Poroaidan ali teatteriin: Operaatio Paulaharju osa 5

lauantai (18.8.2018)
Vielä Kilpisjärvellä olimme mukavasti aikataulussa. Söimme ja jatkoimme matkaa: tarkoitus oli jättää auto Guolasjärvelle ja kävellä yöksi Pihtsusjoen kämpälle. Sieltä sitten seuraavana päivänä perille.

Skibotnin jälkeen matkanteko alkoi hidastua. Ensin jouduimme odottamaan tietöiden vuoksi, sen jälkeen menoa hidasti itse tie. Nousu Birtavarren kylältä tunturiin oli kuoppaista soratietä, välillä serpentiiniä. Parkkipaikalla Guolasjärven rannalla oli muutamia autoja.

Reilun tunnin käveltyämme alkoi hämärtyä ja ensimmäiset sadepisarat putoilivat. Päätimme pystyttää teltat heti kun niille löytyy riittävän tasaiset paikat. Pystytysvaiheessa huomasimme alarinteen puolella kolmannen teltan.

Maasto autolta oli helppokulkuista, mutta poluttomuus hidasti vauhtia yllättävän paljon. Ajatus ehtimisestä Bizusjohkan (norjalaisen kartan kirjoitusasu) kämpälle päivänäön aikana oli ollut epärealistinen.

sunnuntai
Yöllä sateli, ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kun aamulla kurkistin teltasta, naapurit olivat juuri nousemassa puron vartta ylös; minä olin ajatellut kiertää tasaisempia maita.  Sää vaikutti epävakaiselta.

Söimme aamupuurot ja maistoin Päivin pölykahvia. Se oli ihmeen hyvää, selvästi parasta koskaan maistamaani tämän tyypin kahvia. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kaikesta huolimatta naapureiden valitsemaan suuntaan. Energiaa kului, mutta ylhäällä saimme ihailla vaikuttavia pilvimuodostelmia Guolasjärven päällä.

Kuivan kesän jäljiltä lammet olivat paikan päällä nähtynä kovin eri kokoisia ja muotoisia kuin kartalla. Ilmeisesti kartoitus oli tehty alkukesällä, jolloin näissä maisemissa vettä riittää.

Olin ladannut puhelimeen Norjan ja Suomen maastokartat offline-tilassa käytettäviksi, paikannus toimi ilman nettiyhteyttä. Ihmettelin illalla sitä, että parkkipaikalla netti ei enää toiminut.

Pihtsusjoen kämppä poikkesi suomalaista siten, että toisessa kerroksessa oli tilava parvi. Makuupaikkoja riittää tarvittaessa isollekin porukalle. Liiterin virkaa toimitti sisävarasto tuvan avoimen pään ja lukitun, arvattavasti viranomaiskäytössä olevan osan välissä.

Kävijöitä näytti olleen vähänlaisesti, laskin vieraskirjasta koko vuodelta kolmisenkymmentä merkintää. Paluumatkalla kuulimme Norjan valtion ja poronhoitajien organisaation vastaavan yhdessä tuvan ylläpidosta. Poromiehet käyttävät tupaa jutamismatkoillaan kahdesti vuodessa.

Kunnon ruokatauon jälkeen kahlasimme ongelmitta joen yli kämpän kohdalta. Sen verran vuolas joki kuitenkin on, että ylityspaikat pitää valita huolella. Ennen Pihtsusjärven rantaa ylitimme valtakuntien rajan ja jouduimme keinottelemaan poroaidan läpi. Näin vähän kuljetulla reitillä ei ollut veräjää.

Kilpisjärveltä päin pöristeli vesitaso ja jatkoi Pihtsusjärven kämpän suuntaan. Päivi lausui ääneen yhteisen toiveemme: kunpa Juha olisi kyydissä! Juuri ennen lähtöämme Arja tapasi Juhan Rovaniemen rautatieasemalla. Silloin hänen piti olla jo muun porukan kanssa näissä maisemissa, mutta tieto vauvan äkillisestä sairastumisesta muutti suunnitelmat.

Järven ranta oli hyväkulkuista maastoa, mutta kilometrit alkoivat painaa. Edestämme nousi lentoon viisi riekkoa, järven takana näyttäytyi sateenkaari. Ennen maaliintuloa edessä oli päivän toinen poroaita, jonka läpi ei päässytkään lankojen välistä. Onneksemme yhtä tolppaa sai nostetuksi kuopasta, ja aidan ali mahtui ryömimään. Govdajohkan yli kahlatessamme porukka palaili kenraalista.

Kämpän ympäristö oli kirjavanaan telttoja, mutta kun autiotuvassa oli yllättäen tilaa, päätin jäädä ensimmäiseksi yöksi sisätiloihin. Yläritsillä meitä oli vain kaksi, kaveriksi osui aiemmilta teatteriretkiltä tuttu Joutsan mies.

Kävin leirissä tervehtimässä esiintyjät. Ilokseni paikalla oli myös  Juha, joka todellakin oli saapunut näkemällämme lentokoneella!

maanantai
Luppopäivä sujui pääosin kämpän seinustalla suojassa navakalta tuulelta. Juttukavereita riitti, vanhoja ja uusia tuttuja. Yksi heistä osoittautui telttanaapuriksi Guolasjärveltä. Matin kanssa jutellessamme kämpän kohdalle rantaan ilmestyi 9 yksilön alliparvi.

Porukkaa kertyi päivän mittaan runsaasti, muutamat kenraaliharjoituksen nähneet malttoivat lähteä takaisin tien varteen. Pystytin telttani vapautuneelle paikalle kämpän ja järven väliin; tasaisista paikoista alkoi olla puutetta. Päivin teltta oli kämpän takana, ja iltapäivällä paikalle ilmestynyt Leena pystytti oman telttansa siihen lähelle.

Painin merkille, että esiintyjillä ei tällä kertaa ollut telttasaunaa mukana. En muistanut kysyä syytä, mutta arvelin että ei haluttu herättää kateutta. Muutamat urhoolliset kävivät pesulla rannassa.

Ensi-iltayleisö lähti viiden jälkeen kohti näyttämöä kahtena saattueena: rauhallista kävelyä arvostavat edellä ja muu porukka perässä. Jälkimmäinen jono alkoi välittömästi venyä, koska Juha harppoi tapansa mukaan keulilla taakseen vilkuilematta. Tyyli lienee suunnilleen sama kuin Paulaharjulla aikoinaan, kilometrejä nielevä.

Polulta oli viitoitus tapahtumapaikalle, missä esiintyjät jo odottelivat. Juha toivotti tervetulleeksi yleisön, jonka nenäluvuksi laskettiin 75! Se on ensi-iltojen ennätys ja näpäytys meille, jotka olimme pitäneet paikkaa tarpeettoman haastavana.

Kun Juha pyysi kaikki esitykset nähneitä nostamaan kätensä, käsiä nousi viisi tai kuusi. Palkintona ahkeroinnista luvassa on ensi vuoden aikana valmistuva projektista kertova kirja. Elokuussa riväkään ei ollut vielä kirjoitettu, mutta luotto Juhaan on luja!

Myös polkujuoksija-Ville oli viidettä kertaa paikalla, kaveri vain oli vaihtunut. Parivaljakko oli juossut Kilpisjärveltä ja aikoi jatkaa esityksen jälkeen Haltin yli Guolasjärvelle. Pimeän tulo ei Villeä hirvittänyt (sitten juostaan otsalampun valossa). Pieni huoli oli siitä, onko vastaanottaja varmasti paikalla. Jotain voi aina sattua.

Varsinainen esitys käynnistyi osuvasti Juteinin sanoin: Arvon mekin ansaitsemme. Antti lauloi ja Juha säesti. Varsinainen esitys alkoi hajautetusti, laaja näyttämö oli täysimittaisesti käytössä. Jouni luki osia alkuperäistekstistä.

Lussin Pietin roolissa loisti uusi tuttavuus Roosa, jota Juha luonnehti kesän tähdeksi. Kuninkaantyttärenä esiintyi vuosi vuodelta näkyvämpään rooliin noussut Elli. Aivan mainio suoritus! Taiteellisesta liikunnasta ja huimasta akrobatiasta vastasivat alan ammattimaiset osaajat Sofia, Saara ja Henna.

Toisena esityksenä oli tuttu Niilas Saaran kiroissa, joka tuntui yhtä hyvältä kuin aina ennenkin. Muistelin nähneeni esityksen kaikkiaan yksitoista kertaa. Tekstissä kiteytyy komealla tavalla Paulaharjun ydinsanoma.

Yleisöä hemmoteltiin mukavilla yllätyksillä. Roosa ilmestyi eteemme Reitarina (Rosa Liksomin tekstiin pohjautuen), ja oli taas mykistävän hyvä. Roolihahmoina Lussin Pieti ja Reitari ovat mahdollisimman erilaiset ja lisäksi miehiä, mutta se ei yhtään haitannut. Jopa murre oli hallussa!

Kaiken huipuksi tunturin rinteeseen oli ripustettu edustava vailkoima Reidar Särestöniemen taidetta Juhan kokoelmista. Käytännön syistä maalaukset olivat minikokoisia.

Karonkassa odotti oman retkeni kohokohta. Tuliaisia tarjotessani kerroin täyttäneeni aiemmin kesällä pyöreitä vuosia noteeraamatta asiaa mitenkään. Olin halunnut säästää juhlat tähän ympäristöön, seuraan ja tilanteeseen. Tuskin olin päättänyt puheenvuoroni, kun esiintyjät aloittivat onnittelulaulun!  Kyllä lämmitti.

tiistai
Vietimme tuvalla toisenkin luppopäivän. Olimme ajatelleet lähteä paluumatkalle heti esityksen jälkeen, mutta reittiä piti vielä pohtia. Aluksi vahvoilla oli vaihtoehto kävellä illalla Haltin tuvalle ja jatkaa aamulla tunturin yli autolle.

Päädyimme kuitenkin palaamaan omia jälkiämme: yöksi Pihtsusjohkan tuvalle ja seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Teatteriin Kilpisjärveltä kävellyt ja sinne autonsa jättänyt Leena hyväksyi mielellään tarjouksen liittyä joukkoon.

Lähdimme heti esitysten päätyttyä ja tuvalle ehtiessämme kello lähenteli jo kahtatoista, melko pimeääkin oli. Otsalamppuja ei kuitenkaan käytetty. Kämppä oli yllättäen asuttu: Marko oli tullut poikansa Niilon kanssa kalalle tuttuun paikkaan. Yli kaksi tuntia meni jutellessa ennen kuin maltoimme käydä levolle.

keskiviikko
Jatkoimme matkaa puolilta päivin kun Niilo oli ensin kuvannut seurueemme. Ennen Guolasjärveä eteen osui mainio hillapaikka ja kuten tunturissa usein, suo oli niin kuiva, että kontatessa ei kastunut.

Olimme kuulleet tuvalla, että Guolasjärveä säännöstellään rankasti paikallisen voimalan tarpeisiin. Järven länsipuolitse tulleet Marko Ja Niilo olivat kävelleet pitkästi kuivilleen jäänyttä järvenpohjaa, mutta meitä tilanne ei hyödyttänyt.

Autot olivat lisääntyneet parkkipaikalla, ja nyt enemmistö oli suomalaisia.

Kuvasarja viidestä tunturiteatteriretkestä:

Operaatio Paulaharju

Lokikirja 2

Vuoden 2017 elo- syyskuussa Tukholman saaristoon tehty purjehdusretki sai jatkoa jo seuraavana syksynä. Tällä kertaa lähtöpaikka oli avomeren äärellä sijaitseva Kapellskärin pienvenesatama. Käytössämme oli Contessa 32, brittiläinen klassikkopursi 1970-luvulta, pykälää edellisvuotista IF-venettä suurempi  ja tätä paremmin varusteltu. Keula- ja isopurje oli uusittu äskettäin ja molemmat olivat rullautuvaa mallia. Koneena oli Volvo Penta diesel.

sunnuntai 16.9.2018
Lautan saavuttua Kapellskäriin menimme katsomaan varaamaamme venettä. Ensi näkemältä Adequate vaikutti suurelta ja sitähän se olikin verrattuna edellisvuoden veneeseen ja varsinkin Kipparin omaan 23-jalkaiseen Amigoon.

Ennen veneen omistajan tapaamista meillä oli hyvää aikaa käydä Gräddön vierasvenesatamassa. Gräddö oli lähin paikka, missä veneen tankkeja saattoi täyttää ja tyhjentää. Asialla oli merkitystä paluuta ajatellen.

Kun veneeseen oli tutustuttu ja pieni koepurjehdus tehty, iltapäivä oli jo pitkällä. Arvelimme aloituspäivän jatko-ohjelmaksi riittävän, että purjehdimme  kymmenkunta kilometriä Kapellskäristä kaakkoon ja jäämme yöksi sopivaan luonnonsatamaan.

Tuuli kävi kohtalaisen navakasti etelän ja lounaan suunnalta, ja samanlaista säätä ennustettiin koko viikoksi. Vidinge-nimisen saaren pohjoisrannalta löytyi suojaisa lahti ja hyvä kiinnittymispaikka. Lähellä oli useita kesämökkejä, mutta tähän aikaan syksystä asukkaita ei enää näkynyt. Sen sijaan rannalta lehahti siivilleen iso parvi variksen sukuisia haaskalintuja.

Veneessä oli kaksi ankkuria, perässä Bengtin kovasti kiittelemä mushroom. Mutta niin vain kävi, että yöllä tuuli hieman kääntyi, ankkuri lähti laahaamaan ja heräsimme keulan kolahdukseen. Kippari laski otsalampun valossa kumiveneen vesille ja kävi pudottamassa toisen ankkurin. Se oli perinteistä mallia ja piti hyvin. Käytimme sitä jatkossa.

maanantai
Yöllä satoi, mutta aamulla oli poutaa. Tuuli jatkui navakkana entisestä suunnastaan, siitä johon olimme menossa. Moni olisi ajanut moottorilla, mutta me olimme tulleet purjehtimaan. Contessa näytti hyvät luoviominaisuutensa, nousi hyvin tuuleen ja vauhti pysyi hyvänä. Ja kun veneellä oli mittaa lähes kymmenen metriä, nyökkiminen korkeassa vasta-aallokossa pysyi siedettävänä. Pärskeisiin olin varautunut täysillä sadekamppeilla.

Lintuja näkyi harvakseen, mukavimmista havainnoista vastasivat merikotka ja hylje. Näin jo kaukaa merikotkan, joka istahti kulkusuunnassamme loiston päälle ja istui paikallaan vielä kun menimme ohi. Pian tämän jälkeen vanavedessä pintaan nousi hylkeen pyöreä pää.

Suunniteltu yöpymispaikka oli Stora Nassan saaristo, mistä Navionicsin ansiosta löytyi helposti hyvä kiinnittymispaikka Stora Bonden -saaren kaakkoispuolelta. Saarella oli joukko rakennuksia, mahdollisesti vanha kalastajakylä.  Keski- ja loppukesän iltoina tämän luonnonsatamistaan kuuluisan saariston rannoille kerääntyy kymmeniä veneitä, nyt muita veneitä ei näkynyt ainuttakaan koko päivänä.

Iltalukemisina oli kesäkuisella Näsijärvi-Toisvesi -purjehduksella kesken jäänyt Melvillen Lumotut saaret. Tuuli soi vanteissa läpi yön, mutta vene oli suojassa kallion takana.

tiistai
Tiukkaa luovimista koko iltapäivä. Tuuli oli niin navakka, että kippari reivasi isopurjeen. Ajatuksena oli ehtiä illaksi Nämdön pohjoisrannan lahteen, mutta Sandhamnin tasalla kova merenkäynti pakotti muuttamaan suunnitelmaa. Jäimme yöksi Kroksön saaren etelärannan lahdelmaan pari kilometriä vierasvenesatamasta itään.

Ilta oli kaunis, ja tuuli tuntui hieman laantuvan yötä kohti. Kaakosta Sandön takaa kuului laivan ääniä ja pian näkyviin ilmestyi suuri valaistu matkustaja-alus. Se oli vaikuttava näky pimenevässä illassa. Laivatrakkerista näin, että kyseeessä oli Tallink-varustamon Isabelle matkalla Riikaan. Tuttu alus, joka kulki pitkään Vikingin väreissä Turun ja Tukholman väliä. Silloin nimi oli Isabella.

Päivän aikana näimme kolme muuta purjevenettä, jotka kaikki viilettivät myötätuulessa kohti pohjoista. Toivoimme tuulen suunnan säilyvän samana koko viikon, jotta pääsemme itsekin paluumatkalla nautiskelemaan vauhdikkaasta myötätuulipurjehduksesta.

Koska veneemme oli ruotsalaisomistuksessa, perässä liehui kuningaskunnan sinikeltainen lippu. Siihen tottui yllättävän nopeasti kun aina lippua katsoessaan ajatteli enemmän prinsessoja kuin kuningasta…

keskiviikko 
Aamulla ajoimme moottorilla vierasvenesatamaan ja kävimme suihkussa ja kaupassa. Purjeveneitä oli alle kymmenen, muuta liikennettä selvästi enemmän. Toisin kuin vuosi sitten, meidän veneemme ei ollut sataman pienin vaan toiseksi pienin.

Sandhamnin länsipuolella sattui hupaisa tilanne: olimme hetken aikaa törmäyskurssilla lentokoneen kanssa! Vaara oli toki vain teoreettinen: hetkeä myöhemmin vesitaso pöristeli ylitsemme etelään.

Tämäkin päivä luovittiin niin pitkään kuin tilaa riitti, sitten jatkettiin moottorilla. Päivämatka Nämdön tuttuun yöpymispaikkaan oli selvästi lyhyempi kuin maanantaina ja tiistaina. Pääsimme hyvissä ajoin nauttimaan kauniista illasta.

Kun Kippari laski vesille keulakannella pidetyn kumiveneen, huomasimme veneessä jäniksenä matkustaneen isokokoisen hämähäkin hyväksyneen sen uudeksi olinpaikakseen. Alkumatkasta hämähäkki oli kutonut verkkonsa ahteriin kahteen paikkaan. Koska tuuli oli ollut koko ajan navakka, pyyntitulos lienee jäänyt vaatimattomaksi.

Illan aikana saimme naapurin, kun lähistölle kiinnittyi meidän venettämme kookkaampi ja uudempi vene. Kahden hengen miehistö siinäkin näytti olevan.

torstai 
Pääsimme odottamiimme myötätuuliin nauttimaan miellyttävästä menosta. Pelkkä keulapurje takasi riittävän vauhdin, 5-6 solmua. Muutamia purjeveneitä oli liikkeellä, joukossa yksi suomalainenkin. Vaivalloiselta näytti ponnistelu vastatuuleen, vaikka konevoimalla liikuttiinkin. Vastaan tuli myös ruotsalainen sotalaiva.

Tavoitteenamme oli Möjan saarten itäinen osa, mistä arvelimme löytyvän hyviä kiinnittymispaikkoja.

Ensimmäinen tutkimamme lahti oli uskomattomien rantakallioiden ympäröimä. Erityisen hienoon paikkaan oli pystytetty soma käymälä. Yhdellä rannalla oli pystykallio, johon oli arvattavasti jäiden aikaan kiinnitetty neljä telkänpönttöä.

Ympäristö vaikutti meidän makuumme turhan asutulta, joten jatkoimme eteenpäin. Päätimme yrittää kiinnostavan näköiseen lahteen, mihin mentiin kapean ja matalan salmen läpi. Navionicsin mukaan vettä oli 1.8 metriä, ja veneen kaiku ilmoitti saman lukeman. Reilusti siis mahduttiin, koska veneen köli yltää ”vain” 1.65 metrin syvyyteen.

Lahden rannoille oli merkitty useita kiinnittymispaikkoja; myös ankkuriin jääminen olisi ollut mahdollista. Kiersimme rannat ja valitsimme parhaan. Tällä kertaa Kippari vei kumiveneellä köyden rantaan ja veti veneen keulan sopivaan paikkaan.

Lahdella pesineellä kyhmyjoutsenpariskunnalla oli kolme potraa poikasta. Perheidylli häiriintyi kun paikalle laskeutui vieras pariskunta, jota koiraslintu lähti karkottamaan: ensin uhkaavassa asennossa kohti uimalla, lopuksi lentämällä. Tilanne päättyi yllättäen siihen, että tulokasparin koiras sai henkisen yliotteen ja enemmistä vihollisuuksista luovuttiin. Alkukesällä tällainen sopuratkaisu ei varmaankaan olisi ollut mahdollinen.

Kippari souteli pitkän lenkin kumiveneellä, minä kävin maissa. Metsä oli vanhaa ja näyttävää, kallioilla mäntyjä ja sisempänä lehtoa. Löysin luonnonvaraisen vaahteran ja tammen. Joutsenten suosikkipaikalla oli hieno sammaleinen rantakallio ja valtavan korkea järviruokokasvusto.

perjantai 
Aamulla selvitimme kapeikon ja söimme puurot vasta Kalliolahdessa. Kippari kävi tutustumassa rantakalliolle pystytettyyn söpöön hyyssikkään. Kaikki oli täydellistä, mutta ikkuna puuttui. Olisin halunnut tietää, olivatko verhot purjehdusaiheiset kuten Fifångissa vuosi sitten. Kippari oli illalla selvittänyt liputussäännöt ja veti paapuurin saalinkiin Suomen lipun. Sitten jatkoimme matkaa.

Taas mentiin pelkällä genualla ja koska suunta oli tarkasti myötätuuleen, spiirapuomin tarve oli huutava. Kippari otti käyttöön spinnupuomin ja sai sen avulla purjepinnan valtavan kokoiseksi: paikallaan puomi oli sopivan kokoinen, mutta todelliset mittasuhteet paljastuvat viritysvaiheessa otetusta kuvasta. Ratkaisun ansiosta veneen keskivauhti nousi lähelle kuutta solmua ja hetkellisesti päästiin yli kahdeksaan.

Purjehdimme ensimmäisen yöpymispaikkamme ohi Tjöckön saaren pohjoispuolelle, mistä olimme katsoneet suojaisen lahden. Ennen sinne saapumista Kippari kävi kovan kamppailun saadakseen puomisysteemin puretuksi. Saaren suojassa se lopulta onnistui.

Lahdessa oli valmiina kaksi venettä, purjevene ja moottorilla liikkuva. Purjeveneen puheesta päätelleen umpiruotsalainen kippari ei antanut saalingin sinivalkoisten värien häiritä, vaan meni parhaaseen paikkaan ottamaan vastaan kiinnittymisköyttä.

Koska säätiedotus oli lupaillut kovaa tuulta lauantaiksi, olimme pyrkineet  lähelle veneen kotisatamaa. Illaksi ennustettiin tuulta, sadetta ja ukkosta. Suomen puolella odotettiin syysmyrskyä Maurinpäivän kunniaksi, ja saimme siihen liittyen huolestuneita viestejä. Uutisissa oli sanottu, että Ruotsinlaivat joutuivat jättämään Maarianhaminan väliin kovan tuulen takia.

Sade ja ukkonen alkoivat illalla ennustettuun aikaan, sade niin suurilla pisaroilla että jouduimme kiireen kaupalla siirtymään sisätiloihin. Salamat välkehtivät aika taajaan, mutta jyrinää kuului vain kerran. Luimme Melvilleä ja nautimme tunnelmasta.

lauantai 
Tuuli jatkui kovana ja kävi nyt suoraan lännestä. Alkumatkasta pärskytti aika tavalla, mutta mantereen suojassa kulku helpottui. Gräddössä sieppasimme poijun; vieressä oli kylki laiturissa hollantilainen teräsvene, jonka kippari tuli avustamaan kiinnittymisessä. Toisella puolella oli jonkinasteisen takilavaurion kärsinyt pieni purjevene, jonka perään oli unohtunut Ruotsin lippu.

Suomessa oli mitattu myrskylukemia esimerkiksi Kuuskajaskarissa ja Tahkoluodossa 20 metriä, puuskissa enimmillään 24. Täällä korkein lukema taisi olla Sandhamnin itäpuolen majakkasaarelle ennustettu 18 metriä. Mistään syysmyrskystä ei siis todellakaan voinut puhua.

Illalla ihmettelimme kovaa kitinää, jonka syyksi paljastui mastonlaskuoperaatio. Niitä varten paikalla oli lihasvoimin toimiva nosturi. Vierasvenesatama ei ollut enää virallisesti auki, mutta palvelut olivat käytettävissä. Sehän sopi meille, maksuakaan ei peritty. Joku olisi ehkä tarvinnut sähköä, mutta me emme sitäkään. Vähäisestä koneen käytöstä huolimatta veneen akuissa oli riittänyt virtaa käynnistyksiin ja sähkölaitteisiin. Osaltaan auttoi, että emme käyttäneet jääkaappia.

sunnuntai 23.9.
Viimeisen purjehduspäivän sää oli aivan täydellinen. Länsituulta alle 5 metriä ja aurinko paistoi. Nyt isopurje oli ylhäällä ja genua auki sen verran, että alta näki kulkusuuntaan. Muitakin purjehtijoita oli liikkeellä, parhaimmillaan näkyvissä puolenkymmentä samaan aikaan. Kaunis sää ja viikonloppu houkuttelivat päiväpurjehdukselle.

Kippari arveli, että vene saattoi nauttia tilanteesta aivan yhtä paljon kuin miehistökin. Talvella senkin on mukava muistella mahtavassa säässä tehtyä siirtymistä Gräddöstä kotisatamaan.

Kun tavarat oli kannettu autoon ja vene siivottu luovutuskuntoon, kannella näyttäytyi hämähäkki…

Kuvia kahdelta purjehdukselta:

Tukholman saaristo – retkipurjehtijan paratiisi

Outalappia

Ensimmäinen näyttelyni ”Outalappia” oli esillä Valokuvamuseon studiossa Helsingissä 13.3.-7.4.1980 ja sen jälkeen muualla Suomessa yli 30 paikkakunnalla. Näyttely koostui 40 mustavalkokuvasta, jotka on kuvattu 9×12 -koon kameralla eri puolilla Lappia vuosina 1977-80.
Jäin ripustuksen jälkeen jännittyneenä odottamaan näyttelyvieraita ja heidän kommenttejaan. Yksi kysymys on jäänyt erityisesti mieleen:

”Millaista asetta kuljetat mukana kuvausretkillä?”

Kirjoitin esittelytekstiin mm. seuraavan kappaleen, jonka ajatuksiin voin edelleen yhtyä:

”Näyttelyn saa tulkita puheenvuoroksi luonnonvalokuvauksen piirissä virinneeseen keskusteluun, jonka yhdeksi pääkysymykseksi on noussut kuvan asiasisällön ja muodon suhde. Ymmärrän kyllä, että sama kuva ei välttämättä sovi oppikirjaan ja taidesalongin seinälle, mutta vastakkainasettelupyrkimyksiä en voi hyväksyä. Asiasisällön ylikorostaminen näyttää helposti johtavan valokuvan yleisten arviointikriteerien vähättelyyn, rakenteeltaan ikävystyttävän yksinkertaisiin kuviin ja huonon tekniikan puolustelemiseen. Yhtä selvästi sieluttomuus paistaa sellaisesta luontokuvasta, jonka ottajalle luonto on vain yksi kuvausaihe muiden joukossa.”

Arvostelut olivat enimmäkseen rohkaisevia, osin kiittäviä. Muutama esimerkki:

”Vasama on biologi, ja katselee luontoa vähän sillä silmällä, etsien luonteenomaista ja yleispätevää, ja saaden vieraakseen sen kauneuden, jonka houkuttelee kuviin uskollisuus totuudelle.”
Uusi Suomi

”Ilmaisussa ei pyritä aivan samantapaiseen runollisuuteen kuin Antero Takalan Lapinkuvissa, ote on ehkä voimakkaampaa, mutta kuitenkin omaperäistä. Merkillepantavaa on kuvien harkittu sommittelu, sen ansiosta ne nousevat vaikuttaviksi ja nautittaviksi, huomattavasti yläpuolelle pelkän dokumentaarisen kuvauksen. On sanottava, ettei kohdeapuraha ole mennyt tässä hukkaan, sillä Vasama sijoittuu kuvillaan maisemakuvaajiemme parhaimmistoon.”
Tapani Kovanen Kameralehti

”Veikko Vasama, biolog från Uleåborg, debuterar som naturfotograf i Fotomuseet med en fin kollektion landskapsbilder från Laplands ödemarksonråden. Det är omsorgsfullt komponerade vyer i klassiskt utförande, valös- och detaljrika, estetiskt tilltalande utan romantisering. Veikko Vasama förenar dokumentär saklighet med utpräglad känsla för den ursprungliga naturens skönhetsvärden.”
Bert Carpelan Hufvudstadsbladet

Nyt 22 vuoden jälkeen on aika palata asiaan. Skannasin näyttelyn negatiivit ja valitsin 16 kuvaa esilläolevaan nettinäyttelyyn. Osa kuvista nähtiin aikanaan lehdistökuvina tai arvostelujen yhteydessä, mutta useimmat julkaistaan joukkoviestimessä ensi kertaa vasta nyt.
3/2002

Kansalliskirjallisuutta: Totuus ja oikeus

A.H. Tammsaaren Totuus ja oikeus kuuluu Viron kansalliskirjallisuuden kulmakiviin. Viisi osaa, saatesanoineen liki 3000 sivua. Teos julkaistiin Virossa 1926-1935 ja se tavoitti heti virolaiset lukijat. Toisin kävi Suomessa.

Suurteoksesta käännettiin ja julkaistiin tuoreeltaan ensimmäinen ja viides osa: Maan lupaus ja Kotiinpaluu (1932 ja 1935). Kääntäjä Erkki Reijonen oli viestittänyt kirjailijalle, että suomalainen lukijakunta ei ole vielä valmis lukemaan kaupunkiosia (II-IV). Niinpä kirjailija laati vuoden 1935 suomenkieliseen laitokseen viisisivuisen selostuksen suomentamatta jääneiden niteiden tapahtumista!

Totuus ja oikeus julkaistiin kokonaisuudessaan suomeksi vasta vuosina 2002-2013. Käännöstyön teki mm. Jaan Kross -kääntäjänä ja Krossin tuntijana ansioitunut Juhani Salokannel. Salokannel on kirjoittanut saatesanat kaikkiin osiin ja lukeminen kannattaa aloittaa niistä.

Avausosa Maan lupaus ja erityisesti siinä kuvattu kyläyhteisö ja päähenkilö Andresin raataminen houkuttelee rinnastamaan Tammsaaren teoksen Linnan Pohjantähti-trilogiaan, mutta jatko on aivan muuta. Jo toinen osa Koulutie vie lukijan kaupunkiympäristöön, missä pysytään pitkään. Vargamäen maisemiin palataan vasta viimeisessä osassa.

Ensimmäisen osan saatesanoissa Juhani Salokannel nostaa Tammsaaren suomalaiseksi verrokiksi Linnan sijaan Eino Säisän:

Kun lukijankatsettamme on aluksi suunnannut Täällä Pohjantähden alla, on kokonaisuutta ajatellen syytä palauttaa mieleen toinen kotimainen suurteos: Eino Säisän kuusiosainen Kukkivat roudan maat, joka ilmestyi vuosina 1971-1980. Heti alusta alkaen sen yhdistävät Tammsaareen sekä raivaajateema että herkät ja hienot lapsikuvaukset. Säisän sisäisesti muuttuva romaanisarja siirtää niin ikään painopistettään yhteisöstä yksilön kuvaukseen, muuttuu raivaajaeepoksesta kehitysromaaniksi.

Linnalle niin ominainen yhteiskunnallinen ote puuttuu Tammsaarelta lähes täysin; jännitteitä kyllä löytyy, mutta ne ovat ihmisten välisiä. Väsymättömimmin toistensa kimpussa ovat naapurukset Mäen Andres ja Orun Pearu.

Teossarjan keskenään hämmästyttävän erilaisia osia yhdistää keskushenkilöksi nouseva Indrek, joka tutustuu Vargamäeltä lähdettyään täysin erilaiseen maailmaan koulukaupungissaan Tartossa (Koulutie). Myöhemmin Tallinnassa (Surmatulet) ajan väkevä riento tempaa Indrekin hetkeksi pyörteisiinsä. Pää pysyy kuitenkin kylmänä ja kotona opitut perusarvot kunniassa.

Neljännessä osassa (Kuolemantanssi) liikutaan Tallinnan porvarispiireissä, joihin Indrek on hieman yllättäen naimakaupan vuoksi joutunut. Indrek huomaa ennen pitkää olevansa vaimonsa kanssa lähes kaikesta eri mieltä. Sikäli kun Tammsaaren suurteoksen osat toimivat itsenäisenä romaaneina – näin on sanottu – tämä tunnelmaltaan piinaava avioliittoromaani voisi olla tällainen.

Ympyrä sulkeutuu, kun Indrek palaa Vargamäen maisemiin teossarjan viidennessä osassa (Kotiinpaluu). Paikat ovat ennallaan, mutta ilmapiiri aivan toinen. Kun pojista ei löytynyt työn jatkajaa, Andres joutui jättämään isännyyden vävylleen Sassille. Tämä on ihan kunnon mies, mutta suhtautuu perintötilaan vain hyödyn kannalta.

Vaikka vanha Andres ehtii nähdä ikiaikaisen unelmansa eli joen perkauksen toteutuvan, kaikessa muussa hän joutuu myöntämään tappionsa. Kääntäjää lainatakseni ”ollaan taas aloittamisen, ponnistuksen ja sen tyhjiin raukeamisen teemassa”.

Lokikirja

Lyhennetty lokikirja purjehdukselta Tukholman saaristossa elo-syyskuussa 2017

maanantai 28.8.

Lähdettiin Tukholmasta yhdeksältä ja ajettiin yksitoista tuntia yhteen putkeen mitä nyt pieni tauko tuli Södertäljen kanavalla. Sikäli hyvä suoritus, että päästiin tänne avomeren äärelle. Matkaa taitettiin lähes 100 kilometriä, ja päivämatka lienee ylivoimaisesti pisin, mitä tällä reissulla tulee.

Tämä satamapaikka vaikuttaa oikein mukavalta, on suojaa tuulelta ja hienoja kallioita. Meidän veneen lisäksi paikalla näkyy kolme purjevenettä: naapurissa keula maissa saksalainen vene ja kauempana ankkurissa kaksi isompaa venettä. Lisäksi iso moottoriristeilijä, jolla on mukanaan kumivene rantautumista varten.

Tuuli on parin päivän ajan etelän tai lounaan suunnalla, kääntyy sitten koillisen ja myöhemmin luoteen puolelle. Huomiseksi on luvassa navakkaa tuulta, selvästi kovempaa kuin tämänpäiväinen. Torstaiksi ennustetaan sadetta.

tiistai 29.8.

Nyt on toinen päivä illassa. Matka oli paljon lyhyempi kuin eilen, mutta kaikin puolin antoisampi. Tuuli oli navakka, Gotlannin suunnasta on tilaa puhaltaa. Arvioimme aallon korkeudeksi kaksi metriä. Maakravulle on ollut elämyksiä tarjolla ihan kiitettävästi, mutta niitähän tulin tänne hakemaankin.

Vettä tuli välillä syliin oikein kunnolla ja lasien läpi ei lopuksi nähnyt mitään. Myös kameroiden linssit lienevät kuurauksen tarpeessa.

Täällä perillä jäimme ankkuriin ja latasimme kaiken varalta puhelimiin ankkurivahdit kahdelta toimittajalta. Niiden pitäisi hälyttää jos ankkuri ei pidä ja vene lähtee yöllä liikkeelle. Kätevä palvelu eikä maksa mitään.

Tekstiviesti Jounille: Kunnon purjehduspäivä tänään, tuulta koko ajan yli 10 m ja aallot aika muhkeita. Huippunopeus surfissa yli 9 solmua.

keskiviikko 30.8.

Kello Suomen aikaa 22.40, ja on ollut lupsakka myötätuulipäivä. Loppusuoralla tuuli kävi niin heikoksi, että moottori piti käynnistää avuksi että ehdittiin valoisan aikaan yöpymispaikkaan. Liikuttiin siis sekavoimalla.

Iltapäivällä poikkesimme Utön vierasvenesatamassa. Siellä oli paljon hienoja veneitä ja häliseviä koululaisia. Me ihmettelimme, mitä koululaiset siellä tekivät, eikö niiden kuulu olla koulussa! Samaan aikaan paikalle saapuneesta veneestä asteli maihin kymmenkunta asiakasta.

Yhdessä veneessä oli omituisen paksu masto. Aikani ihmeteltyäni tajusin, että siellähän on purje maston sisällä! Näppäriä laiskanmiehen ratkaisuja näissä luksusveneissä. Kippari sanoi, että niissä vain napeista painellaan ja tapahtuu kaikenlaista.

Tämä meidän vene oli pienin mutta ei suinkaan huonoin, sopiva kahdelle ja kelpoisuutensa osoittanut. Kymmentä miestä tähän ei ihan mahdu mutta ei kyllä tarvitsekaan. Kolmellakin tulisi vähän ahdasta.

Nyt on keula maissa ja veneet molemmin puolin. Säätiedotuksissa lupailtu sade alkoi äsken.

torstai 31.8.

Lähtiessä satoi edelleen ja varustauduimme erityisen hyvin, kummallakin oli kala-eemelit niskassa ja saappaat jalassa. Tällä varmistettiin se, että sade loppui kymmenen minuuttia lähdön jälkeen.

Päivä oli siinä mielessä erikoinen, että ei tuullut oikeastaan ollenkaan. Moottorilla ajettiin koko päivämatka, joka ei tosin pitkä ollutkaan. Aamupäivällä ajoimme ihmeen idyllisen salmen läpi; kummallakin rannalla oli asutusta ja merkkejä merellisestä toimeliaisuudesta. Tietä oli sen verran, että ainakin yksi auto (Saab) oli pysyväisen oloisesti saarella.

Poikkesimme Sandhamnissa, joka on Tukholman saariston tunnetuin vierasvenesatama. Oli helppo kuvitella millainen säpinä siellä on kuumimman sesongin aikaan. Nyt veneitä oli vain murto-osa siitä, mutta muu liikenne vilkasta.

Yöpymispaikka on hyvä. Keula saatiin maihin, ja näkymä siihen suuntaan on komea, männyt ikivanhoja.

perjantai 1.9.

Luovittiin koko päivä ja tehtiin viitisenkymmentä vendaa ja kertauksen vuoksi yksi jiippi. Omistimme päivän purjehduksen maapallon ensimmäisenä yksin kiertäneelle Joshua Slocumille, jonka kirjaa olemme lukeneet iltaisin ääneen. Tämä päivä on retken viimeinen kunnon mahdollisuus purjehtimiseen ja se on käytetty täysimittaisesti hyväksi.

Sää on ollut koko päivän aurinkoinen ja heikkotuulinen, nopeudet enimmillään viiden solmun tienoilla, enimmäkseen kolmen luokkaa. Kun kiirettä ei ole, silläkin vauhdilla ehtii. Taitaa olla syyskuun ensimmäinen päivä, mutta keli on hyvin kesäinen.

Hienon purjehduspäivän päätteeksi löytyi hyvä luonnonsatama, näköjään myös suosittu. Paikalle saapuessamme veneitä oli neljä, nyt muutamaa tuntia myöhemmin 14. Osa on ankkurissa ja lievä enemmistö keula maissa. Lahden pohjukassa on ankkuroituna vene, jonka nähdessään kippari ilahtui suuresti. Kyseessä on Slocumin legendaarisen Sprayn mallin mukaan tehty nykyaikainen vene, nimeltään Taranea Spray.

Iltahämärissä veneen yli etelään lensi hanhiauroja. Lintuja oli ainakin sata, ehkä jopa sataviisikymmentä.

sunnuntai 3.9.

Sanelen tätä sunnuntaina lähtöruudussa. Tavarat purettiin laiturille ja kippari lähti hakemaan autoa. Päivä on onneksi ollut poutainen, ja patjat kuivuvat kannella.

Vietimme yön keskellä Tukholmaa Wasahamnenin vierasvenesatamassa, josta on mainittava erityisen hieno ja hyvin varusteltu vessa. Suorituspaikkoja oli pitkä rivi, pyttyjä ja lavuaareja, kaksi erikoisen mallista kädenkuivauslaitetta. Vessamusiikkina soi kevyt kotimainen. Kaiken huippuna nurkassa oli varsin laaja ota-ja-jätä -tyyppinen kirjasto, helmenä Ulla-Lena Lundbergin hieno laivatrilogia.

Sunnuntain aloitimme kiertoajelulla kaupungin keskustassa. Kippari tuumasi että saisi olla lippu perässä hulmuamassa. Paatteja oli paljon ja kaikenlaisia. Raakatakiloitu kolmemastoinen purjealus tarjosi majoituspalveluja, puolalainen purjealus oli lähdössä merelle.

Vikingin terminaalilla oli kaksi risteilyalusta. Norjalainen Viking Sea on viime vuonna valmistunut ja 228 metrin mittainen. Vieressä oli Bahamasaarille liputettu suunnilleen saman kokoinen 1970-luvulla rakennettu Albatros. Risteilyalusten nykysuuntaus näkyi siten, että norjalaisaluksen koko kylki oli täynnä parvekkeita.

Väylä Hammarbyn kanavalle lähti heti toisen risteilijän keulan takaa. Kanava muistutti Södertäljen vastaavaa ja sulutuskorkeuskin oli sama puoli metriä. Koska siirryimme suolaisesta vedestä makeaan, maksua ei peritty.

Vähän kanavan jälkeen vastaan tuli vanha puumastoinen kaunotar. Masto oli niin korkea, että läppäsilta nostettiin pystyyn ja vene lipui ohi.

Veneenjättöpaikkaa lähestyttäessä edessä alkoi näkyä purjeita, käynnissä oli vanhojen veneiden purjehduskilpailu. Kääntömerkki oli venesataman edustalla. Ajoimme radan sivua ja ihailimme veneitä.

Viimeisenä tuli pulskanmallinen puuvene, jossa oli ruskeat purjeet. Kippari sanoi, että perinteinen purjeiden väri oli nimenomaan ruskea. Tämän veneen miehistöön kuului vain yksi mies, joka sitoi ruorin ja hävisi pitkäksi aikaa kajuuttaan. Herkuttelimme ajatuksella, että vene jatkaa omia aikojaan valittuun suuntaan ja pysähtyy vasta kun puksprööti työntyy sisään rantakonttorin ikkunasta.

Tavaraa kertyi laiturille juhlava kasa, mutta kippari arveli että mahdumme autoon. Kun äsken mereltä saapui vene ja hakeutui omalle paikalleen, laiturilta nousi vastahakoisesti siivilleen harmaahaikara.

Purjehtijaporukka näyttää olevan kohteliasta väkeä, ja tapoihin kuuluu tervehtiminen vesillä ja satamissa. Minua huvitti kun miljonäärin oloiset herrat nyökkäilivät Vaxholmissa ökyveneen kannelta. Mahtoivat arvuutella keskenään, moneenko kertaan harmaapartainen merikarhu on kiertänyt Kap Hornin.

Vieressä on iso silta ja sieltä ihmiset katselevat tänne päin. Joku saattaa tarkistaa että oma vene on tallessa, joku toinen ehkä ajattelee että voi vitsi kun pääsisi joskus purjehtimaan. Minä pääsin ja kyllä oli hieno reissu!

Jälkimarkkinoilla

Seitsemän divarinpitäjää kertoo Parnasson numerossa 6-7/2015 kokemuksiaan kirjojen jälkimarkkinoista. Yhteinen havainto on kirjojen keräilemisen vähentyminen. Pekka Räsänen jyväskyläläisestä Lukuhetki-divarista sanoo:

Enää ei olla kiinnostuneita ostamaan jonkun kirjailijan koko tuotantoa vaan sieltä valikoidaan itselle sopivat osat.

Kampintorin divarin Timo Surojegin viittaa samaan asiaan:

Nykyään trendinä tuntuu olevan, että monelta hyvältäkin kirjailijalta kysytään vain yhtä tai paria teosta, esimerkiksi Ruuthilta Kämppää, Salamalta Juhannustansseja, Rintalalta Poikia ja niin edelleen. (…) Nykyään ihmiset ostavat kirjoja sisällön takia, ei siksi että se ’kuuluu kokoelmaan’.

Pokkaripainosten räjähdysmäinen kasvu on tappanut lukuisten teosten antikvaarisen kysynnän. Keltainen kirjasto on säilyttänyt kiinnostavuutensa kovakantisena keräilijöiden silmissä, vaikka monista teoksista on otettu pokkaripainoksia,

sanoo Kimmo Välkesalmi Pursimiehenkadun divarista.

Lukuhetken Pekka Räsänen on tehnyt asiaan liittyen kiinnostavan havainnon:

Finlandia-voittajien keskuudessa Lundbergin Jää on mielenkiintoinen poikkeama ainakin meidän kaupassamme: huolimatta suurista myyntimääristä kirjaa liikkuu erittäin vähän, ja se menee saman tien kaupaksi, kun jostain ilmaantuu.

* * *

Teen omat kirjaostokseni pääasiassa rovaniemeläisellä kirpputorilla, jonka tarjonta on kiehtovalla tavalla sattumanvarainen. Tarkistan tilanteen suunnilleen kuukauden välein. Aarteita löytyy harvakseen, esimerkiksi elokuussa edellä mainittu Lundbergin Jää. Olihan se pakko ostaa kahdella eurolla, vaikka en aikonutkaan lukea sitä vielä uudelleen.

Antti Tuurin Kylmien kyytimies löytyi aikanaan samasta paikasta samaan hintaan, samoin McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, Raittilan Canal Grande, Linnan Tuntematon sotilas ja Tolstoin Anna Karenina.

Kirppislöydöt menevät yleensä kiertoon. Vain harvat jäävät omaan hyllyyn joko odottamaan lukuvuoroaan ja vielä harvemmat omistamisen ilosta. Kemppisen Lumikuru on näitä viimeksi mainittuja.

Muista suosikeistani Jaan Krossin teoksia näkyy harvoin kirppiksillä, mutta divareiden yhteishausta niitä sentään löytyy. Novellikokoelma Halleluja päätyi hyllyyni jyväskyläläisestä divarista (8 €) ja Sattumien summan sain tuliaisena kirjamessujen kirppikseltä.

Jaan Krossin teokset ovat säilyttäneet hintansa jälkimarkkinoilla kauttaaltaan hyvin, vain Pietarin tiellä -pokkarin saa selvästi muita halvemmalla. Haitarin toinen ääripää on Uppiniskaisuuden kronikka, josta pyydetään divareissa 80-120 euroa. Em. jyväskyläläisdivarista Krossin pääteoksekseen luonnehtima teos oli myyty 50 eurolla.

Jälkimarkkinoista puhuttaessa on mainittava vielä kirjastojen poistomyynnit. Sain syksyllä Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta kaksi kiinnostavaa kirjaa: Tuulikki Soinin Petsamon laulu ja Peter Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa. Ne lähtivät kiertoon. Todellinen helmi löytyi pari vuotta sitten Saarenkylän kirjastosta ja se on edelleen hyllyssäni: Björn Landströmin Laiva. Upea kirja!

Via Kevorosa – 60 000 askelta teatteriin *)

Operaatio Paulaharju ei päästä ystäviään helpolla. Ei varsinkaan nyt, kun haasteet nousivat uudelle tasolle ja voidaan hyvällä syyllä puhua erämaateatterista. Akukammille piti kävellä ihan tosissaan.

Lyhyin reitti olisi ollut mönkijäura Tenon varresta Akujärvelle ja sieltä vähän matkaa polutonta maastoa perille. Matkaa tuli näinkin viitisentoista kilometriä. Useimmat saapuivat Sulaojalta Ruktajärven kautta tai yhdistivät teatteritapahtuman osaksi muuta retkeilyä. Niin tein minäkin ja se selittää ylimääräiset askeleet.

Tähti otsikon perässä muistuttaa, että tähän teatteriin tultiin rinkka selässä; minun riesanani oli rinkan lisäksi vielä kameralaukku ja jalusta. Taakka teki retkestäni raskaan, ei niinkään kävely.

Uusina varusteina mukana oli askelmittari ja sanelin. Viimeksi mainittu laite olisi kannattanut hankkia jo vuosia sitten. Väsyneenä kynnys kirjoittaa muistiinpanoja nousee ylivoimaisen korkeaksi, mutta muutaman sanan jaksaa sipissäkin sopertaa.

perjantai
Jäin bussista väärässä paikassa. Tie päättyi huoltotuvan pihaan ja talon takana alkoi koivupusikko. Ei auttanut kuin työntyä sekaan. Purokin piti vielä ylittää ennen kuin pääsin polulle. Saappaan varsi riitti juuri ja juuri. Sää on edelleen heikkotuulinen ja kesäinen. Yhtään sääskeä ei ole näkynyt mutta hieraisin silmiäni, kun Luopmosjaurilla näyttäytyi purjevene.

lauantai
Sain aamupuuron valmiina, oli vähällä joutua hukkaan. Isoista ryyneistä keitetty ja seassa mustikkakeittoa. Herkkua! Uusi retkipatja oli ensi kertaa käytössä. Mukava kokemus paitsi että oli turhan kapea ja ihmeen äänekäs. Puhaltamisessa oli kova homma.

Pidän taukoa väljissä tunturimaisemissa. Polkua näkyy pitkästi kumpaankin suuntaan, edessä päin ainakin 2 kilometriä. Vieressä on suuri, karttaan merkitty siirtolohkare. Kulkijat ovat koonneet sen päälle pikkukiviä ja saaneet aikaan erikoisen monumentin. Rinkka painaa, jalat menisivät kyllä.

Hämärä yllätti ennen kuin ehdin kammille. Kello on yksitoista, teltta pystyssä ja aamupuuro syötynä iltapalaksi. Vielä pitäisi vaihtaa kuivaa päälle ennen kuin pääsee nukkumaan. Teltassa kaikki on valmiina.

sunnuntai
Jätin tavarani sopivaan teltanpaikkaan ja jatkoin joen rantaan, missä Matti hääräsi saunamajurina. Siinä jutellessamme käytiin kysymässä joen ylityspaikkaa, eikä aikaakaan kun kahdeksanhenkinen iskujoukko tarpoi kohti Akujärveä. Satoi edelleen ja sanoin ihailevani työryhmän aktiivisuutta. Kenraaliharjoituksessa oli ollut kahdeksan katsojaa, ja aiemmin viikolla joku poromies oli osunut sattumalta harjoituksiin ja jäänyt seuraamaan toimintaa.

Nyt on ensi-ilta nähty ja kuinka ollakaan, Luontoäiti oli hengessä mukana: sateisen päivän päätteeksi pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa. Yleisöä oli 53 ja se on ensi-iltojen ennätys.

Uusi juttu toimi oikein hyvin. Minulle Hailuodon teatteritapahtumasta tuttu Antti Laukkarinen veti komeasti Suongilin roolin. Petra Poutasen säveltämiä ja harjoituttamia lauluja kelpasi kuunnella. Niilaksen ja papin otatus meni luihin ja ytimiin.

maanantai
Näyttäisi olevan tulossa poutapäivä ja se on hyvä, koska kamppeet kuivuvat.  Palelemisen vuoksi nukkumisesta ei tullut mitään, lämpötila lienee käynyt nollan vaiheilla. Joskus aamuyöllä lisäsin vaatetta (joku tyhmä ei ymmärtänyt tehdä sitä illalla teltan ulkopuolella). Kun on ponnisteluiden jäljiltä jäykkä kuin pökkelö, pukeminen matalassa teltassa on piinallista pungertamista.

Illan esityksen yleisömäärä oli 42 eli yhteensä jo yli sata katsojaa on nähnyt esityksen. Tänä vuonna käytännössä kaikki ovat teatterin vuoksi tänne tulleita. Jouni kertoi paikkojen olleen aamulla kuurassa. Ei ihme että kesäpussissa paleli.

tiistai
Nyt voin sanoa nukkuneeni kunnolla. Vetäydyin yöpuulle ennen kymmentä ja nukuin kahdeksaan. Siitähän taitaa tulla kymmenen tuntia. Eilen panostin lepäilyn lisäksi syömiseen.

Ennen reissuun lähtöä pähkäilin tosissani, otanko teltan vai louteen. Kummankin hyvät puolet ovat tiedossa ja myös huonot: teltan ahtaus ja näköalattomuus, louteen tuuliherkkyys ja syöpäläisten vapaa sisäänpääsy. Sääskistä tai polttiaisista ei ole ollut harmia tämän retken aikana, mutta tuulen suunta on kyllä vaihdellut.

Juroin teltassa pitkälle iltapäivään. Sitten söin ja päätin lähteä kammille, koska teki mieli seistä suorana kuivissa sisätiloissa. Toive toteutui, paitsi että kammin sisäilman kosteusprosentti oli vähintään 110.

Löysin kammista tuttuja: Salmirinteet, Lumpeen Maijan ja Salmisen Päivin telttanaapurin Hannukurusta. Pian Päivikin ilmestyi, oli jättänyt tavaransa Njavgoaivin kämpälle ja lähti takaisin heti esityksen päätyttyä.

Esityksessä oli 22 henkeä. Hedelmä- ja vihannessato taisi olla parempi kuin aiemmin, ainakin yleisömäärään suhteutettuna. Maija ja Ossi toivat esiintyjille kaalin ja kurkun.

keskiviikko
Sateisen päivän jälkeen kirkastui ja tuli taas kylmä yö. Nukuin jonkin verran paremmin kuin edellisenä pakkasyönä. Nyt makoilen teltassa ja nautin läheltä kuuluvasta kuorolaulusta. Porukka treenaa Onnen lammasta esitettäväksi ylimääräisenä numerona, lampaana nähdään Onkku. Kuivatan kamppeet, syön ja lähden kohti Ruktajärveä.

Iltapäivä, varttia vaille neljä. Pidän taukoa joen rannalla vähän matkaa Njavgoaivin kämpältä pohjoiseen. Vastaan on tullut kymmenkunta ihmistä ja kaksi koiraa, kaikki teatteriin matkalla. Yhden miehen kanssa levähdimme yhdessä. Hän kertoi ostaneensa vähän käytetyn Savotan putkirinkan viidellä kympillä. Onnittelin hyvistä kaupoista. Monta muutakin samanlaista rinkkaa on näkynyt, ovatkohan tekemässä paluuta!

Teatteriin oli menossa myös arviolta 2-vuotias pikkujuniori äitinsä selkärepussa. Näytti nukkuvan sikeästi ja kuului pärjänneen hyvin. Saman ikäinen oli myös Hannukurun teatteritapahtuman nuorin asiakas kaksi vuotta sitten.

torstai
Eskelisessä varttia vaille 12. Valitsin Luopmosjaurin lounaisrannalla kaukaa viisaasti reitikseni autolla ajettavan uran. Pian vastaan tuli maastoauto, jonka kuskia moikkasin. Toivoin mielessäni, että hänellä on järvellä toimitettavana vain jokin pieni asia.

Onni potkaisi. Kun auto ilmestyi taakseni, heilautin peukaloani. Kyytiin noustuani kuljettaja kertoi ajatelleensa, että toivottavasti tuo älyää nostaa peukalon kun askel näyttää melko vaatimattomalta. Ehkä hän olisi pysäyttänyt joka tapauksessa kysyäkseen, josko kyyti kelpaisi. Ilman tätä onnenpotkua bussiin ehtimisen kanssa olisi ollut niin ja näin.

Sulaojan pysäköintialue oli täynnä autoja. Joku paikkakuntalainen kuului sanoneen, ettei ole koskaan nähnyt paikkaa niin tukossa. Päivi ilmestyi kaverinsa kanssa, olivat olleet yötä lähimmällä leiriytymispaikalla. Sinne oli tullut iltamyöhällä joku porukka sikspäkit käsissään mutta muuten vaellusvarusteissa.

Tapasin myös Jaskan, joka odotteli tytärtään Maijaa maastosta. Jaska on koulukaveri Jyväskylän lyseosta, jota en ollut nähnyt nokatusten kymmeniin vuosiin. Sovimme tapaavamme Operaation merkeissä vuoden kuluttua.

Sodankylä, puoli neljä. Sataa ja on satanut Ivalosta asti. Semmoinen käpy pääsi käymään, että bussi jätti Inarissa. Marketti oli täynnä saksalaisia ja kassakone jostain syystä jumissa. Suma seisoi.

Jätin korini kassalle ja juoksin katsomaan miltä tilanne näyttää ulkona. Ehdin nähdä Eskelisen perävalot. Bussi kääntyi juuri kylänraitille ja lähti kohti Ivaloa mukanaan meikäläisen rinkka ja kameravehkeet.

Maksoin ostokseni, kävelin taksiasemalle ja tilasin kyydin Ivaloon. Harmitti kieltämättä mutta vähän myös huvitti: olin paljoksunut selvästi edullisempaa taksikyytiä Karigasniemestä Outakoskelle. No, lopputulos ratkaisee. Nyt olen joka tapauksessa täällä ja parin tunnin päästä kotona saunassa!

Etäfani matkusti finaalipeleihin

JYP Naiset voitti runkosarjan jo viime kaudella, selvitti välierävaiheen ja lähti finaaleihin kotiedun ansiosta suurin toivein. Matkustin Jyväskylään – vain nähdäkseni, että Blues oli edelleen vahvempi. Pettymys oli katkera.

Päättyneellä kaudella JYP valmistautui kultataistoon selvänä suosikkina: runkosarjan ja välierien jälkeen joukkue oli pelannut kauden aikana 31 ottelua ja voittanut ne kaikki! Kestomenestyjä Blues tahkosi välierät pitkän kaavan mukaan ja joutui lopulta tyytymään pronssimitaleihin. JYP sai finaalivastustajakseen HPK:n. Taas tuli lähtö etelään.

JYPn finaalipaikka varmistui kolmella voitolla Kärpistä. Kärpät ei voittanut kertaakaan, mutta onnistui tekemään sarjassa viisi maalia (JYP 11). En nähnyt yhtään välieräottelua, mutta Riikka Välilä sanoi radion haastattelussa Kärppien paineistaneen herkeämättä JYPin puolustusta. Finaaleissa Riikka odotti ohjauspeliä ja helpompia lähtöjä omasta päädystä.

Ensimmäinen finaaliottelu aloitettiin runkosarjassa kunnostautuneiden JYP-pelaajien palkitsemisella. Joukkueen kapteeni Jenni Hiirikoski palkittiin runkosarjan parhaana pelaajana, parhaana puolustajana ja pistepörssin voittajana. Jenni teki 28 ottelussa 17 maalia ja antoi 62 maalisyöttöä. Muita palkittuja olivat Tanja Niskanen, Sanni Hakala ja päävalmentaja Katja Saari. Vieraat joutuivat katselemaan palkintosadetta viivalta.

JYPn pelaajamateriaali on laadukas, mutta kapeahko: joukkue pelasi käytännössä kolmella ketjulla ja viidellä puolustajalla. HPKn kokoonpanossa oli neljä ketjua ja kolme pakkiparia. Kaikki tietävät, että paineen alla väsyessään hyväkin puolustus sortuu virheisiin. Siksi ihmettelen, miksi HPK ei yrittänyt samaa kuin Kärpät. Mielestäni tämä olisi ollut Kerhon ainoa keino horjuttaa vastustajaa.

Finaalisarjan avauksessa JYP oli ylivoimainen ja voitti numeroin 5-0. Tilannetta helpotti, että maalinteko onnistui kahdesti jo avauserässä. Myös puolustaminen sujui mallikkaasti, ja Kerholla oli vaikeuksia päästä hyville maalipaikoille. Ottelun tehopelaajina kunnostautuivat tutut nimet: Riikka Välilä 1+3, Tanja Niskanen 2+0, Jenni Hiirikoski 1+1 ja Sari Kärnä 1+1. Meeri Räisänen näytti maalilla, mitä on odotettavissa.

Pelit jatkuivat jo seuraavana päivänä Hämeenlinnassa. Onnistuin houkuttelemaan Jounin kuskiksi, ja matkustin paikalle Tampereen kautta. Pelipaikka sijaitsi Ritarihallin yhteydessä ja oli nimeltään Metritiski Areena. Koska monen metrin levyinen kaistale jäätä jäi täydellisesti katveeseen, pelitapahtumien seuraaminen perustui suurelta osin kuulohavaintoihin ja arvauksiin.

Kerran Kerhon pelaaja rynnisti kovalla vauhdilla kohti laitaa, mistä kuului kovaa kolinaa. Totesimme Jounin kanssa yhteen ääneen, että taisi olla sääntöjen vastainen taklaus. Tuomarin käsi nousi pystyyn pienellä viiveellä, mutta ihmeeksemme katveesta ilmestyikin JYP-pelaaja ja luisteli jäähyaitioon.

Finaalisarjan toinen ottelu oli ensimmäistä tasaisempi, ja torjunnoilla mitattuna HPK oli jopa hallitseva osapuoli. Silti on pakko sanoa, että Kerho oli äärettömän kaukana ottelun voittamisesta.

Ensimmäistä maalia jouduttiin odottamaan ottelun puoliväliin, mutta JYP malttoi pelata kärsivällisesti. Loppunumerot 0-3; Jenni Hiirikoski ja Riikka Välilä olivat totutun hyviä, ja Meeri Räisänen jatkoi jäätävällä tasolla.

Avausmaalin tehnyt Saila Saari sanoi ottelun jälkeen, että ilman Meeriä JYP olisi hävinnyt. Olen asiasta eri mieltä. JYP on – mitenkään Kerhoa vähättelemättä – laadukkaampi joukkue, ja tämä koskee myös maalivahteja.

Pudotuspeleissä luukkua aukonut Tiina Ranne oli runkosarjassa vakuuttava ja valittiin naisten MM-kisoihin. Myös kolmosmolari Eerika Saloranta torjui runkosarjassa paremmalla prosentilla kuin pudotuspeleissä hyviä otteita esittänyt HPKn Kiira Laine.

Kolmannesta finaaliottelusta tuli huikea jännitysnäytelmä. Mielestäni Kerho pelasi parhaan pelinsä ja JYP huonoimpansa. Hermoilustako mahtoi johtua, että kiekko saatiin verkkoon vasta jatkoerän jälkimmäisellä puoliskolla. Ylivoimapeli oli mielikuvituksetonta hieromista ja väkisin yrittämistä, vaikka pelaajien taitotaso riittäisi jopa improvisointiin.

Päävalmentaja Katja Saari kertoi havainneensa JYPn päässeen kolmannessa erässä entistä selvemmin pelin päälle, Minä näin tilanteen aivan toisin: ensi kertaa finaalisarjan aikana tuli hetkittäin sellainen olo, että Kerho saattaa voittaa ottelun. Jatkoerässä luottamus oli taas horjumaton, koska neljällä neljää vastaan pelaaminen näytti sopivan paremmin kotijoukkueelle.

Ajassa 73.51 ahdistunut olo kääntyi auvoiseksi. Omalla tunneasteikollani JYP-naisten kolmas mestaruus nousee erittäin korkealle, suunnilleen samalle tasolle JYP:n toisen liigamestaruuden kanssa. Se ensimmäinen on aivan oma lukunsa.

Lopuksi on nostettava esiin naisjääkiekkoilun legenda ja pudotuspelien MVP Riikka Välilä (os. Nieminen). Alusta asti Riikan uraa seurannut Keskisuomalaisen toimittaja Ilkka Kulmala kirjoitti mestaruuden ratkettua hienon kolumnin, josta seuraava katkelma:

Ja neiti Nieminen antoi palaa. 1989 Riikka täytti 16. Tuona vuonna hän voitti aikuisten SM-kultaa jääkiekossa (EVU), kaukalopallossa (JPS), jääpallossa (JPS) ja pesäpallossa (Kiri). Viimeksi mainitussa lajissa hänet valittiin vuoden naispelaajaksi.

Ilkka Kulmala ehdotti, että sitten kun ura joskus päättyy, Riikan paita nostetaan Hippoksen jäähallin kattoon. Kannatan lämpimästi.

Kiitos JYP Naiset, kiitos Riikka!

Kirjallinen ketjureaktio

Rovaniemen pääkirjasto järjesti joulukuun 2015 alussa kierrätystapahtuman, jossa asiakkaat saivat jättää hyllyyn omia kirjojaan ja ottaa omakseen muiden tuomia. Nappasin mukaani Imbi Pajun Torjutut muistot (Like 2006). Paju käsittelee kirjassaan Viron ja Neuvostoliiton yhteistä historiaa ja kertoo vuosikausiksi vankileirille kyyditetyn Aino-äitinsä tarinan.

Pajun rankka teos osui sopivaan saumaan: olin juuri saanut luetuksi kaikki Antti Hyryn kirjat ja kaipasin vaihteeksi yhteiskunnallisempaa otetta. Loppukesällä lukulampun alla olleessa Samuli Parosen tuotannossa tämä puoli on mielestäni sopivasti esillä, samoin kevättalvella toiseen kertaan luetussa Linnan Pohjantähti-trilogiassa. Voin samalla nimetä sen antoisan kirjavuoteni 2015 kohokohdaksi.

Mutta takaisin varsinaiseen asiaan. Pajun kirjaa lukiessani häpesin sitä, kuinka vähän tiesin sukulaiskansan historiasta. Aloitin tilanteen korjaamisen lainaamalla lisää kirjoja, esimerkiksi Matti Turtola: Presidentti Konstantin Päts; Osmo Hyytiä: Viron kohtalontie 1933… 1939… 1940 ja Mart Laar: Unohdettu sota. 

Jos historiantutkijoiden teokset tuntuvat liian raskailta luettavilta, suositan näitä kahta: Ants Oras: Viron kohtalonvuodet ja Andreas Oplatka: Lennart Meri – Virolle eletty elämä. Mika Waltarin Ruotsissa vuonna 1941 nimimerkillä Nauticus julkaistu Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta on lyhyt ja helppolukuinen pikajohdatus aiheeseen. Kirja oli Suomessa pitkään kiellettyjen kirjojen listalla.

Matti Turtola tarkasteee kirjassaan mm. Viron ja Suomen erilaista suhtautumista Neuvostoliiton loppukesällä 1939 esittämiin vaatimuksiin. Viro vältti siinä vaiheessa sodan, mutta menetti itsenäisyytensä ja joutui Stalinin hirmutöiden uhriksi. Historian valossa on helppo ymmärtää, että uudelleen itsenäistyttyään Viro liittyi ensi töikseen NATOn ja EU:n jäseneksi.

Jos joku on kiinnostunut vasemman äärilaidan näkemyksistä, niitä löytyy Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi. Näin Bäckman arvioi Eljas Erkon toimintaa sivulla 155:

Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen ehdottamalla, että Suomi ja Viro sulkevat Suomenlahden. Vastauksena Erkolle Neuvostoliitto vapautti Karjalankannaksen suojavyöhykkeeksi Leningradille ja liitti Viron itseensä. Sadattuhannet maksoivat hengellään.

Suojatyöpaikassaan Tukholman lähetystössä 1939-40 Erkko ei osoittanut katumusta. Erkon aloittama talvisota sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että Saksa voi voittaa Neuvostoliiton. Ilman Erkkoa ei olisi siis ollut toista maailmansotaakaan. Miljoonat ja taas miljoonat maksoivat hengellään. 

Totta kai halusin perehtyä myös Viron historiasta ammentavaan kaunokirjallisuuteen. Olisi ollut houkuttelevaa tarttua Sofi Oksasen kirjoihin, mutta ne saavat odottaa vuoroaan. En pidä Oksasen tavasta käyttää hyväkseen kirjallisen menestyksen tuomaa julkisuutta omien agendojensa edistämiseen.

Minulle ketjureaktion kiinnostavin kirjailijanimi on virolainen Jaan Kross (1920-2007). Aloitin tutustumisen Krossin tuotantoon novelleista, jotka kertovat kirjailijan omista kokemuksista miehitetyssä Virossa ja Neuvostoliiton vankileireillä. Ihailen sitä, että kirjailija on selviytynyt katkeroitumatta raskaista elämänvaiheistaan. Suomentaja Jouko Vanhasen sanoin:

Eikä sensuurin poistuminen ole myöskään aiheuttanut kirjailijassa mitään riehaantumista – sanan vapaus ei merkitse kirjailijalle vapautumista siitä eettisestä kirjailijankutsumuksen koodista, joka ohjaa hänen kirjoittamistaan. Tässä johdonmukaisuudessa on Krossin suuruus.

Nyt Krossin neljä novellikokoelmaa ja viimeiseksi romaaniksi jääneen, uudesta itsenäisyyden ajasta kertovan Tahtamaan luettuani on aika siirtyä historiallisiin romaaneihin, jotka nostivat kirjailijan kansainväliseen tietoisuuteen.

Lopuksi haluan kiittää erinomaisia suomentajia. Varsinaisen käännöstyön lisäksi Jouko Vanhanen ja Juhani Salokannel ovat perehtyneet syvällisesti Jaan Krossin vaiheisiin ja elämäntyöhön kirjailijana.

Erika

Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1989 oli merkittävä osa tapahtumasarjaa, jonka yhteydessä murtui paljon muutakin lujalta näyttänyttä, mutta tosiasiassa tyhjän päälle rakennettua.

Täällä Suomessa harva tiesi jaetun Berliinin itäosasta tai Saksan Demokraattisesta Tasavallasta muuta kuin sen, mitä virallisesti kuului tietää. Kaikkein sokeimpia taisivat olla paikan päällä vierailleet. Monet ihmettelivät, miksi itäberliiniläiset yrittivät paeta henkensä kaupalla maanpäällisen paratiisin esikartanosta.

Omat muistikuvani DDR:sta liittyvät urheiluun ja kulutustavaroihin. Urheilijat menestyivät satumaisen hyvin, ja kulutustavararoiden edullisuus samaan aikaan houkutti ja epäilytti.

Autot olivat savuttavia räpättimiä. Kaverin isällä oli farmari-IFA, eräänlainen liikkuva koirankoppi. Takaosan ulkoverhoilu oli säänkestäväksi lakattua pystypaneelia, muistaakseni jalopuuta. Autossa leijui ominaishaju, jonka tunnistaisin vieläkin.

Muutamat DDR-kamerat olivat kohtalaisen suosittuja, esimerkiksi Exakta ja Praktica. En kuvannut niillä, mutta ostin kerran kokeeksi rullan Orwo-diafilmiä. Se oli karkearakeisinta filmiä, mitä milloinkaan olen kameroihini ladannut. Filmin herkkyys oli 50 ASA eli 18 DIN, joten se ei selitä asiaa. Kuvat olivat myös omituisen värisiä, mutta tämä saattoi johtua enemmän kehityksestä kuin filmistä itsestään.

Oma lukunsa on Erika, ensimmäinen oma kirjoituskoneeni. Erika osoittautui jossain testissä niin ylivertaiseksi, että menin lankaan vaikka olisi pitänyt haistaa palaneen käryä. Laite edusti kunniakkaasti itäsaksalaista perusfilosofiaa: se toimi jokseenkin moitteettomasti, mutta ei yrittänyt miellyttää käyttäjäänsä.

Seuraavasta koneestani, ruotsalaisesta Facit Privatista Erika erosi yhtä paljon kuin Trabant ysikutosesta Saabista. Matka taittui kummallakin, mutta…

Erikan olisi pitänyt kelvata minulle, koska se kelpasi paremmillekin kirjoittajille. Esimerkiksi yksi suosikkikirjailijoistani, Antti Tuuri, on kertonut kirjoittaneensa Erikalla ”ainakin 15 kirjaa”.

Ikään kuin palkinnoksi pitkästä liitostaan Erikan kanssa Tuuri pääsi ostajan markkinoille, missä ”pankit ja yritykset myivät pilkkahintaan kirjoituskoneita, joilla oli kirjoitettu vain muutama kuitti”.

Kolmas kirjoituskoneeni ennen 1980-luvun lopulla tapahtunutta siirtymistä tietokoneavusteiseen kirjoittamiseen oli kaukoidässä valmistettu Brother-sähkökone. Siitä koneesta jäi mieleen korjausnäppäin ja maaginen kyky varastoida lyöntejä, jotka se sitten siirsi paperille upeasti rätisevänä sarjana.