Kirje toimittajalle

Toimittaja
Tapio Mainio
Helsingin Sanomat

Tarjosin syyskuun alussa HS:n mielipidesivulle oheista vastinettani, jota jostain syystä ei kuitenkaan julkaistu. Vastineessa puututaan eräisiin kirjoittamanne uutistekstin virheisiin ja kummallisuuksiin. Haluan esittää asian johdosta joitakin lisäkommentteja.

Uutisessa ei kerrottu, että YK:n ihmisoikeuskomitealla oli perusteltu syy jättää ensi vaiheessa tutkimatta Sallivaaran ja Lapin paliskuntien (osakkaiden) tekemät valitukset. Näin lukijoille varmaankin syntyi vaikutelma saamelaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Ehkäpä tämä oli nimenomainen tarkoituskin.

Kun YK:n ihmisoikeuskomiteaan joka tapauksessa viitattiin, olisi ollut korrektia kertoa komitean ns. Angelin riitajutussa tekemästä merkittävästä ennakkopäätöksestä. Se näyttäisi yhdessä Rovaniemen hovioikeuden ratkaisun kanssa enteilevän noloa loppua saamelaisten metsäkäräjöinnille.

Rovaniemen hovioikeuden tuomiossa Nro 601 (11.7.97) on otettu huomioon se käräjäoikeudelta huomaamatta jäänyt tosiasia, että suurin osa Sallivaaran paliskunnan 286000 ha:n pinta-alasta kuuluu Lemmenjoen kansallispuistoon tai Hammastunturin erämaan hakkuilta säästyvään osaan. Vain pykäliinsä sotkeutunut juristi voi vakavissaan väittää, että kasvatushakkuut kiistelyn kohteena olevalla 92 ha:n alueella Kariselässä voisivat estää ketään harjoittamasta saamelaiskulttuuriin kuuluvaa poroelinkeinoa. kartta

Saamelaisporomiesten omista, selkeästi Metsähallituksen nykylinjaa rajummista hakkuista käräjillä on oltu ihmeen hiljaa. Minun on mahdotonta käsittää, miten metsätaloustoiminnan haitta porojen ravinnonsaannille riippuu hakattavan metsän omistajasta. Mutta minähän en olekaan ihmisoikeusjuristi, vaan poro- ja porolaiduntutkimuksissa mukana ollut biologi…

Turhautuneisuus paistaa tavasta, jolla äskettäin arvosteltiin mmm:n pyrkimystä alentaa eräiden saamelaispaliskuntien porolukua vastaamaan edes hieman nykyistä paremmin loppuun kaluttujen jäkälälaitumien kantokykyä (LK 5.9.97). Tyylistä päätellen Saamelaiskäräjien nimissä julkaistu teksti oli lakimiessihteeri Heikki Hyvärisen kirjoittama. Kannanotossa esitetyn tulkinnan mukaan ylilaidunnuksesta johtuvissa nälkiintymisongelmissa ei ole kyse eläinten, vaan ihmisten oikeuksista – perustuslaillisista kaiken lisäksi. Tulilinjalle joutui erityisesti laiduntutkimuksia johtava porotutkija Mauri Nieminen, jonka on viran puolesta esiintynyt todistajana Mirhaminmaan – Kariselän käräjäjutussa.

Toivon, että HS vastaisuudessa käsittelisi puheenaolevia, osin kipeitä kysymyksiä tasapuolisesti ja riittävään taustatietoon perustuen. Tätä on syytä toivoa senkin vuoksi, että omien toimittajien teksteissä esiintyvien virheellisten tietojen ja tulkintojen oikaiseminen näyttää jatkuvasti olevan myrkkyä valtakunnan ykköslehdelle.

Sodankylässä 24.9.1997
Veikko Vasama
luonnonvalokuvaaja, FK

kuva ja kartta lisätty 5/2001

Uusi hauska Saamenmaa

HS maalasi 20.8.00 verevän vision elämästä saamelaisten omistamassa Ylä-Lapissa. Toimittajan haastattelemat saamelaisvaikuttajat vakuuttelivat yhteen ääneen, että nykyiseen verrattuna elämisen laatu paranee ja hauskaa on.

Mutta vakavammin puhuen, millä varsinaisesti eletään, jos hauskanpito ja kulttuuriporonhoito julistetaan Saamenmaan pääelinkeinoiksi?

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio paljastaa, että metsiä hakataan jatkossakin. Aluejohtaja Pertti Veijola ja Metsähallitus, kymmenen vuotta jatkuneen metsäkäräjöinnin vastapuoli saavat yllättävää tunnustusta – hyvästä metsien hoidosta.

Myös turismi jatkuu, mutta saamelaisten ehdoilla ja sisällöltään nykyistä tasokkaampana. Kotapellet ja monotanssien järjestäjät joutuvat nuolemaan näppejään, kun matkailijat pääsevät seuraamaan nahkojen parkitsemista ja nutukkaiden neulomista. Hiihtokeskuksia ei lakkauteta, koska saamelaisetkin skimbaavat ja tykkäävät lustikseen seurata ”hullujen turistien” edesottamuksia.

Virkistyskalastus ja reiteillä tapahtuva moottorikelkkailu saavat jatkua, sen sijaan patikoinnin tulevaisuutta joudutaan harkitsemaan. Se on vaikeasti rahastettavaa ja luokitellaan poronhoitoa voimakkaasti häiritseviin toimintoihin. Esimerkiksi UK-kansallispuiston uudet omistajat osoittavat reppuselkäturisteja syyttävällä sormella, sillä retkeily tekee tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.

Saamenmaan luontoon kohdistuvan tutkimustoiminnan painopiste siirtyy kukkasista ja pikkulinnuista merkittävämpiin aiheisiin, kuten poroon. Poroa on tosin tutkittu tähänkin asti, mutta väärin. Muutama vuosi sitten tutkimuksissa paljastui se kiusallinen tosiasia, että poronhoitoalueen surkeimmassa kunnossa olevat laitumet löytyvät saamelaispaliskunnista. Vieläpä sellaisista, joista metsänhakkuut, tekoaltaat ja kaivokset puuttuvat.

Pekka Aikio muistuttaa saamelaisten sovinnollisuudesta: nuija- tai sisällissotia ei ole syttynyt, vaikka valtiovalta on vuosikaudet isännöinyt saamelaisten omistamia maita. Saamelaisetko itse  sotimaan, kun asialle voi panna juristin!

Sellaiset merkit ovat ilmassa, että käräjäsaleissa Uutta Hauskaa Saamenmaata jatkossakin rakennetaan. Johtuneeko valtaväestön huonosta huumorintajusta?
11/2000

Tasa-arvo ei riitä saamelaispoliitikoille

Pekka Aikio on käyttänyt saamelaispoliittisen puheenvuoron Luoston vaikuttajaseminaarissa (Sompio 21.8.00). Tuttua valitusta, kuinka valtiovalta holhoaa ja estää saamelaisia elämästä kulttuuriinsa kuuluvalla tavalla. Tähän olisi Aikion mielestä taitoa:

Saamelaiset ovat muiden pienten luonnonkansojen tapaan kyenneet kehittämään tiedollisen ja välineellisen varustuksen selviytyä.

Aikio loikkii tapansa mukaan aikajanalla sen verran vauhdikkaasti, että seuraamisvaikeuksilta ei voi välttyä. Mitähän välineitä hän mahtaa tarkoittaa? Näitäkö nykyisin käytössä olevia teknisiä vempeleitä vai perinteisiä työkaluja?

Otetaan esimerkiksi poronhoito. Laitumien todellista kantokykyä vastaava poromäärä olisi ehkä mahdollista hoitaa perinteisin menetelmin, mutta löytyisikö halukkaita hiihtäjiä? Tarkoittaisiko paluu eiliseen myös asumis- ja elintasoa? Saavutetusta elintasosta luopuminen on saamelaisille aivan varmasti yhtä vaikeaa kuin muillekin: poikkeusyksilöille se joskus onnistuu, mutta suurelle joukolle vain pakon edessä.

Minun tietääkseni porotilatalouteen ei ole pakotettu ketään, saamelaisia sen enempää kuin suomalaisiakaan. Sillekään emme mahda mitään, että korkeatasoinen asuminen maksaa maltaita, samoin porotöissä välttämättömänä pidetyt koneet ja niiden ylläpito. Vuotsossa asuessani aloin ihmetellä, millä rahoilla nykymuotoinen porotalous oikein pyörii.

Yksi vastaus löytyy Sotavaarasta. Muuallakin saamelaisporomiehet ovat panneet metsäpalstojaan sileäksi tyylillä, joka on valtaväestön käyttämänä johtanut tuomioistuimiin ja mediamyllytykseen.

Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla muuan kaikesta päätellen arvossa pidetty ihmisoikeusasiantuntija epäili, että Metsähallituksen hakkuut saamelaisalueella ovat luonteeltaan rasistisia. Rankkaa väitettä perusteltiin sillä, että hakkuut ”uhkaavat perinteistä saamelaista elämänmuotoa”. Vastineessani kysyin miten sellaista voi uhata, jota ei ole pitkiin aikoihin ollut olemassa. Perinteisen saamelaisen elämänmuodon ovat tuhonneet saamelaiset itse, sinänsä ymmärrettävillä pyrkimyksillään parempaan elintasoon ja helpompaan elämään.

Pekka Aikion näyttää olevan mahdotonta myöntää, että saamelaisten assimilaatio (sulautuminen) on suurelta osin seurausta saamelaisten omista valinnoista.

Saamelaisjohtajat puhuvat samaan hengenvetoon Suomen saamelaisten ja Brasilian viidakoissa tai Venäjän arktisilla alueilla sinnittelevien rutiköyhien alkuperäiskansojen ihmisoikeuksista ja alistetusta asemasta. Mahtaakohan maapallolta löytyä alkuperäiskansaa, jonka asiat olisivat yhtä hyvällä tolalla kuin Suomen saamelaisten, absoluuttisesti tai suhteessa valtaväestöön?

Kirjailija Erno Paasilinna tuntuu saaneen tarpeekseen saamelaispoliitikkojen valituksesta. Hän kirjoittaa Antti Tuurin kanssa julkaisemassaan kirjassa ”Isoa Inaria kiertämässä” (Otava 1999) mm:

Paikalliseen suomalaisväestöön nähden saamelaiset eivät enää ole mitenkään alistetussa asemassa vaan pikemminkin jo etuoikeutettuja. Valtio on runsaskätisesti avustanut heitä rakentamaan uusia omakotitaloja ympäri Lappia, mistä työttömät suomalaiskurjat eivät voi uneksiakaan. Saamelaisten sisäpiiriin on noussut hyvinkoulutettu yläluokka, melkoinen joukko maistereita ja tohtoreita, joille menneiden riistokausien esiinkaivaminen ja jatkuvan sorron julistaminen on hyvätuloinen leipävirka, joka lisäksi korostaa heidän omaa julkista statustaan.

Viime syksynä valmistunut hallintoneuvos Pekka Vihervuoren selvitys Maahan, veteen ja luonnonvaroihin sekä perinteisiin elinkeinoihin kohdistuvat oikeudet saamelaisten kotiseutualueella on valtiovallan uusin yritys parantaa saamelaisten oloja ja oikeuksia. Lausuntokierroksella Vihervuoren mallia kritisoitiin ankarasti mm. sen vuoksi, että sen nähtiin uhkaavan kansalaisten yhdenvertaisuutta.

Omassa lausunnossaan Saamelaiskäräjien hallitus pitää Vihervuoren ehdotuksia oikeansuuntaisina, mutta riittämättöminä. Lisäksi saamelaispäättäjät ovat sitä mieltä, että oikeusministeriössä laadittu selvitysmies Vihervuoren toimeksianto perustuu virheelliseen valtiosäännön tulkintaan. Lausunnon toisessa kappaleessa sanotaan näin:

Toimeksiannossa tulkittiin virheellisesti valtiosääntömme mukaista yhdenvertaisuusperiaatetta siten, että turvattaessa saamelaisten oikeuksia alkuperäiskansana myös muun paikallisen väestön yhdenvertaisuus tuli turvata saamelaiseen kulttuuriin kuuluvien elinkeinojen harjoittajina.

Saamelaispolitiikassa pitkään jatkunut juristivetoinen kausi on muokannut lausunnot niin kapulakielisiksi, että oma äidinkielentaitoni vaivoin riittää niiden ymmärtämiseen. Toivottavasti saamelaiset itse ymmärtävät paremmin, mitä heidän nimissään milloinkin lausutaan.

Yritän joka tapauksessa: Saamelaiskäräjien hallituksen tulkinnan mukaan valtiosäännön periaate kansalaisten yhdenvertaisuudesta ei koske niitä saamelaisalueella asuvia poromiehiä, jotka eivät kuulu saamelaisrekisteriin.

Monikohan saamelainen on oikeasti tätä mieltä?

Julkaistu Sompio-lehdessä 4.9.2000

Erilaiset ulkosaaret

Jurmo ja Utö ovat äärimmäisiä ulkosaaria, lähellä toisiaan ja yhtä kaukana Rovaniemeltä, mutta siihenpä yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Lapin erämaita kolunnut oli Jurmossa kuin kotonaan, kanervanummilla kaipasi vain riekkoja! Eteensä näki yhtä pitkälle kuin avotunturissa, ja käveltävää riitti Jurmossakin jos jotain halusi nähdä lähempää.

Majapaikkani Fjäderkammare oli sisältä kun pieni tunnelmallinen autiotupa, sähköistetty tosin.

Utössä on taloja kuin taajamassa, koulu, kauppa, hotelli, luotsiasema ja paljon muuta.

Alkuperäistä luontoakin toki löytyy, mutta suuri osa siitä on liikkumiskiellossa. Kun talot harvenevat, alkaa näkyä tykkejä!

Jos linnut eivät ole ehdoton ykkösasia, ympäristö voi olla joillekin luonnonystäville pettymys. Ei kuitenkaan minulle: kulttuurishokista toivuttuani vaihdoin näkökulmaa ja kaivoin esille sosiaalisemman puoleni. Pikavierailusta jäivät päällimäiseksi mieleen ihmiset.

En ole pitkiin aikoihin päässyt puheisiin tuntemattomien ihmisten kanssa yhtä helposti kuin Utössä. Eräs keskustelukumppani muistutti, että kesällä turistisesongin aikaan tilanne on aivan toisenlainen.

Kun kävelin aamulla hotellilta kohti Itäniittyä, lumitöissä ollut kauppias kertoi kaupan olevan auki puolilta päivin kahden tunnin ajan. Minulla ei ollut varsinaisesti mitään ostettavaa, mutta halusin katsastaa kyläkaupan.

Hieno marketti! Palvelu oli ystävällistä ja hyllyillä kaikki tarvittava, olosuhteisiin sopeutettu täsmävalikoima. Ostin naapurisaaren historiaa käsittelevän kirjan, josta kerron myöhemmin erikseen. Se on mainio matkamuisto.

Utö on yhteysalus Eivorin päätepysäkki ja Suomen eteläisin vakituisesti asuttu saari. Matkaa Helsinkiin ei ole linnuntietä enempää kuin 200 kilometriä, mutta matkustaminen vei aikaa.

Eivor lähti Utöstä yhdeltä, poikkesi matkalla Jurmossa ja Nötössä ja oli iltahämärissä Nauvon Pärnäisissä. Matka jatkui bussilla ja junalla, ja perillä Helsingissä olin iltakymmeneltä.

Päivystin paluumatkan alun Eivorin kannella, ja tein retken ehkä mukavimman lintuhavainnon. Osasin olla varuillani, kun vanha muuttohaukka ponkaisi lentoon reunamerkin päältä Knivskärin lähellä.

Upea lintu erikoisessa ympäristössä! Kiitos vihjeestä Jormalle.
2/2012

Tilanteita Lapinaukean hiekalla

Seurasin lauantaina paikallisen Napa-Pesiksen ja Pattijoen Urheilijoiden kakkosjoukkueen välisen Suomi-sarjan pesiottelun. Tällä kertaa sää oli hieno, peli jännittävä ja kokemus kaikin puolin nautittava.

Pelissä sattui ja tapahtui. Tuomarit pitivät keskenään useita palavereja, joissa tapahtumia tulkittiin. Yhden keskustelua aiheuttaneen tilanteen alkuvaihe näkyy seuraavassa kuvassa.

Pattijoen lukkari on syöttänyt taktisen väärän reilusti kentän puolelle. Koska etenijä on lähtenyt liikkeelle heti pallon irrottua syöttäjän kädestä, lyöjä säntää pallon perään ja yrittää sutaista edes jonkinlaisen osuman. Muussa tapauksessa lopputuloksena on varma palo. Tuomaripalaveria tarvittiin sen vuoksi, että palloa tavoitellessaan lukkari tönäisi lyöjän selästä kentän pintaan.

Jääkiekossa selästä taklaaminen on jäähyn arvoinen suoritus. Pesisottelussa varoitukset ovat mahdollisia, mutta tällä kertaa sellaista ei annettu. Palaverin jälkeen tilanne tuomittiin etenijän eduksi.

Toisessa tuomaripalaverissa käsiteltiin takakenttätilannetta. Koppari ei edes yrittänyt tavoitella palloa, koska näki lyönnin menevän laittomaksi. Yleisön ja pelitapahtumiin aktiivisesti kantaa ottaneen kuuluttajan yllätykseksi kenttä kuitenkin rullasi.

Vieruskaveri huomautti takarajatuomarin näyttäneen välittömästi lyönnin menneen pitkäksi, mutta jostain syystä erotuomari ei reagoinut. Tällä kertaa tuomaripalaverin tuloksena oli uusi lyönti, etenijät palautettiin lähtöpesille.

Kolmannen neuvottelun aiheutti minulle ennennäkemätön tilanne. Kaarelta huudettiin, että syöttöhetkellä toinen koppari oli ollut kentän rajojen ulkopuolella. Tilanne tulkittiin ylireagoinniksi: väärällä puolella rajaa seisoi pallopoika kotijoukkueen peliasussa, metrin verran aikuisia pelimiehiä lyhyempi junnupelaaja.

Pelialustan vaikutus pelitapahtumiin näkyi virhepomppuina, joista syntyi monta juoksua. Kenttä ei ratkaissut lauantain peliä, mutta joskus niinkin voi käydä. Myös pelaajien loukkaantumisriski kasvaa hiekkakentällä pelattaessa. Näkemässäni pelissä syöksyttiin reippaasti, mutta onneksi mitään ei satttunut.

Vieraat hallitsivat ottelun ensimmäistä jaksoa mielin määrin, kotijoukkue voitti toisen jakson ja vieraat olivat jälleen vahvempia supervuorossa. Tulos vastaa hyvin joukkueiden voimasuhteita ja tapahtumia kentällä.

Ensi kaudella pesiksen sarjapelit pelataan Korkalovaaran monitoimikentällä, ja pelialustana on Rovaniemen pesisväen pitkään toivoma hiekkatekonurmi.
7/2012

Puusilmiä ja -päitä

Piti oikein tarkistaa, milloin olen viimeksi käsitellyt kiekkoasioita: tammikuun alussa. Kirjoitin silloin nuorten MM-kisoista.

Nyt SM-liigan pudotuspelit ovat täydessä vauhdissa ja kaksi välieräjoukkuetta jo selvillä. Toinen niistä on suosikkini JYP, joka selätti Ässät lyhyen kaavan mukaan otteluvoitoin 4-0.

Kahden ensimmäisen ottelun jälkeen monella suulla todettiin, että JYP oli Vatasen verran parempi. Olihan Vatanen liekeissä, mutta silti tällaisissa puheissa oli ripaus pikku kehuun piilotettua vastustajan vähättelyä. JYP oli vahvempi nimenomaan joukkueena.

Toisaalta spekuloitiin sillä, mitä olisi tapahtunut, jos Ässät olisi pystynyt tekemään otteluiden avausmaalit. Vastaus saatiin otteluissa 3 ja 4: Ässät onnistui tekemään avausmaalin kummassakin, mutta tämä ei siivittänyt joukkuetta voittoon.

Eilen JYP paransi heikon avauserän jälkeen peliään niin reilusti, että tässä kotikatsomossa ei tarvinnut olla huolissaan lopputuloksesta. Myös Urhon väki huomasi saman asian ja kertoi havainnostaan jo ennen JYPin tasoitusta ja siirtymistä johtoon.

Yllättävän monet pelejä kommentoineet todistivat puusilmäisyytensä väittämällä, että kaikki pelit olivat “kumman tahansa joukkueen voitettavissa”. Esimerkiksi ässäkapteeni Ville Uusitalon arvio taistelun tauottua oli SK:n mukaan tällainen:

Mutta ei tämä mikään 4–0 -sarja ollut. Jokainen peli olisi voinut kääntyä toisinkin.

No ei todellakaan! Uusitalo ei ehkä ole puusilmä, mutta liian voimakkaat värilasit näyttävät vääristävän todellisuutta.

En kuulu Petteri Sihvosen ihailijakerhoon, mutta tätä ottelusarjaa arvioidessaan Mr. Viivelähtö osuu naulan kantaan:

Tosin Ässät oli niin heikko tässä sarjassa, että Ahonkin (JYP:n päävalmentaja) todelliset kyvyt punnitaan vasta seuraavassa sarjassa.

* * *

Sitten ne puupäät.

Isomäen hallissa oli Ässien ensimmäisen kotiottelun alla aivan mieletön tunnelma, joka tulkittiin Jatkoajan keskusteluissa osoitukseksi porilaisen jääkiekkokulttuurin ylivertaisuudesta jyväskyläläiseen verrattuna.

On aivan totta, että Hippoksella ei päästä lähellekään Isomäen hallin desibelilukemia, vaikka mittarit asennettaisiin keskelle rumpuryhmää. Toisaalta hyvä kiekkokulttuuri voi onneksi tarkoittaa muutakin kuin maksimaalista mölinää.

Toisen erän lopulla Ässien Dixonin mailanlapa nousi voimalla Vatasen visiirin alle, ja tähtipakki poistui verta valuen pukukoppiin paikattavaksi. Ässäpelaajalle tuomittiin 5 minuutin jäähy ja pelirangaistus. Hänen kautensa päättyi siihen.

Kun Vatanen palasi erätauolta kolmanteen erään, yleisö otti hänet vastaan buuauksin. Isomäen puupääosaston tulkinnan mukaan Vatanen “järjesti” Ässien ykkössentterin suihkuun.

Porissa varmaankin ymmärretään pelaajan olevan vastuussa mailastaan, mutta onko Vatanen vastuussa huitaisun oikeaoppisesta vastaanottamisesta ja lisäksi tuomareiden ratkaisusta? Joidenkin mielestä ilmeisesti on.

Pahimpien puupäiden toiveet toteutuivat, kun “syyllinen” nilkutti kulmaväännön päätteeksi vaihtoon. Riemua riitti vielä silloinkin, kun Vatanen jätti kaukalon pakkikaveri Laatikaisen avustamana.

En syytä ässäpelaajia Vatasen jahtaamisesta saati tahallisesta vahingoittamisesta, mutta osa yleisöä käyttäytyi suoraan sanottuna kuvottavasti. Hakametsän hallissa kuultiin vastaavaa lällättelyä, kun Vatanen loukkaantui vuosi sitten puolivälieräsarjassa Ilvestä vastaan.

Tunteellahan näissä peleissä mennään ja ylilyöntejä sattuu, mutta yleisön ilonpito pelaajan loukkaantumisesta suututtaa minua enemmän kuin mikään kaukalossa tapahtuva.

JYP tiedotti tänään, että Sami Vatanen joutuu olemaan nilkkavamman vuoksi “viikkoja” pois kaukaloista. Voitokkaasta puolivälieräsarjasta jäi ikävä jälkimaku.

* * *

Kuten muistetaan, Vatanen olisi todennäköisesti valittu viime kevään leijonamiehistöön, mutta loukkaantumisen vuoksi kisat jäivät väliin. Toivottavasti Sami toipuu nopeasti täyteen iskuun ja ihastuttaa kotikisoissa kaikkia jääkiekon ystäviä.

Sami Vatanen nousi JYPin edustusjoukkueeseen 18-vuotiaana syksyllä 2009 ja pelasi loistavan tulokaskauden. Kuvasin Samin 1.9.2009 Keuruulla harjoitusottelussa HPK:ta vastaan.
3/2012

Kypärässä on oma numero, mutta paita #11 kuuluu nykyisin Eric Perrinille.

Painavia puheenvuoroja lippujen hinnoista

Tapahtumat jäällä ovat toistaiseksi jääneet sivurooliin jääkiekon kotikisoista puhuttaessa; päähuomion ovat varastaneet pääsylippujen hinnat.

Niihin ovat ottaneet kantaa monet yhteiskuntamme vaikutusvaltaiset merkkihenkilöt, esimerkiksi Sauli Niinistö ja Virpi Salmi.

Niinistö on paitsi presidentti, myös Suomen Palloliiton ex-puheenjohtaja ja selvillä asioista. Hän piti hintoja korkeina ja perusteli kantansa vertaamalla tilannetta jalkapallon maaotteluun:

Meillä maksoi kallein lippu parhaaseen katsomoon 120 euroa ja sisään stadikalle pääsi kahdellakympillä.

Virpi Salmi on asiasta jokseenkin sellaista mieltä kuin Helsingin Sanomien kolumnistin kaiketi kuuluukin olla:

Siellä kansa seisoo Jokereiden toppatakissa Hakamäentien pientareella, järsii SM-liigan playoffeista unohtunutta grillimakkaran kantaa ja itkee, kun valkoisilla pikkulipuilla koristellut sponsori-Skodat kuskaavat herroja sinne, missä kansan kuuluisi olla.

En provosoidu vastaamaan, vaanyritän olla positiivinen.

* * *

Puheet pääsylippujen korkeista hinnoista ja vaikeasta saatavuudesta ovat ainakin osaksi karkeasti liioiteltuja.

Kävin äsken tarkistamassa tilanteen ja huomasin, että 56 eurolla saa lipun punaviivan kohdalle alakatsomoon riville 8. Suunnilleen siinä istun, jos saan valita paikkani vapaasti.

Hinta on lähes naurettava siihen nähden, että vastineeksi pääsee näkemään MM-kisojen ottelun ja bonuksena tuoreen Suomen mestarin!

Ottelussa kohtaavat Valko-Venäjä ja Ranska, ja mestaripelaaja on Yohann Auvitu (JYP).

* * *

Myönnän sortuneeni kaiken kitinän keskellä jälkiviisauteen ja ajatelleeni ohikiitävän hetken ajan, miksi ihmeessä en mennyt kisoihin silloin kun olisi vielä ollut varaa.

Läheltä piti toukokuussa 2006, kun olin kisojen aikaan kiekkohullun sisareni kanssa Virossa linturetkellä. Kisat pelattiin siinä naapurissa eli Latviassa.

Hanke kuitenkin kaatui, ei rahaan vaan tyyliseikkoihin: olisin halunnut matkustaa Riikaan laivalla Saarenmaalta, mutta aikataulut eivät täsmänneet.

Jääkiekkoa ei nähty edes telkkarista, mutta lintuja senkin edestä. Jääkiekon, laivamatkailun ja arktisten vesilintujen massamuuton yhdistäminen samaan pakettiin olisikin ollut nautinnon maksimoimista ja suorastaan silkkaa syntiä.

* * *

Viron hanhiparvet vielä silmissäni muistin tapauksen Vanhoilta Hyviltä Ajoilta, jolloin halli oli täynnä ja tunnelma katossa vaikka Suomi ei ollutkaan kaukalossa.

Minulla oli ilo ja kunnia nähdä paikan päällä kaksi ottelua ensimmäisissä Suomessa järjestetyissä jääkiekon MM-kisoissa Tampereella maaliskuussa 1965.

Ensimmäisessä pelissä olivat vastakkain Neuvostoliitto ja Tsekkoslovakia ja kuten varttuneempi väki muistaa, näissä kohtaamisissa oli kyse paljosta muustakin kuin urheilusta.

Kisojen alla valmistunut Hakametsän jäähalli oli loppuunmyyty, mikä tarkoitti siihen aikaan 10 200 katsojaa.

Tunnelma oli ylivoimaisesti huikein, minkä olen milloinkaan katsomossa kokenut. Se oli sanoinkuvaamaton.

* * *

Pelaajien tunnetila on jääkiekossa niin merkittävä suoritukseen vaikuttava tekijä, että jo pelkästään sen vuoksi arvokisoissa katsomoiden pitäisi olla täynnä.

Presidentin mainitsema hinnoitteluperiaate antaisi taviksillekin mahdollisuuden päästä nauttimaan kisatunnelmasta – ja synnyttämään sitä.
5/2012

Melontaa väljillä vesillä

Tunnustin vuodentakaisessa postauksessani viihtyväni juhannuksena kotona kaupungin rauhassa. Niin nytkin. Vesille toki teki mieli, mutta niin tekee muinakin päivinä…

Hain kirjastosta kaksi paksua kirjaa ja yhden ohuen. Toinen paksu oli Paul Therouxin v. 1993 suomeksi julkaistu Tyynenmeren onnelliset saaret. Alkuperäisteoksen kannesta löytyy tärkeä täsmennys: Paddling the Pacific.

Kirjailija matkusti saarille muiden matkailijoiden tavoin lentäen, mutta ryhtyi paikan päälle päästyään omatoimiseksi: liikkui laukkuun pakattavalla kajakilla *)  ja tyytyi telttamajoitukseen. Koska minulla on läheinen suhde sekä kajakkiin että telttaan, kirjailijan retkillä oli helppo olla hengessä mukana.

Theroux tapasi aitoja ihmisiä ja pääsi helposti puheisiin heidän kanssaan. Kalastajat ja rantadyykkarit tutkivat kiinnostuneena kajakkia ja arvostivat sillä liikkuvaa, joka ei voinut olla tavallinen turisti. Sitä ei ollut myöskään yksinäinen kuljeskelija, jonka Theroux tapasi sattumoisin  syrjäisellä rannalla: Uuden-Seelannin ex-pääministeri!

Sen lisäksi että kirjailijan näkökulma on poikkeava, hän on tarkka ja kriittinen havainnoija ja tietenkin loistava kirjoittaja. Teksti haastaa pohtimaan pallomme tulevaisuutta ja erityisesti massaturismin vaikutuksia vuosisatojen ajan omissa oloissaan eläneisiin yhteisöihin ja ympäristöihin. Havainnot ja päätelmät ovat realistisia, jonkun mielestä ehkä liian pessimistisiä.

Matkansa masentavimmat päivät Theroux vietti Amerikan Samoalla. Vuokrattuun autoon aiottiin murtautua ja tavarat varastaa. Kuunneltuaan aikansa paikallisten pikkugangstojen räävitöntä suunsoittoa kirjailija kysyi yhden nimeä.

M.C.Hammer.
Yhä röyhkeämpää – jälleen nimi räppäreiden Parnassokselta. Naurettavaa, mutta oli väärin ajatella että tällaista olisi voinut sattua muualla Oseaniassa. Olin matkustellut niin monissa paikoissa että tiesin: tällaista tapahtui vain Yhdysvaltain Samoassa. Pojat olivat huiputtajia, idioottimaisia, laiskoja, uhittelevia ja epäkunnioittavia. Olivatko he toisenlaisia aikuisina? Mahdotonta sanoa. Ehkäpä he monien muiden tavoin odottivat vain tilaisuutta lähteä Honoluluun tai Los Angelesiin tuhansien muiden samoalaisten joukkoon, joiden kulttuuri oli aikaa sitten degeneroitunut.

Saatuaan kajakkinsa vesille ja päästyään kiusankappaleista meloja muisteli lentokentällä tulijoille jaetun esitteen käyttäytymisohjeita, joilla ei tuntunut olevan minkäänlaista kosketuspintaa todellisuuteen:

– Samoalaisessa talossa ei saa puhua seisaaltaan.
– Älä ojentele jalkojasi kun istut.
– Älä kulje talon ohi sateenvarjo mukanasi.
– Älä aja kylän läpi, jos päälliköt pitävät kokoustaan.
– Älä syö kävellessäsi kylän läpi.
(Minusta näytti etteivät samoalaiset muuta tehneetkään. Useimmiten he mussuttivat suurta hillomunkkia.)
(…)
Ja määräyksiä riitti. Kuinka kummallista että niin riemukkaan sikamaista yhteiskuntaa riivasi matkailijoiden käytös tai että se yleensä loukkaantui niin helposti.
(…)
Samoasta oli tullut amerikkalaisen perheen jäsen ja se oli tyytyväinen. Samoalaiset eivät juuri innostuneet, mutta eivät myöskään valittaneet, ruskea pikkuveli oli tyytyväinen niin kauan kuin se sai ruokaa ja sen huvit maksettiin.

Emämaiden vastikkeeton, sinänsä hyvää tarkoittava tuki on merkittävä syy monen “onnellisen” saaren tämänhetkiseen tilaan. Muitakin syitä on, ja muutos voi olla järkyttävän nopea. Therouxin Honolulussa tapaama arkeologi Yoshiko Sinoto kertoo esimerkin:

Minä muistan Atiun, professori sanoi puhuessaan pikku saaresta Cookin saariryhmässä Aitutakin lähellä, missä minäkin olin melonut.
Olin töissä siellä, ja niinkin myöhään kuin vuonna 1984 Atiussa noudatettiin vielä täysin perinteisiä tapoja. Kaikki oli koskematonta. Palasin monen vuoden päästä, ja silloin vuonna 1989 koko kulttuuri oli hävinnyt. Se oli päättynyt, ihan noin vain. Miten se saattoi tapahtua niin nopeasti? Tiedättekö mikä sen aiheutti? Video. En käsitä miksi hallitus ei valvo videoita. Ne ovat hirvittäviä. Raiskausta. Sotaa. Väkivaltaa. Juopottelua. Nuoriso saa niistä huonoja ajatuksia, ja ne tuhoavat Atiun tuhatvuotisen kulttuurin.

Theroux arvioi saarten tilannetta sen mukaan, millainen suhde asukkailla on ympäröivään luontoon, tässä tapauksessa mereen:

Arvostin yleensä Tyynenmeren saarelaisia sen mukaan miten he suhtautuivat ympäröivään mereen. Uivatko he? Kalastivatko he verkoilla ja keihäillä? Rakensivatko he veneitä, meloivatko, purjehtivatko? Kykenivätkö he liikkumaan veneillä saarelta toiselle? Kerran nämä ihmiset olivat olleet maailman taitavimpia purjehtijoita. Entä nyt? Epäilin että he nykyään pelkäsivät merta, että he eivät edes tienneet merestä mitään eivätkä välittäneetkään tietää.

Olen pohtinut samaa asiaa liittyen arktisten alkuperäiskansojen nykypäivään ja tulevaisuuteen. Meri – suuren osan vuotta toki jäätyneenä – on lumen ja pakkasen lisäksi keskeinen elementti heidänkin elämässään.

Amundsenin kohtaamat inuitit elivät vielä runsaat sata vuotta sitten lähes kivikautisissa oloissa samaan aikaan kun “sivistyneestä” maailmasta saapuneet valaanpyytäjät pystyivät lyhyessä ajassa hävittämään elinvoimaisen grönlanninvalaskannan sukupuuton partaalle. Mutta kun arktinen luonto näytti mahtiaan, iglu, kajakki ja koiravaljakko osoittautuivat suurta pyyntialusta toimivammaksi ratkaisuksi.

Ajattelen niin, että arktiset alkuperäiskansat ovat säilyttäneet Therouxin kuvaamia merellisiä kansoja paremmin perinteisen tietonsa ja taitonsa selviytyä luonnon armoilla. Silti on epävarmaa, voisiko paluu aidosti perinteiseen elämänmuotoon onnistua edes pakon edessä.

*) Therouxin käyttämä kajakki kiinnosti sen verran, että tutustuin alan tarjontaan. Johtava merkki näyttäisi olevan kanadalainen Feathercraft. Keveitä, käyttökelpoisia ja kauniita kajakkeja – mutta yhtä ylivoimaisen hintavia kuin Hillebergin teltat!
6/2013

Pöllöt ja bongarit

Naapurin orni jo palasi kun kaveri ja minä olimme vasta lähdössä. Pöllö oli ollut aamulla paikalla, mutta pelästynyt merikotkaa ja häipynyt kaupungin suuntaan. Päätimme kuitenkin käydä tutustumassa tilanteeseen.

Tiellä päivysti joukko miehiä putket suunnattuna yläviistoon. Näky toi mieleen tykkiaseman; olen palvellut kenttätykistössä ja tiedän mistä puhun. Eturivissä oli kolme lasimörssäriä, takarivissä kaukoputki ja mehupilli, pieniaukkoinen pitkä zoomi. Katsomattakin oli selvää, että pöllö oli palannut lyhyeksi jääneeltä pakomatkaltaan suosikkipaikalleen kuusen latvaan.

Lisää väkeä saapui paikalle, tulivoimaa eturiviin ja paikallinen asukas katsomon puolelle nauttimaan kanssamme kansainvälisen huipputapahtuman ilmapiiristä. Kaukaisimmat vieraat olivat Espanjasta.

Juttukaverimme huomasi Niskanperälle ilmestyneen tunturipöllön jo helmikuun lopulla, mutta ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Tieto harvinaisesta vieraasta kulkeutui välikäden kautta lintuharrastajille, joita onkin sitten riittänyt.

Kysyin, olimmeko tekemässä ja todistamassa yleisöennätystä.

Ei lähelläkään, on ollut paljon enemmänkin. Mutta olisittepa nähneet sen porukan, jonka tuli lintutornille bongaamaan kaspiantylliä!

Pyysin karkeaa arviota nenäluvusta ja ehdotin viittäkymmentä. Oli kuulemma paljon enemmän, varmaankin toista sataa.

Eräskin bongari oli saapunut taksilla lentokentältä, puuskuttanut puolijuoksua kohti väkijoukkoa ja huutanut tullessaan:

Onko putkessa, onko putkessa?

Oli monessakin: kurkistuksen jälkeen oli yläfemmojen ja kättelyiden vuoro. Elämänpinnan saaminen hyvässä seurassa on kova juttu!

* * *

Myös lapinpöllö oli edelleen tavattavissa. Putket sojottivat taivaalle Sinetässäkin; patterin jaos koostui kolmesta mörssäristä ja yhdestä kanuunasta. Täällä kaukaisimmat vieraat olivat brittejä.

Ihmettelin kuvaajien identtistä varustusta: jalustaan kiinnitetyn viisisataaamillisen lisäksi yhdelläkään ei ollut toista runkoa ja siinä maltillista zoomia laajakulmasta nyt puhumattakaan. Melko puhtaaksiviljeltyä lintukuvausta!

Pöllö poseerasi ansiokkaasti. Jätin tällä kertaa telejatkeen reppuun ja kuvasin lyhyemmillä poltoväleillä. Saimme kuvia istuvasta, lentävästä ja syöksyvästä pöllöstä.

Lisäksi saimme kiinnostavia kuvia pöllön kuvaajista.
3/2012

Pöllöjen perässä Lappiin

Rovaniemen pöllöt ja pöllöbongarit pääsivät eilen YLE:n valtakunnallisiin tv-uutisiin.

Finnature Oy:n toimitusjohtaja Jari Peltomäki ja matkailuyrittäjä Jorma Terentjeff näkevät Suomen lintu- ja luontomatkailussa merkittäviä kehittämismahdollisuuksia.

Terentjeff ottaa esimerkin länsinaapurista:

Siellä jossain kuvauspaikassa saattaa käydä 100 000 – 150 000 matkailijaa kesän aikana.

Ymmärrän toki matkailuyrittäjän innostuksen, mutta minulle henkilökohtaisesti ajatus massamatkailun ja lintuharrastuksen yhdistämisestä tuntuu vieraalta ja suorastaan vastenmieliseltä.

LR:n artikkeli päättyy mielenkiintoiseen toteamukseen:

Harvinaisten pohjoisten lintulajien lisäksi Suomen valtteja ovat jokamiehenoikeus ja tiheä tieverkko, joiden ansiosta matkailijat pääsevät helpommin harvinaisen linnun lähelle.

Kuinka helposti ja kuinka lähelle harvinaista lintua pitää päästä? Koska lajibongarille riittää linnun näkeminen kaukoputkella, nämä lähelle haluavat lienevät enimmäkseen niitä, jotka keräävät lajien lisäksi myös itse otettuja lajikuvia. Jatkokysymys kuuluu: miksi pitää päästä lähelle, jos joka tapauksessa suositaan pitkiä polttovälejä?

* * *

Kun tulimme lauantaina Sinetän lapinpöllöpaikalle, lasimörssärit olivat asemissa. Sadan metrin päässä istunutta pöllöä yritettiin houkutella lähemmäksi vetämällä lumen pinnalla tekomyyrää. Pöllö tarkkaili touhua uteliaan huvittuneena, mutta itse “myyrä” ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Otimme autosta sukset ja hiihdimme tervehtimään pöllöä. Lintu oli päättänyt pitää lepopäivän ja istui raukean oloisena koivussa yllättävän alhaalla. Edellisillä tapaamisilla pöllö päivysti hyvillä tähystyspaikoilla valmiina iskemään: puun latvassa, langalla tai sähkötolpan nokassa. Vetäydyimme takaisin, ja lintu sai jäädä paikalleen. Kuvaajat olivat ehkä toivoneet meidän ajavan pöllön lähemmäksi.

Viikkoa aiemmin tilanne oli päinvastainen: pöllö istui puhelinlangalla vain parinkymmenen metrin päässä kelkkaurasta, jolla kuvaajat seisoivat. Kun lintu levitti siipensä ja syöksyi, se ei voinut mahtua viisisataamillisellä telellä kuvattuun ruutuun. En tosin tiedä oliko tarkoituskaan; ehkä haluttiin pelkkiä potretteja ja höyhenenteräviä lähikuvia.

Hiihdin peltoaukealla pienen lenkin ja löysin parikymmentä pöllön tekemää iskukuoppaa. Määrä ei ole suuri siihen nähden, että lintu on oleskellut paikalla jo kolme viikkoa. Kaksi kuoppaa oli tuoreita, viimeisimmän lumisateen jälkeen syntyneitä. Verijäljet kertoivat saalistuksen onnistuneen.

* * *

Pöllökuvaajien invaasion ansiosta paikalliset lintuharrastajat ovat päässeet näkemään poikkeuksellisen laadukkaita kuvausvälineitä. Suosikkiobjektiivi näyttää olevan suurivalovoimainen viisisataamillinen, joka on kiinni parhaassa mahdollisessa rungossa. Yhdistelmälle kertyy hintaa suunnilleen saman verran kuin pienelle henkilöautolle.

Toivottavasti mahdollisimman moni on huomannut, että vaikka välineet ovat ammattilaistasoa, muu touhu voi olla amatöörimäistä puuhastelua. Kuvien laatu lienee kääntäen verrannollinen välineiden hintaan!

Pohdiskelin asiaa perusteellisemmin viime vuoden marraskuussa blogitekstissäni Tyytyisimmekö vähempään?
3/2012