luonteeseen vaivalloisuus jossain mielessä kuuluu. Sarjan Historiallisia kuvia otokset ovat oikeasti vanhoja, esimerkiksi tämä:

Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1989 oli merkittävä osa tapahtumasarjaa, jonka yhteydessä murtui paljon muutakin lujalta näyttänyttä, mutta tosiasiassa tyhjän päälle rakennettua.

Täällä Suomessa harva tiesi jaetun Berliinin itäosasta tai Saksan Demokraattisesta Tasavallasta muuta kuin sen, mitä virallisesti kuului tietää. Kaikkein sokeimpia taisivat olla paikan päällä vierailleet. Monet ihmettelivät, miksi itäberliiniläiset yrittivät paeta henkensä kaupalla maanpäällisen paratiisin esikartanosta.

Omat muistikuvani DDR:sta liittyvät urheiluun ja kulutustavaroihin. Urheilijat menestyivät satumaisen hyvin, ja kulutustavararoiden edullisuus samaan aikaan houkutti ja epäilytti.

Autot olivat savuttavia räpättimiä. Kaverin isällä oli farmari-IFA, eräänlainen liikkuva koirankoppi. Takaosan ulkoverhoilu oli säänkestäväksi lakattua pystypaneelia, muistaakseni jalopuuta. Autossa leijui ominaishaju, jonka tunnistaisin vieläkin.

Muutamat DDR-kamerat olivat kohtalaisen suosittuja, esimerkiksi Exakta ja Praktica. En kuvannut niillä, mutta ostin kerran kokeeksi rullan Orwo-diafilmiä. Se oli karkearakeisinta filmiä, mitä milloinkaan olen kameroihini ladannut. Filmin herkkyys oli 50 ASA eli 18 DIN, joten se ei selitä asiaa. Kuvat olivat myös omituisen värisiä, mutta tämä saattoi johtua enemmän kehityksestä kuin filmistä itsestään.

Oma lukunsa on Erika, ensimmäinen oma kirjoituskoneeni. Erika osoittautui jossain testissä niin ylivertaiseksi, että menin lankaan vaikka olisi pitänyt haistaa palaneen käryä. Laite edusti kunniakkaasti itäsaksalaista perusfilosofiaa: se toimi jokseenkin moitteettomasti, mutta ei yrittänyt miellyttää käyttäjäänsä.

Seuraavasta koneestani, ruotsalaisesta Facit Privatista Erika erosi yhtä paljon kuin Trabant ysikutosesta Saabista. Matka taittui kummallakin, mutta…

Erikan olisi pitänyt kelvata minulle, koska se kelpasi paremmillekin kirjoittajille. Esimerkiksi yksi suosikkikirjailijoistani, Antti Tuuri, on kertonut kirjoittaneensa Erikalla ”ainakin 15 kirjaa”.

Ikään kuin palkinnoksi pitkästä liitostaan Erikan kanssa Tuuri pääsi ostajan markkinoille, missä ”pankit ja yritykset myivät pilkkahintaan kirjoituskoneita, joilla oli kirjoitettu vain muutama kuitti”.

Kolmas kirjoituskoneeni ennen 1980-luvun lopulla tapahtunutta siirtymistä tietokoneavusteiseen kirjoittamiseen oli kaukoidässä valmistettu Brother-sähkökone. Siitä koneesta jäi mieleen korjausnäppäin ja maaginen kyky varastoida lyöntejä, jotka se sitten siirsi paperille upeasti rätisevänä sarjana.

HAMMASTUNTURISSA HAKATAAN

HS kertoi 22.8.97 hakkuiden alkamisesta Hammastunturin erämaassa. Uutisen alaotsikko kuului: ”Saamelaiset vastustaneet vuosia hakkuita”.

Tieto hakkuista on tosi, sen sijaan toimittaja Tapio Mainion esiinnostama saamelaisten rooli Hammastunturin erämaahakkuiden vastustamisessa (ja Ylä-Lapin metsäpolitiikassa yleisemminkin) on vähintään moniselitteinen. Uutistekstin lopussa todetaankin, että ”nyttemmin sekä saamelaiskäräjät että alueen paliskunnat ovat hyväksyneet syksyn hakkuut.”

Periaatteellinen kiista hakkuista ratkaistiin jo erämaalain säätämisen yhteydessä. V.1991 voimaantullut, hakkuut salliva  erämaalaki perustuu hoito- ja käyttösuunnitelmien hyväksymismenettelyä lukuun ottamatta jokseenkin sanatarkasti erämaakomitean mietintöön. Komiteassa hakkuita vastusti Erämaaliikkeen edustaja, eivät suinkaan sen saamelaisjäsenet, saamelaisvaltuuskuntaa edustanut Pekka Aikio ja Hammastunturin paliskunnan silloinen poroisäntä Juhani Magga.

Toimittaja Mainio toteaa Sallivaaran ja Lapin paliskuntien valittaneen hakkuista YK:n ihmisoikeuskomiteaan. Valitukset eivät olleet paliskuntien, vaan yksittäisten saamelaisporonhoitajien tekemiä ja ne koskivat erämaarajauksen ulkopuolelle jääneitä alueita. Ihmisoikeuskomitea ei tutkinut valituksia, koska kansallisia vaikutuskeinoja ei ollut käytetty.

Myöhemmin Sallivaaran paliskuntaan kuuluvan Mirhaminmaan-Kariselän alueen hakkuita on käsitelty ihmisoikeuskanteena Lapin käräjäoikeudessa ja Rovaniemen hovioikeudessa. Kuluneen kesän aikana tekemässään päätöksessä HO myötäili Metsähallituksen näkemyksiä ja määräsi oikeudenkäyntikulut saamelaisporomiesten maksettaviksi. Samojen osapuolten [Muotkatunturin paliskunta ja Metsähallitus] välisestä Angelin hakkuukiistasta on olemassa sekä KKO:n että YK:n ihmisoikeuskomitean hakkuut salliva päätös.

On tärkeää huomata, että Ylä-Lapin metsäkäräjiä ei käydä luonnonsuojeluperustein. Tavoitteena ei myöskään ole metsien pysyvä suojeleminen, vaan ”saamelaisille mahdollisesti kuuluvan” omaisuuden turvaaminen. Saamelaisosapuolen mielestä ei ole riidattomasti selvitetty, kenelle kuuluvat saamelaisalueen ns. valtionmaat ja niiden hakkuista saatavat kantorahatulot.

Jos halutaan nimetä väsymättömimmin Hammastunturin alueen hakkuita vastustanut henkilö, hän on epäilemättä DI Harald Helander Ivalosta. Keskeisimpien tavoitteidensa toteuttamisessa epäonnistunut Erämaaliike lopetti toimintansa erämaalain säätämiseen.

Veikko Vasama
Erämaaliikkeen veteraani
Sodankylä

8/1997

Avasin verkkosivuni kesäkuussa v. 2000. Sisältönä oli kuvasarja, muutama teksti ja henkilöhistoria. Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin sivusto käsittää kolmisensataa kuvaa ja viisikymmentä tekstiä. Kuvista galleriassa on 196 ja loput tekstien kuvituksena.

Trakkeri on kirjannut tietoa aloitussivun kävijöistä parin vuoden ajan, helmikuusta 2002. Latauksien määrä ylitti tänään 10 000 rajan. Luettelossa on 66 maata kaikista maanosista. Vieraskirjaa en ole pitänyt, mutta jokunen kävijä on lähestynyt sähköpostitse.

Laadusta ja linkityksestä riippuen nettisivujen kävijämäärä voi jäädä pieneksikin, mutta potentiaalinen asiakaskunta on valtava. Nettinäyttely on aina auki ja kuvat voi nähdä kaikkina vuorokaudenaikoina samanaikaisesti kaikkialla maailmassa. Näyttelyä ei tarvitse fyysisesti kierrättää, eikä se uutuusarvon haihduttua unohdu varastoon. Säännöllisesti päivitetty sivusto houkuttelee jatkuvasti kävijöitä, joista osalle ”vanha” näyttely onkin uusi ja ennennäkemätön. Jos näyttely on jo nähty tai aihe ei kiinnosta, se on helppo ohittaa.

Lainaus on tekstistä, joka on julkaistu näillä sivuilla ja Luontokuva -lehdessä 3/2001. Halusin muistuttaa kollegoille, että kuvia voi julkaista muutenkin kuin painettuna:

Tekniikan ja siirtoyhteyksien kehittyminen on tehnyt internetistä varteenotettavan kuvien julkaisukanavan. Jos web-kuvien käsittelyyn sopiva tietokonelaitteisto on valmiina, tarvitaan ”vain” skanneri, ohjelmistot ja aikaa. Parasta netissä on riippumattomuus kustantajista tai apurahatoimikunnista. Kuvaaja päättää itse kuviensa julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä. Uutta on myös se, että vastuu lopputuloksesta kuuluu kokonaan kuvaajalle.

Olen tyytyväinen kävijämäärään, mutta jos aloittaisin sivustonpidon vasta nyt, tekisin pari asiaa toisin.

Säästäisin kaikista kuvista terävöimättömän ja pakkaamattoman tiedoston, josta voisin tarpeen tullen tehdä uudet, entistä suuremmat verkkokäyttöön optimoidut kuvat.

Kun omakin nettiyhteys alkuaikoina toimi modeemilla, tein kuvista tämän päivän mittapuun mukaan tarpeettoman pieniä. Toiseksi: ottaisin alusta alkaen käyttöön keskitetyn tyylitiedoston (CSS). Tässä vaiheessa siihen siirtyminen tuntuu ylivoimaisen suurelta urakalta.

Näillä näkymin aion jatkaa sivuston päivittämistä suunnilleen nykyisellä tahdilla. Kirjan tai perinteisen valokuvanäyttelyn julkaiseminen ei kuulu lähiajan suunnitelmiin.
1/2004

Lapin metsistä on riidelty pitkään. Esimerkiksi Suomen Luonto -lehden numero 3/1970 tulkittiin metsäammattilaisten piirissä avoimeksi sodanjulistukseksi. Ylä-Lappiin rajautuneena metsäkiista nousi ensi kertaa otsikoihin keväällä 1987, kun joukko eteläsuomalaisia asianharrastajia maalasi iskulauseita ja symboleja Paatsjoen siltaan. Kessistä alkanut konflikti laajeni yli rajojensa ja johti erämaakomitean perustamiseen. V.1991 vahvistettu erämaalaki oli vakava yritys ratkaista pysyvästi kiista maamme pohjoisimpien talousmetsien käytöstä. Kuten tiedetään, tavoite ei toteutunut.

Komiteasta käräjäsaliin

Metsäkiistan kipupisteet ja osapuolet ovat muuttuneet vuosien varrella. Laajapohjaisessa erämaakomiteassa luonnonsuojelua edustivat Suomen luonnonsuojeluliitto ja Erämaaliike, Sll tosin liittoutuneena Metsähallituksen ja ympäristöministeriön kanssa. Luonto-Liiton aktiivinen rooli metsien suojelussa käynnistyi Kessiä seuranneessa Talaskangas -aktiossa. Näihin aikoihin Greenpeace vasta aloitteli toimintaansa Suomessa.

Myös poromiehillä ja saamelaispoliitikoilla oli erämaakomiteassa edustajansa, mutta luonnonsuojelijoiden pettymykseksi hakkuut eivät heitä siinä vaiheessa kiinnostaneet. Kun käräjäkierros käynnistyi kaksi vuotta erämaalain säätämisen jälkeen, aiheena olivat saamelaisporomiesten ihmisoikeudet (joita Metsähallituksen hakkuiden väitettiin loukkaavan). Tuomioistuimet korkeinta oikeutta myöten käsittelivät kanteen, mutta eivät kieltäneet Metsähallitusta jatkamasta hakkuita. Saamelaisosapuoli vei asian v.1995 YK:n ihmisoikeuskomitean käsiteltäväksi – yhtä laihoin tuloksin. Viisi vuotta myöhemmin hakkuista valitettiin uudelleen, ja lopullinen tuomio saatiin tämän vuoden keväällä: sekään ei ole saamelaisosapuolen toiveiden mukainen. On syytä todeta, että käräjöinti ja YK:n komitealle tehty valitus ovat puhtaasti saamelaisten toimintaa, jolla ei ole luonnonsuojelullisia tavoitteita.

Greenpeacen mukaantulo kuumensi tunteet

Lapin kolmekymmentävuotisen metsäsodan toistaiseksi kiivain kahakka käytiin kuluvan vuoden keväällä. Toimeenpanevaksi voimaksi oli nyt noussut ylikansallinen ympäristöjärjestö Greenpeace, joka kertoi tulleensa Inariin joidenkin saamelaisporomiesten kutsumana. Muita toimintaan näkyvästi osallistuneita tahoja olivat mm. metsäalan työntekijöiden etujärjestöt, Saamelaiskäräjät ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Greenpeace nimesi liittolaisekseen myös WWF Suomen, mutta sen antama tuki oli ”hiljaista” ja käytännössä näkymätöntä. Profiilin pitäminen matalana on ymmärrettävää, koska Kemijärven tehtaalleen puuta mm. Ylä-Lapista hankkiva Stora Enso kuuluu WWF Suomen päätukijoihin.

Tilanne alkoi nopeasti kuumentua Stora Enson ilmoitettua 7.3. lopettavansa kiista-alueilta hakatun puun ostamisen. Päätöksen taustalla oli Stora Enson ulkomaisiin asiakkaisiin kohdistunut Greenpeacen organisoima painostus. Metsähallitus reagoi Stora Enson ratkaisuun keskeyttämällä hakkuut kyseisillä alueilla.

Tämä johti paikallisiin vastatoimiin: suuri joukko inarilaisia allekirjoitti kunnan alullepaneman kansalaisaddressin, jossa vaadittiin Greenpeacen poistumista alueelta. Jo aiemmin talvella julkaistu Metsäntutkimuslaitoksen selvitys osoitti Ylä-Lapin asukkaiden selvän enemmistön toivovan, että metsäriidat ratkottaisiin ilman ulkopuolisiksi koettujen tahojen – nimeltä mainittiin Greenpeace ja EU – sotkeutumista asiaan.

Mistä lopulta kiistellään?

Kevään aikana tapahtumia seuranneilla oli tilaisuus havaita, että käsitykset ja tulkinnat Ylä-Lapin kiistan todellisista syistä vaihtelevat laajasti. Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto korostivat helmikuussa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa vanhojen metsien merkitystä porojen laitumina. ”Luppometsät” julistettiin kampanjan tarkoitusperiä palvelevasti porojen tärkeimmiksi talvikauden laidunmaiksi ja niiden hakkuut keskeiseksi syyksi Ylä-Lapin porotalouden ongelmiin. Esimerkiksi 24.3. päivätyssä yhteisessä kannanotossaan Greenpeace ja Sll julistivat, että koko ”metsäkiistan ytimessä on laidunten riittävyys”. Samalla järjestöt vakuuttivat tukevansa Saamelaiskäräjien ratkaisuehdotuksia metsäkiistaan.

Poroa ja poronhoitoa lyömäaseenaan käyttävät sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että laiduntilanne voi olla (ja on) kehno myös metsätaloudelta säästyneissä paliskunnissa. Siksi laidunongelmien yhteistä nimittäjää on syytä etsiä porotalouden omasta toiminnasta eli ylimitoitetuista porokarjoista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio totesi maaherra Hannele Pokan koollekutsumassa ns. pyöreän pöydän neuvottelussa 23.3, että ”Inarin metsäkiistassa on kyse Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnasta”. Ja että maankäyttökiistat jatkuvat, kunnes Suomi ratkaisee saamelaisten kotiseutualueen maakysymyksen (saamelaisosapuolen vaatimalla tai hyväksymällä tavalla).

Yllättäen paikalle ilmestynyt metsävastaava Phil Aikman kuumensi neuvottelun ilmapiiriä kertomalla, että Greenpeace oli kehottanut Stora Enson eurooppalaisia asiakkaita boikotoimaan paperia, joka on valmistettu Inarin laidunmetsistä hakatuista puista.

Pohjoiset luonnonsuojelijat pahoittelivat julkilausumassaan 10.4, että kiistely on painottunut poro- ja metsätalouteen: ”On unohdettu, että riidan keskipisteenä on alueita, jotka ovat koko Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen hienoja ja harvinaisen laajoja erämaisia metsäalueita…”

Poromiesten enemmistö hylkäsi tarjouksen

Kun Inarin paliskuntien enemmistö hylkäsi kesäkuun alussa viimeisimmän kompromissiesityksen, Metsähallitus ilmoitti jatkavansa hakkuita alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Juuri tällä hetkellä vallitseva rauhantila jäänee tilapäiseksi, sillä Greenpeace käynnistänee vastatoimensa Keski-Euroopan kesälomakauden päätyttyä.

On syytä kysyä, mitä viimeisimmällä kärhämällä lopulta saavutettiin. Ellei muuta, niin ainakin katkeruutta ja epäluuloa. Inarin kunnan asukkaat riitely jakoi kyräileviin leireihin: vaikka ei itse poromies tai metsuri olisikaan, puolueettomaksi asiassa on vaikea jättäytyä. Toisaalta rivit repeilivät myös rintamien sisällä, niin poromiesten, saamelaisten kuin luonnonsuojelijoidenkin keskuudessa.

Muitakin seurauksia kevään tapahtumilla oli. Metsäsektorin ja sen taustavoimien äänenpainot kovenivat, mitä osaltaan todistaa kahdesta suunnasta painostetun Mh:n ilmoitus paluusta lähtöruutuun. Ns. dialogiprosessin tuloksena syntynyt Metsähallituksen oma pohjoisten metsien lisäsuojelupäätös (ei koske Ylä-Lappia) on uhattu kaataa eduskunnassa.

Mitä itse ajattelen?

Totta kai haluaisin, että jäljellä olevat vanhat metsät säästettäisiin hakkuilta. Toisaalta suojeluvaatimusten vastustaminen on sikäli ymmärrettävää, että lähes puolet Inarin metsistä on jo nyt suojeltu. Olen surullisena seurannut olemassa olevien suojelualueiden vähättelyä mm. sillä perusteella, että niiden metsät ovat vääränlaisia tai että ne sijaitsevat väärissä paikoissa.

Luonnonsuojelijoiden tehtävänä on muistuttaa luonnon itseisarvosta ja ainutlaatuisuudesta. Jos emme pysty perustelemaan lisäsuojelun tarvetta omilla argumenteillamme ja tosiasioissa pitäytyen, mielestäni on parempi tyytyä tilanteeseen kuin turvautua kyseenalaisiin keinoihin. Metsien suojelusta aidosti kiinnostuneille riittää työsarkaa Etelä-Suomessa.

En hyväksy Greenpeacen toimintatapoihin kuuluvaa konfliktihakuisuutta, virheellisen tiedon levittämistä ja härskiä ulkomaankortilla pelaamista. Pidän valitettavana ja lyhytnäköisenä, että ”oma” järjestöni Suomen luonnonsuojeluliitto lähti mukaan Greenpeacen johdolla käytyyn kampanjaan.

Kirjoitettu 8/2005, julkaistu Luontokuva -lehdessä 3/2005

Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikoihin keväällä 1987, ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.

Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea Luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.

Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.

Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.

Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.

Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ”saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen”. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin:

Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin – kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.

Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.

Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.

Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.

Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
2/2002

Teksti on muokattu kommenttipuheenvuorosta, jonka käytin Erämaaliikkeen edustajana Siidan erämaaseminaarissa syyskuussa 2001. Otsikkona oli: Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat.

Äskettäin kysyttiin kuvaa paksun lumipeitteen alta jäkälää kaivavasta porosta. Päänsisäinen hakukone alkoi raksuttaa: avainsanoista jäkälä viittasi kasvikuviin, paksu lumi kevättalveen, kaivaminen historiallisiin kuviin.

Sopiva kuva löytyi kuin löytyikin. Se on otettu Kittilässä maaliskuussa 1977. Porot kaivoivat täyttä päätä, vaikka lunta oli toista metriä. Kannatti kaivaa, sillä kuvanottopaikalla oli jäkälää nelinkertaisesti nykyiseen verrattuna, parhaimmillaan yli tuhat kiloa hehtaarilla.

Mikä hävitti jäkälän? Poromiehet ja valikoivasti kriittiset metsäaktivistit syyttävät laitumien kulumisesta muita maankäyttäjiä, lähinnä metsätaloutta. Selitys on helppo mutta huono: surkeimmassa kunnossa olevat laitumet löytyvät pohjoisista tunturipaliskunnista, joissa metsätaloutta ei ymmärrettävistä syistä harjoiteta ja joiden alueella kilpailevasta maankäytöstä vastaavat lähinnä repputuristit. Tosiasiassa tärkein syy jäkälikköjen kulumiseen on korkea porotiheys, toisin sanoen ylilaidunnus.

Luppometsien merkityksestä porojen ravinnonsaannille on viime aikoina puhuttu niin paljon, että voisi luulla porojen kiipeilevän puissa. Anteeksi vain, mutta kyllä poron ruoka edelleenkin kasvaa pääosin maassa. Olipa metsä millaista hyvänsä, porojen ulottuvilla olevan lupon määrä on parhaimmillaankin vain joitakin kiloja hehtaarilla. Tilanne muuttuu poron kannalta tilapäisesti edullisemmaksi, jos tuuli pudottaa luppoa hangelle tai luppopuu kaadetaan. Moottorisahan (tai rehukuormaa kiskovan moottorikelkan) pärinä on nykypäivän poron vellikello.

Porotalouden ongelmista puhuttaessa on tehty monia rimanalituksia. Tunnettu inarilainen poromies ja saamelaispoliitikko Väinö Seurujärvi syytti 22.3.01 TV2:n Silminnäkijä -ohjelmassa jäkälän häviämisestä ilmansaasteita. Nämä uudet ilmansaasteet ovat sikäli erikoisia, että ne eivät vaikuta aidattujen alueiden jäkälikköön. Asiasta voi vakuuttua pistäytymällä vaikkapa Sevetin hautausmaalla, missä jäkälä ”kukkii” ja voi hyvin.

Ilmeisesti sama tieteelle tuntematon täsmäsaaste säästää puiden latvaosien lupon, vaikka tuhoaa sen lähes totaalisesti parin metrin korkeuteen asti.
6/2001

Matti Ikonen (Luonto-Liitto) ja Matti Särkelä (Paliskuntain Yhdistys) arvostelivat 16.4.2000 HS:n mielipidepalstalla metsänhakkuita Tuntsan alueella Sallan pohjoisosassa. Kirjoittajien pääargumentteja ovat korkeilla alueilla hakattavien metsien uudistumisriski ja luppokuusikoiden hakkuusta porotaloudelle aiheutuvat menetykset ja haitat. Lisäksi he huomauttavat, että

metsänhakkuiden ja muiden maankäytön muotojen vaikutukset poronhoidon harjoittamisen edellytyksiin on jätetty vaille huomiota.

Jokainen sukupolvi haluaa keksiä oman ruutinsa. Ikoselle ja Särkelälle lienee uutta tietoa, että metsä- ja porotalouden suhteista väiteltiin jo viime vuosituhannella.

Osallistuin heinäkuussa 1970 Sodankylässä kulttuuri- ja ympäristötapahtumaan, jossa käsiteltiin Lapin metsätaloutta paikallisten ihmisten ja elinkeinojen kannalta. Erityisesti ovat jääneet mieleen Oula Aikion ja Urpo Häyrisen vaikuttavat puheenvuorot. Poromiehet ja luonnonsuojelijat vastustivat yhdessä tehometsätaloutta ja Metsähallituksen ylivaltaa jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Lapin metsäsodan viimeisin valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt taistelu käytiin 1980-luvun lopulla hakkuiden soveltuvuudesta perustettavien erämaiden metsäisiin osiin. Luonnonsuojelijat vastustivat hakkuita mm. poronhoidollisin perustein, mutta eivät saaneet paliskunnilta toivomaansa tukea. Aiemmin hakkuita kitkerästi arvostelleet poromiehet olivat sulkeneet suunsa.

Poromiesten ja luonnonsuojelijoiden yhteisrintaman hajoamiseen on monia syitä, joista tärkeimpänä pidän porotilatalouden myötä tapahtunutta ammattiporomiesten sitoutumista vallitseviin metsätalouden menetelmiin. Suomalaiskansallinen oikeus- ja tyylitaju estää arvostelemasta muiden tekemisiä, jos omat jauhot eivät ole puhtaat.

On ehkä ymmärrettävää, että Ikonen ja Särkelä eivät ole selvillä näin vanhoista asioita. Sen sijaan ainakin Lapissa asuvalla Särkelällä pitäisi olla tietoa koko viime vuosikymmenen ajan jatkuneesta saamelaisten ja Metsähallituksen välisestä metsäkäräjöinnistä. Oikeusprosessin yhteydessä on nimenomaan harjoitettu Ikosen ja Särkelän uutena asiana peräänkuuluttamaa metsätaloustoiminnan vaikutusten tarkastelua.

Kolmekymmenvuotisen kansallisen metsäsotamme pohjoisen rintamalohkon etulinjaan on ilmoittautunut kaksi uutta vapaaehtoista, jotka palavat halusta päästä kokeilemaan ”uusia” pyssyjään. Jos Luonto-Liitto ja Paliskuntain Yhdistys kokoavat voimansa, pitkään jatkunut asemasota saattaa leimahtaa täysimittaiseksi kahakaksi.
4/2000

”Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.”

RENMAN -hanke (2001-03) on EU:n rahoittama kansainvälinen monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan kestävän poronhoidon mahdollisuuksia Euroopan pohjoisilla alueilla. Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisussa ”POROMIEHET PUHUVAT – Poronhoidon ongelmat, ratkaisumahdollisuudet ja tutkimustarpeet Suomen Lapissa poromiesten näkökulmasta” (1/02) RENMAN -hankkeen lähtökohta määritellään näin:

Huomattava osa aiemmin tehdyistä (poro)tutkimuksista on ollut valtion alaisissa tutkimuslaitoksissa työskentelevien tutkijoiden tekemiä, mikä on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimusten keskeinen vaikutus poronhoitoon on ollut suurimpien sallittujen poromäärien asettaminen. Näin ollen on tärkeää, että asiaan liittyvää tutkimusta tekevät myös valtiollisesta porohallinnosta riippumattomat tutkimusyksiköt. Niillä on erinomaiset edellytykset tuottaa syvällinen, avoin ja tietopohjaltaan tasapuolinen arvio poronhoidon paikallisista huolenaiheista ja tarpeista.

Tähän on syytä huomauttaa, että Suomessa valtiovalta on määrännyt suurimmat sallitut poroluvut niin kauan kuin järjestäytynyttä poronhoitoa on ollut olemassa. Laitumet ovat jo monen vuosikymmenen ajan olleet tarkan seurannan kohteena. Useimpien mielestä lienee oikein ja kohtuullista perustella poromäärien sääntelyä tutkitulla tiedolla silloin kun sellaista on käytettävissä.

Satelliittikuvat vahvistivat 1990-luvun loppupuolella sen yleisesti tiedetyn tosiasian, että porojen laitumet ovat huonossa kunnossa koko poronhoitoalueella. Erityisen huolestuttava tilanne on pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Monet saamelaispoliitikot ja -poromiehet ovat kiistäneet laidunongelmien vakavuuden ja kyseenalaistaneet tutkijoiden pätevyyden ja puolueettomuuden. Saamelaiskäräjien vuosikertomuksessa vuodelta 1999 porolukupäätöksen väitetään perustuvan ”lähinnä mielivaltaan”.

Viime vuosina porotalouden piirissä on viritelty omaa tutkimustoimintaa, jonka tuloksille vaaditaan samaa painoarvoa kuin viralliselle tutkimustiedolle. RENMAN -hanke voidaan nähdä jatkona tälle suuntaukselle. Uutta on muhkea, liki 2 milj. euron EU-rahoitus ja joidenkin tunnettujen tutkijoiden ryhtyminen hankkeen tieteellisen tason takuumiehiksi. Erikseen peräänkuulutettu tasapuolisuus on varmistettu rekrytoimalla tutkimusryhmään poro- ja saamelaispolitiikasta innostuneita jatko-opiskelijoita, joille jääviys ja valikoiva kriittisyys kaiketi katsotaan lisäansioksi. Näillä taustoilla poromiesten huolenaiheiden kirjaaminen ja muu edunvalvonta sopii hyvin RENMANin tehtäväkenttään, mutta varsinaisessa tutkimustyössä ajaudutaan väistämättä uskottavuusongelmiin.

Ensihavaintoni RENMAN-hankkeesta on Lapin yliopistolla syksyllä 01 järjestetystä seminaarista. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä nuoren polven tutkijat ajattelevat poropolitiikasta ja ympäristökonflikteista. RENMAN -tutkija Ari Laakso esitteli virallista laiduntutkimusta tyylillä, joka sopii ehkä poromiesten tupailtoihin, mutta tuskin yliopistolle. Laakso tuntui elävän siinä uskossa, että toisen tieteenalan edustajien estoton mollaaminen on omiaan lisäämään oman sanottavan tasoa ja kiinnostavuutta.

Toisen kuulemistani puheenvuoroista käytti VTM Lydia Heikkilä, RENMAN -tutkija ja väitöskirjaa valmisteleva Lapin yliopiston jatko-opiskelija. Hänen otsikkonaan oli kysymys Onko poronhoito modernin luonnon suurin uhkatekijä? Epäselväksi jäi, onko joku näin sanonut vai onko väite Heikkilän itsensä keksimä; poliitikothan ovat iät ja ajat kehitelleet uhkakuvia, joita sitten ovat päässeet sankarillisesti torjumaan. Heikkilän puheenvuoro on julkaistu Lapin yliopiston Kide -verkkolehden numerossa 5/01.

Lainaus tekstistä:

Poronhoito representoidaan modernin luonnon suurimpana uhkatekijänä. Diskurssi sisältää samansuuntaisia selontekoja nykyisestä luonnontilasta, laidunten kunnosta, poronhoidon roolista luonnon käyttäjänä sekä tavoiteltavasta luonnon tilasta. Diskurssi tuottaa kuvan edesvastuuttomista poronhoitajista/poromiehistä, jotka eivät joko ymmärrä tai halua tunnustaa vakavaa luonnon häiriötilaa, jonka ovat itse aiheuttaneet. Tämä on selkeä kannanotto kyseistä ammattiryhmää kohtaan. Koska poronhoito on yksi tärkeimmistä saamelaiselinkeinoista, on kannanotolla myös etninen ulottuvuus.

Heikkilän mielestä tieteellinen tutkimus on väärä tapa selvittää, ovatko porojen laitumet mahdollisesti kuluneet. Oikea tapa on ”symmetrinen” vuoropuhelu, jossa poronhoitajat ja yhteiskunnan päättäjät ovat tasavertaisia kumppaneita. Toisaalta keskustelukaan ei välttämättä onnistu, koska Heikkilän mukaan

Ympäristön hallintaa määrittää tietty hegemonistinen puhetapa. …Muut toimijat joutuvat käyttämään hegemonistisen diskurssin merkityksellistämistapoja tullakseen ymmärretyksi. Eri toimijoiden puhetta ei siten tulkita kontekstisena puheena, joka rakentuu kulttuurisesti spesifeihin merkitysjärjestelmiin vaan oman position puolustuspuheena.

Heikkilä hengenheimolaisineen ei hyväksy sitä, että ympäristövaikutuksia arvioitaessa poromiehet pannaan samalle viivalle kuin muutkin luonnonvarojen käyttäjät. Menettelyä ei Heikkilän tavoin voi tulkita osoitukseksi yhteiskunnan porotalous- tai saamelaisvastaisuudesta, vaan se perustuu Suomea velvoittaviin kansainvälisiin ympäristön- ja luonnonsuojelusopimuksiin.

Heikkilän snobbailuun verrattuna osana RENMAN -hanketta julkaistu em. kooste poromiesten mielipiteitä on selkokielisessä populismissaan kuin raikas tuulenhenkäys. Poromiehet purkivat patoutumiaan kolmepäiväisessä kokoontumisessa, joka järjestettiin elokuussa 2001. Tutkijoita haukuttiin antaumuksella Vuotsossakin, esimerkiksi tähän tapaan:

Poronhoitoa koskevan tutkimuksen lähtökohdat, relevanssi ja tulokset ovat kyseenalaisia. …Suomen kasvitieteilijöille ja ekologeille tuntuu muodostuneen jäkälästä päähänpinttymä, joka heijastuu yliopistojen opetukseen. Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.

Jäkälän merkitystä poron tämänhetkisessä ruokavaliossa arvioitiin mm. näin:

Jäkälä ei ole poron kannalta välttämätöntä, koska poro pystyy sopeutumaan olemassa olevaan ravintoon.

Tämä on totta, mutta samalla melkoinen osatotuus: jos jäkälät on syöty, poro todellakin tyytyy muuhun ravintoon.

Maa- ja metsätalousministeriö saa oman osansa ryöpytyksestä ja sitä parempana hallinnoitsijana nähdään ympäristöministeriö. Ehkä parhaiten perimmäisten kysymysten äärelle päästään seuraavassa puheenvuorossa:

Poronhoidolle voisi löytyä jokin aivan muu profiili kuin lihantuotanto. Poronhoidossa ei lihantuotannolla yksin elä, koska se johtaa vain konflikteihin muiden maankäyttäjien kanssa. Ehkä poronhoito pitäisi siirtää osaksi ympäristöhallintoa ja tarkastella elinkeinoa enemmänkin ympäristönhoitona, paikallisen kulttuurin ylläpitämisenä ja perinteisenä elinkeinona.

Rahoitusongelman lisäksi sinänsä hyvässä ajatuksessa on toinenkin iso mutta. Tämän päivän porotalous lieveilmiöineen ei muutu ympäristönhoidoksi pelkillä puheilla tai julistuksilla, olivatpa ne kuinka ”symmetrisiä” hyvänsä.
3/2002