Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton 26.1.2005 Helsingissä järjestämän poroseminaarin tiedotteessa julistetaan kategorisesti, että luppometsät ovat ”porojen tärkeimpiä talvikauden laidunmaita”. Tiedotteen otsikko kuuluu: ”Hakkuut uhkaavat perinteistä poronhoitoa”.

Luontojärjestöjen käsitys poron talviravinnosta poikkeaa merkittävästi siitä, mitä yliopistoissa asiasta tiedetään ja opetetaan. Näihin päiviin asti porojen tärkeimpinä talviravintokasveina on pidetty maassa kasvavia jäkäliä ja vastaavasti tärkeimpinä talvilaitumina runsasjäkäläisiä metsä- ja tunturialueita. Jos jäkälää on vähän, porojen tiedetään käyttävän korvaavana ravintona mm. heinäkasveja, saroja ja varpuja.

Puilla kasvavan tai hangelle putoilevan lupon merkitys on suurimmillaan kevättalvella, jolloin lumiolosuhteet vaikeuttavat ravinnon kaivamista. Loppukevään teräshanget ovat luku sinänsä, mutta paksukaan lumi ei muodostu läpipääsemättömäksi ongelmaksi, jos laitumet ovat kunnossa. Porojen kaivamishalut riippuvat aivan ratkaisevasti hyötysuhteesta eli siitä, kuinka paljon kuopan pohjalta löytyy jäkälää tai muuta ravintoa. Olen omin silmin nähnyt porojen kaivavan täyttä päätä, vaikka lunta oli reilusti toista metriä. Jos/kun jo puolimetrinen lumipeite on liikaa tämän päivän poroille, syynä on jäkälän vähyys.

Perinteisessä poronhoidossa jäkälälaitumet ja porojen määrä olivat sidoksissa toisiinsa: suuri poromäärä johti väistämättä porokannan romahtamiseen, jolloin laitumet saivat aikaa elpyä. Nykymuotoisessa porotaloudessa porojen määrä pidetään lisäruokinnan avulla pysyvästi lähellä sallittua maksimiaan.

Helsingin Sanomat tuki luontojärjestöjen ja saamelaisporomiesten/poliitikkojen yhteistä kampanjaa julkaisemalla 2.2.2005 Lapin paliskunnan ex-poroisäntä Hannu Maggan haastattelun. Magga jatkoi luppohehkuttelua kertomalla, että paliskunnan alueella Porttipahdan tekoaltaan pohjoispuolella sijaitsevan Peurakairan vanhoissa metsissä on luppoa keskimäärin 573 kg hehtaarilla. Magga ihasteli lupon paljoutta hakkaamattomassa metsässä katsomatta aiheelliseksi täsmentää, että hänen mainitsemansa muhkeat kilomäärät tarkoittavat metsän koko luppobiomassaa puiden tyveltä latvaan saakka.

Kommentoin haastattelua nettipäiväkirjassani ja huomautin, että porojen ulottuvilla olevan lupon määrä jää murto-osaan Maggan ilmoittamasta. Poron kannalta merkitystä on myös puista tuulen ja lumen vaikutuksesta putoilevalla lupolla. Sen määrästä ei kirjoitushetkellä ollut käytettävissä tutkittua tietoa, mutta nyt on: erikoistutkija Timo Helteen mukaan lupon vuotuinen ”sadanta” on keskimäärin n. 10% biomassasta. Kun talven aikana pudonnut ja syömättä jäänyt luppo keväällä lumen sulaessa tulee esiin, poroilla on lyhyen aikaa saatavillaan runsaasti laadukasta ravintoa.

Helteen mukaan Inarin puolella kunnanrajaa luppoa on selvästi vähemmän kuin Peurakairassa, parhaissa 150-200 -vuotiaissa männiköissä keskimäärin 135 kg/ha koko puusto huomioon otettuna. Tästä n. 5% on porojen ulottuvilla ja sadanta alun toistakymmentä kiloa vuodessa. Käytännössä tamä tarkoittaa sitä, että kuluneillakin laitumilla jäkälän määrä on luppoon verrattuna helposti kaksikymmentäkertainen. Toisin kuin luppo, jäkälä on suurimman osan talvea porojen saatavilla.

Maggan Peurakairasta ilmoittama koko puuston luppomäärä on hehtaaria kohti suurempi kuin jäkälän määrä samalla alueella. Ilmeisesti tämä sinänsä paikkansa pitävä, mutta kokonaisuuden hahmottamisen kannalta harhaanjohtava tieto houkutteli Greenpeacen ja Sll:n ”asiantuntijat” tekemään hätäiset päätelmänsä. Tiedotteen väite ei siis pidä paikkaansa edes Inarissa, koko pohjoisesta poronhoitoalueesta puhumattakaan. Kannattaa pitää mielessä, että esimerkiksi tunturipaliskunnista luppometsät – Greenpeacen tarkoittamassa merkityksessä – puuttuvat kokonaan.

Asialleen vihkiytyneet äärilaidan luonnonsuojelijat hallitsevat osatotuuksilla pelaamisen. Luposta puhuttaessa ei vahingossakaan kerrota, että merkittävä määrä luppoa tulee porojen syötäväksi jokatalvisissa hakkuissa, tasaisesti ja säiden oikuista riippumatta. Niin kauan kuin Ylä-Lapin metsiä ylipäätään hakataan, toimintaa kannattaisi käytännön ongelmien uhallakin keskittää porojen ravinnonsaannin kannalta kriittiseen kevättalveen.

Toinen metsäsotureiden systemaattisesti ”unohtama” tosiasia on se, että metsien suojelutilanne on Inarissa kertaluokkaa parempi kuin missään muualla Suomessa. Likipitäen puolet paljon puhutuista luppometsistä on suojeltu!

Palaan metsäkiistan avainkysymykseen: missä määrin porotalouden ahdinko on seurausta Metsähallituksen hakkuista? Taustaksi on syytä todeta, että porotalous on ongelmissa sellaisillakin alueilla, missä metsätaloutta ei luonnonoloista johtuen harjoiteta.

Inarissa asiaa voitaisiin selvittää vertaamalla paliskuntia keskenään. Ovatko porotalouden keskeiset tunnusluvut (lihantuotto/lukuporo, lisäruokintakustannukset % teurastulosta) suojelualueiden ansiosta lähes täysin hakkuilta säästyneessä Sallivaaran paliskunnassa paremmat kuin kauttaaltaan hakatussa Ivalon paliskunnassa?

Jos ongelmat johtuisivat hakkuista, ero Sallivaaran eduksi olisi dramaattinen. Mutta ei ole: viimeksi tilastoja tutkiessani huomasin yllätyksekseni, että Ivalon paliskunnan tunnusluvut olivat paremmat. Viimeisimpiä tilastoja en ole nähnyt, mutta joka tapauksessa on selvää, että tilanne ei ole niin mustavalkoinen kuin Greenpeace propagandassaan väittää.

Mikä panee järkeviltä vaikuttavat ihmiset laukomaan päättömyyksiä tässä nimenomaisessa asiassa? Luonnonsuojelijoiden osalta kyse on paljolti siitä, että Inarissa metsien laaja-alaista lisäsuojelua on vaikea perustella luonnonsuojelun omillla tarpeilla. Poronhoidosta puhuttaessa lupon merkityksen (yli)korostaminen tukee oivallisesti kampanjan varsinaista pääväittämää hakkuiden turmiollisisuudesta.

Greenpeace valjasti joitakin vuosia sitten poron ja ”sorretun” saamelaisporomiehen mielikuvakampanjointinsa keulakuviksi. Yhdistelmä toimii erityisen hyvin ulkomailla, missä tieto Suomen porotalouden ongelmien syistä ja saamelaisten asemasta on äärimmäisen vähäistä ja värittynyttä. Eräs toiminnassa edelleen mukana oleva metsäsoturi on kiteyttänyt osuvasti taistelun perimmäisen tavoitteen: pannaan saamelaisten avulla Metsähallitus kontalleen.

Poromiehet puolustavat omia lyhyen ja pitkän tähtäimen taloudellisia etujaan, toisin sanoen politikoivat. Hyökkäys on paras puolustus: syitä porotalouden ahdinkoon haetaan vain ja ainoastaan elinkeinon ulkopuolelta, sen sijaan että rehdisti myönnettäisiin laidunongelmien olevan suurelta osin perua porotalouden hullujen vuosien rajusta ylilaidunnuksesta. Hakkuiden lisäksi syytetyn asemaan ovat joutuneet mm. tekoaltaat, kaivostoiminta, massamatkailu, eräretkeily ja jopa luontoäiti itse.

Saamelaisporomiesten ja -poliitikoiden tavoitteena on Metsähallituksen hakkuiden välitön keskeyttäminen nimetyissä kohteissa. Pitkällä tähtäimellä varmaankin tavoitellaan korvauksia valtiovallalta ja mahdollisesti muiltakin maankäyttäjiltä, joiden toiminnasta porotalouden ongelmien väitetään johtuvan.

PS
Viimeistelen tekstiä 7.3.2005. Uutispäivä on ollut vilkas:

-Yle 24 Uutiset kertoi aamulla, että Metsähallitus keskeyttää Stora Enson vaatimuksesta hakkuutyöt Nellimin kohteessa. Yhtiö on saanut huolestuneita yhteydenottoja Keski-Euroopan asiakkailtaan, jotka puolestaan ovat joutuneet Greenpeacen painostuksen kohteeksi.

-Maaherra Hannele Pokka on pyydettäessä suostunut Inarin metsäkiistan sovittelijaksi sillä ehdolla, että kaikki osaspuolet saadaan neuvottelupöydän ääreen.

-Inarin kunnanhallitus toteaa yksimielisesti, että riidasta neuvotteleminen kuuluu inarilaisille ja kehottaa muita toimijoita pidättäytymään enemmistä toimista.

-MTT-taloustutkimuksen selvityksen mukaan porotalous tuottaa huonosti ja joillakin porotiloilla käyttökate on jopa negatiivinen. MTT:n ja Paliskuntain yhdistyksen kehittämän kannattavuusvertailun mukaan porotalouden yrittäjätulo oli viime poronhoitovuonna vajaat 9 000 euroa tilaa kohden.
3/2005