Kross, Smuul, Meri ja Neuvostoliitto

Kävin vuoden 2018 toukokuussa toisen kerran Koguvan kylämuseossa Muhun saarella Virossa. Kesän 2005 vierailusta yli kymmenen vuoden takaa oli parhaiten jäänyt mieleen loistavaa suomea puhunut opas ja rakennusten ruokokatot. Uusintavierailun ykkösasiaksi nousi kirjailija Juhan Smuul, jonka syntymäkodin pihapiiriin museo on perustettu.

En tiennyt kirjailijasta mitään, mutta muistelin törmänneeni nimeen Jaan Krossin muistelmissa. Kotiin palattuani tarkistin asian. Muistelmiensa Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäisessä osassa Kross kirjoittaa:

Eräänä päivänä varmaankin toukokuussa 1958 Juhan Smuul tuli taas kerran minua kadulla vastaan. […] Hän viittasi minulle:
   ”Tulkaapa hetkeksi tänne…”
   Minä menin. Tietysti. En alkanut tehdä ongelmaa siitä, että hän oli minua tismalleen kaksi vuotta nuorempi. Nousin torinpuoleiset portaat ja laskeuduin Viru-kadun puoleiset portaat. Pidin vain huolen siitä, että mahdollinen tarkkailija ei havaitsisi minun erityisemmin kiirehtivän vaan liikkuvan tavalliseen tahtiin.
   ”Kuulkaas, hallitus pohti juuri ajankohtaisia asioita. Päätettiin, että te tulette huomenna Toompealle ja jätätte meidän naisillemme jäsenhakemuksen kirjailijaliittoon. Me harkitsemme asiaa torstaina ja hyväksymme teidät jäseneksi.
   ”Mutta eihän minulta ole ilmestynyt mitään! Minun runokokoelmani julkaiseminen seisoo ja seisoo.”
   ”Kuulkaas nyt, minä en vastaa kustantamon toiminnasta, vaan liiton hallituksen toiminnasta. Joten pankaa töpinäksi. Ja olkaa torstaina paikalla. Kello neljä.”

Edellä kerrotun tapaamisen aikaan Juhan Smuul (1922-1971) oli asemansa vakiinnuttanut kirjailija, joka oli julkaissut useita runo- ja proosateoksia. Lisäksi hän oli Viron kirjailijaliiton hallituksen puheenjohtaja. Jaan Kross (1920-2007) vasta odotti päätöstä runokokoelmansa julkaisemisesta. Krossin esikoisteos, runokokoelma Söerikastaja (Hiilenrikastaja) julkaistiin v.1958.

Jatkossa Krossin asema kirjailijana toki helpottui, mutta hänen piti koko neuvostomiehityksen ajan miettiä tarkoin sanottavansa. Smuul sen sijaan saattoi kirjoittaa ja julkaista mielensä mukaan, koska oli vakaumuksellinen kommunisti, puolueen jäsen vuodesta 1951. Viron kirjailijaliiton johtoon Smuul nousi vuonna 1954. Mikä sattuma: Kross pääsi samana vuonna palaamaan kotimaahan oltuaan kahdeksan vuotta Siperiassa vankileireillä ja karkotettuna!

Smuulin ainoa suomennettu proosateos on v. 1959 julkaistu Jäine raamat, josta hänelle myönnettiin Lenin-palkinto vuonna 1961. Kirja julkaistiin suomeksi v. 1964 nimellä Jäätikkökirja ja luin sen pian Virosta palattuani. Teoksessa kerrotaan Smuulin matkasta Etelämantereelle: ihan kelpo kirja, jos aihepiiri kiinnostaa eikä päälleliimattu aatteellisuus häiritse.

Krossin ja Smuulin kirjailijanurat ovat melko tarkasti toistensa peilikuvia. Kross nousi hitaasti mutta vääjäämättömästi kansainvälisesti arvostetuksi kirjailijaksi, Smuul puolestaan sai nopeasti kaiken sen mitä miehittäjällä oli tarjottavanaan oikein ajattelevalle virolaiskirjailijalle.

Kirjailijoiden asema miehitetyssä Virossa vaihteli äärimmäisyydestä toiseen. Smuul ja muutamat muut hyötyivät tilanteesta, jotkut menettivät vapautensa kuten Kross ja Meri, monet lähtivät maanpakoon.

Kirjailijapresidentti Lennart Meri (1929-2006) on tässä tarkastelussa kiinnostava erityistapaus. Ideologialtaan hän oli kommunisteista yhtä kaukana kuin Kross, mutta onnistui siitä huolimatta elämään melkein kuin täysivaltainen kansalainen.

Gummerus julkaisi Lennart Meren matkakirjan Revontulten porteilla vuonna 1974. Näin jälkikäteen arvioituna kustantajalta on melkoisen mustaa huumoria luokitella teos neuvostokirjallisuudeksi. Toki Meri oli neuvostokirjailija sillä tavoin, että hänellä oli Viron SNT:n passi. Ilman sitä seikkailut Koillisväylällä olisivat jääneet seikkailematta ja kirja kirjoittamatta. Se olisi ollut vahinko.

Siperian rannikolla riitti kaikenlaisia ongelmia, isoja ja vielä isompia. Mutta vasta kun matka uhkasi kyydin puutteessa tyssätä kokonaan, Meri kaivoi esiin Tärkeän Todistuksen. Siinä sanottiin:

Tämän asiakirjan näyttäjä, toveri se ja se, suorittaa matkan sillä ja sillä reitillä. Matkan onnistumista pyydetään tukemaan voimien mukaan.

Aluksi vastahakoinen lentokoneen päällikkö heltyi ja suostui ottamaan Meren koneeseen. Eikä päätös muuttunut miksikään, vaikka Meri tunnusti kirjoittaneensa suositustekstin itse. Lentäjää tämä vain nauratti.

Loppumatkan Beringinsalmelle Meri matkusti laivassa, jota oltiin siirtämässä Keski-Euroopasta jokikäyttöön Amurinmaalle:

– Oikeastaan me tulemme Tsekkoslovakiasta. Kapteeni mainitsee laivatelakan nimen. -Sieltä Tonavaa pitkin alas, yli Mustanmeren, sitten Donia ja Volgaa myöten ylös, edelleen kanavia pitkin Ääniselle kunnes lopulta Arkangelissa selvisi, ettei virkavalta anna meille merenkulkulupaa.
– Ja miksi ei?
– Viisimillinen pelti.
– Hauska yllätys! Eikö sitä muka tiedetty aikaisemmin?
– Että välillä on meri? Ministeriön yksi osasto suunnittelee, toinen tilaa ja kolmas jaottelee. 
[…]
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt kysyä miten se pääsee perille merellä käymättä.

Kirjailija Smuuliin pätee se, mitä Yhdysvaltoihin v. 1978 emigroitunut ja nopeasti kansainväliseen maineeseen noussut neuvostokollega Sergei Dovlatov kirjoittaa mainiossa sukutarinassaan Meikäläiset:

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta. 

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.

Fiilaten ja nysväten

Pystytin ensimmäiset verkkosivuni kesäkuussa 2000. Sisältönä oli 12 kuvan portfolio, henkilöhistoria, muutama teksti ja yhteystiedot. Vaikutelma on karu, mutta sivusto oli joka tapauksessa täysin omaa tekoa.

Koska nettiyhteydet olivat vuosituhannen vaihteessa hitaat ja näytöt pienet, myös kuvat olivat pieniä, pitkä sivu muistaakseni 600 pikseliä. Siinä vaiheessa kun suuretkin kuvat siirtyivät vauhdikkaasti ja kuvien koon olisi voinut kasvattaa vaikkapa kaksinkertaiseksi, nysvääminen ei enää innostanut.

Nyt kuvia katsellaan ehkä jopa pääosin puhelimella tai täppärillä, ja alkuperäinen kuvakoko riittää hyvin. Ongelmana ovat kuvatekstit ja navigointinäppäimet: ne vaativat kunnolla näkyäkseen vierittämistä ja siihenhän kukaan ei suostu.

Tartuin toimeen ja paransin alkuperäisen nettigalleriani käytettävyyttä. Kuudentoista kuvan portfolioita on kaikkiaan 14 ja 20-kuvan portflioita 10. Se aivan ensimmäinen sarja käsittää edelleen 12 kuvaa.

Alkuperäisessä nettigalleriassa on 436 kuvaa, joista valtaosa on kuvattu filmille. Koska Photoshopin hallinta on vuosien varrella parantunut, käsittelin osan kuvista uudelleen. Itse kuvat, vanhimmatkin, ovat omasta mielestäni tasoltaan aivan tyydyttäviä.

Julkaisin syksyn 2018 aikana neljä uudella tekniikalla tehtyä portfoliota, jotka kaikki koostuvat digikuvista. Ero nysväyksen määrässä oli niin dramaattinen, että paluuta entiseen ei varmaankaan ole. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun toteutin perinteisesti vielä yhden portfolion, jonka luonteeseen vaivalloisuus jossain mielessä kuuluu. Sarjan Historiallisia kuvia otokset ovat oikeasti vanhoja, esimerkiksi tämä:

Poroaidan ali teatteriin: Operaatio Paulaharju osa 5

lauantai (18.8.2018)
Vielä Kilpisjärvellä olimme mukavasti aikataulussa. Söimme ja jatkoimme matkaa: tarkoitus oli jättää auto Guolasjärvelle ja kävellä yöksi Pihtsusjoen kämpälle. Sieltä sitten seuraavana päivänä perille.

Skibotnin jälkeen matkanteko alkoi hidastua. Ensin jouduimme odottamaan tietöiden vuoksi, sen jälkeen menoa hidasti itse tie. Nousu Birtavarren kylältä tunturiin oli kuoppaista soratietä, välillä serpentiiniä. Parkkipaikalla Guolasjärven rannalla oli muutamia autoja.

Reilun tunnin käveltyämme alkoi hämärtyä ja ensimmäiset sadepisarat putoilivat. Päätimme pystyttää teltat heti kun niille löytyy riittävän tasaiset paikat. Pystytysvaiheessa huomasimme alarinteen puolella kolmannen teltan.

Maasto autolta oli helppokulkuista, mutta poluttomuus hidasti vauhtia yllättävän paljon. Ajatus ehtimisestä Bizusjohkan (norjalaisen kartan kirjoitusasu) kämpälle päivänäön aikana oli ollut epärealistinen.

sunnuntai
Yöllä sateli, ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kun aamulla kurkistin teltasta, naapurit olivat juuri nousemassa puron vartta ylös; minä olin ajatellut kiertää tasaisempia maita.  Sää vaikutti epävakaiselta.

Söimme aamupuurot ja maistoin Päivin pölykahvia. Se oli ihmeen hyvää, selvästi parasta koskaan maistamaani tämän tyypin kahvia. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kaikesta huolimatta naapureiden valitsemaan suuntaan. Energiaa kului, mutta ylhäällä saimme ihailla vaikuttavia pilvimuodostelmia Guolasjärven suunnalla.

Kuivan kesän jäljiltä lammet olivat paikan päällä nähtynä kovin eri kokoisia ja muotoisia kuin kartalla. Ilmeisesti kartoitus oli tehty alkukesällä, jolloin näissä maisemissa vettä riittää.

Olin ladannut puhelimeen Norjan ja Suomen maastokartat offline-tilassa käytettäviksi, paikannus toimi ilman nettiyhteyttä. Ihmettelin sitä, että parkkipaikalla netti oli pimeänä.

Pihtsusjoen kämppä poikkesi suomalaista siten, että toisessa kerroksessa oli tilava parvi. Makuupaikkoja riittää tarvittaessa isollekin porukalle. Liiterin virkaa toimitti sisävarasto tuvan avoimen pään ja lukitun, arvattavasti viranomaiskäytössä olevan osan välissä.

Kävijöitä näytti olleen vähänlaisesti, laskin vieraskirjasta koko vuodelta kolmisenkymmentä merkintää. Paluumatkalla kuulimme Norjan valtion ja poronhoitajien organisaation vastaavan yhdessä tuvan ylläpidosta. Poromiehet käyttävät tupaa jutamismatkoillaan kahdesti vuodessa.

Kunnon ruokatauon jälkeen kahlasimme ongelmitta joen yli kämpän kohdalta. Sen verran vuolas joki kuitenkin on, että ylityspaikat pitää valita huolella. Ennen Pihtsusjärven rantaa ylitimme valtakuntien rajan ja jouduimme keinottelemaan poroaidan läpi. Näin vähän kuljetulla reitillä ei ollut veräjää.

Kilpisjärveltä päin pöristeli vesitaso ja jatkoi Pihtsusjärven kämpän suuntaan. Päivi lausui ääneen yhteisen toiveemme: kunpa Juha olisi kyydissä! Juuri ennen lähtöämme Arja tapasi Juhan Rovaniemen rautatieasemalla. Silloin hänen piti olla jo muun porukan kanssa näissä maisemissa, mutta tieto vauvan äkillisestä sairastumisesta muutti suunnitelmat.

Järven ranta oli hyväkulkuista maastoa, mutta kilometrit alkoivat painaa. Edestämme nousi lentoon viisi riekkoa, järven takana näyttäytyi sateenkaari. Ennen maaliintuloa edessä oli päivän toinen poroaita, jonka läpi ei päässytkään lankojen välistä. Onneksemme yhtä tolppaa sai nostetuksi kuopasta, ja aidan ali mahtui ryömimään. Govdajohkan yli kahlatessamme porukka palaili kenraalista.

Kämpän ympäristö oli kirjavanaan telttoja, mutta kun autiotuvassa oli yllättäen tilaa, päätin jäädä ensimmäiseksi yöksi sisätiloihin. Yläritsillä meitä oli vain kaksi, kaveriksi osui aiemmilta teatteriretkiltä tuttu Joutsan mies.

Kävin leirissä tervehtimässä esiintyjät. Ilokseni paikalla oli myös  Juha, joka todellakin oli saapunut näkemällämme lentokoneella!

maanantai
Luppopäivä sujui pääosin kämpän seinustalla suojassa navakalta tuulelta. Juttukavereita riitti, vanhoja ja uusia tuttuja. Yksi heistä osoittautui telttanaapuriksi Guolasjärveltä. Matin kanssa jutellessamme kämpän kohdalle rantaan ilmestyi 9 yksilön alliparvi.

Porukkaa kertyi päivän mittaan runsaasti, muutamat kenraaliharjoituksen nähneet malttoivat lähteä takaisin tien varteen. Pystytin telttani vapautuneelle paikalle kämpän ja järven väliin; tasaisista paikoista alkoi olla puutetta. Päivin teltta oli kämpän takana, ja iltapäivällä paikalle ilmestynyt Leena pystytti oman telttansa siihen lähelle.

Painin merkille, että esiintyjillä ei tällä kertaa ollut telttasaunaa mukana. En muistanut kysyä syytä, mutta arvelin että ei haluttu herättää kateutta. Muutamat urhoolliset kävivät pesulla rannassa.

Ensi-iltayleisö lähti viiden jälkeen kohti näyttämöä kahtena saattueena: rauhallista kävelyä arvostavat edellä ja muu porukka perässä. Jälkimmäinen jono alkoi välittömästi venyä, koska Juha harppoi tapansa mukaan keulilla taakseen vilkuilematta. Tyyli lienee suunnilleen sama kuin Paulaharjulla aikoinaan, kilometrejä nielevä.

Polulta oli viitoitus tapahtumapaikalle, missä esiintyjät jo odottelivat. Juha toivotti tervetulleeksi yleisön, jonka nenäluvuksi laskettiin 75! Se on ensi-iltojen ennätys ja näpäytys meille, jotka olimme pitäneet paikkaa tarpeettoman haastavana.

Kun Juha pyysi kaikki esitykset nähneitä nostamaan kätensä, käsiä nousi viisi tai kuusi. Palkintona ahkeroinnista luvassa on ensi vuoden aikana valmistuva projektista kertova kirja. Elokuussa riväkään ei ollut vielä kirjoitettu, mutta luotto Juhaan on luja!

Myös polkujuoksija-Ville oli viidettä kertaa tunturiteatterissa, kaveri vain oli vaihtunut. Parivaljakko juoksi paikalle Kilpisjärveltä ja aikoi jatkaa esityksen jälkeen Haltin yli Guolasjärvelle. Pimeän tulo ei Villeä hirvittänyt (sitten juostaan otsalampun valossa). Pieni huoli oli siitä, onko vastaanottaja varmasti paikalla. Jotain voi aina sattua.

Varsinainen esitys käynnistyi osuvasti Juteinin sanoin: Arvon mekin ansaitsemme. Antti lauloi ja Juha säesti. Varsinainen esitys alkoi hajautetusti, laaja näyttämö oli täysimittaisesti käytössä. Jouni luki osia alkuperäistekstistä.

Lussin Pietin roolissa loisti uusi tuttavuus Roosa, jota Juha luonnehti kesän tähdeksi. Kuninkaantyttärenä esiintyi vuosi vuodelta näkyvämpään rooliin noussut Elli. Aivan mainio suoritus! Taiteellisesta liikunnasta ja huimasta akrobatiasta vastasivat alan ammattimaiset osaajat Henna, Saara ja Sofia.

Toisena esityksenä oli tuttu Niilas Saaran kiroissa, joka tuntui yhtä hyvältä kuin aina ennenkin. Muistelin nähneeni esityksen kaikkiaan yksitoista kertaa. Tekstissä kiteytyy komealla tavalla Paulaharjun ydinsanoma.

Yleisöä hemmoteltiin mukavilla yllätyksillä. Roosa ilmestyi eteemme Reitarina (Rosa Liksomin tekstiin pohjautuen) ja oli taas mykistävän hyvä. Roolihahmoina Lussin Pieti ja Reitari ovat mahdollisimman erilaiset ja lisäksi miehiä, mutta se ei yhtään haitannut. Jopa murre oli hallussa!

Kaiken huipuksi tunturin rinteeseen oli ripustettu edustava vailkoima Reidar Särestöniemen taidetta Touko Hurmeen kokoelmista. Käytännön syistä maalaukset olivat minikokoisia.

Karonkassa odotti oman retkeni kohokohta. Tuliaisia tarjotessani kerroin täyttäneeni aiemmin kesällä pyöreitä vuosia noteeraamatta asiaa mitenkään. Olin halunnut säästää juhlat tähän ympäristöön, seuraan ja tilanteeseen. Tuskin olin päättänyt puheenvuoroni, kun esiintyjät aloittivat onnittelulaulun!  Kyllä lämmitti.

tiistai
Vietimme tuvalla toisenkin luppopäivän. Olimme ajatelleet lähteä paluumatkalle heti esityksen jälkeen, mutta reittiä piti vielä pohtia. Aluksi vahvoilla oli vaihtoehto kävellä illalla Haltin tuvalle ja jatkaa aamulla tunturin yli autolle.

Päädyimme kuitenkin palaamaan omia jälkiämme: yöksi Pihtsusjohkan tuvalle ja seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Teatteriin Kilpisjärveltä kävellyt ja sinne autonsa jättänyt Leena hyväksyi mielellään tarjouksen liittyä joukkoon.

Lähdimme heti esitysten päätyttyä ja tuvalle ehtiessämme kello lähenteli kahtatoista, melko hämärääkin jo oli. Otsalamppuja ei kuitenkaan käytetty. Kämppä oli yllättäen asuttu: Marko oli tullut poikansa Niilon kanssa kalalle tuttuun paikkaan. Yli kaksi tuntia meni jutellessa ennen kuin maltoimme käydä levolle.

keskiviikko
Jatkoimme matkaa puolilta päivin kun Niilo oli ensin kuvannut seurueemme. Ennen Guolasjärveä eteen osui mainio hillaesiintymä ja kuten tunturissa usein, kasvupaikka oli niin kuiva, että kontatessa ei kastunut.

Kuulimme tuvalla, että Guolasjärveä säännöstellään rankasti paikallisen voimalan tarpeisiin. Järven länsipuolitse tulleet Marko Ja Niilo olivat kävelleet pitkästi kuivilleen jäänyttä järvenpohjaa, mutta meitä tilanne ei hyödyttänyt.

Autot olivat lisääntyneet parkkipaikalla, ja nyt enemmistö oli suomalaisia.

Kuvasarja kuudesta tunturiteatteriretkestä:

Operaatio Paulaharju

Lokikirja 2

Vuoden 2017 elo- syyskuussa Tukholman saaristoon tehty purjehdusretki sai jatkoa jo seuraavana syksynä. Tällä kertaa lähtöpaikka oli avomeren äärellä sijaitseva Kapellskärin pienvenesatama. Käytössämme oli Contessa 32, brittiläinen klassikkopursi 1970-luvulta, pykälää edellisvuotista IF-venettä suurempi  ja tätä paremmin varusteltu. Keula- ja isopurje oli uusittu äskettäin ja molemmat olivat rullautuvaa mallia. Koneena oli Volvo Penta diesel.

sunnuntai 16.9.2018
Lautan saavuttua Kapellskäriin menimme katsomaan varaamaamme venettä. Ensi näkemältä Adequate vaikutti suurelta ja sitähän se olikin verrattuna edellisvuoden veneeseen ja varsinkin Kipparin omaan 23-jalkaiseen Amigoon.

Ennen veneen omistajan tapaamista meillä oli hyvää aikaa käydä Gräddön vierasvenesatamassa. Gräddö oli lähin paikka, missä veneen tankkeja saattoi täyttää ja tyhjentää. Asialla oli merkitystä paluuta ajatellen.

Kun veneeseen oli tutustuttu ja pieni koepurjehdus tehty, iltapäivä oli jo pitkällä. Arvelimme aloituspäivän jatko-ohjelmaksi riittävän, että purjehdimme  kymmenkunta kilometriä Kapellskäristä kaakkoon ja jäämme yöksi sopivaan luonnonsatamaan.

Tuuli kävi kohtalaisen navakasti etelän ja lounaan suunnalta, ja samanlaista säätä ennustettiin koko viikoksi. Vidinge-nimisen saaren pohjoisrannalta löytyi suojaisa lahti ja hyvä kiinnittymispaikka. Lähellä oli useita kesämökkejä, mutta tähän aikaan syksystä asukkaita ei enää näkynyt. Sen sijaan rannalta lehahti siivilleen iso parvi variksen sukuisia haaskalintuja.

Veneessä oli kaksi ankkuria, perässä Bengtin kovasti kiittelemä mushroom. Mutta niin vain kävi, että yöllä tuuli hieman kääntyi, ankkuri lähti laahaamaan ja heräsimme keulan kolahdukseen. Kippari laski otsalampun valossa kumiveneen vesille ja kävi pudottamassa toisen ankkurin. Se oli perinteistä mallia ja piti hyvin. Käytimme sitä jatkossa.

maanantai
Yöllä satoi, mutta aamulla oli poutaa. Tuuli jatkui navakkana entisestä suunnastaan, siitä johon olimme menossa. Moni olisi ajanut moottorilla, mutta me olimme tulleet purjehtimaan. Contessa näytti hyvät luoviominaisuutensa, nousi hyvin tuuleen ja vauhti pysyi hyvänä. Ja kun veneellä oli mittaa lähes kymmenen metriä, nyökkiminen korkeassa vasta-aallokossa pysyi siedettävänä. Pärskeisiin olin varautunut täysillä sadekamppeilla.

Lintuja näkyi harvakseen, mukavimmista havainnoista vastasivat merikotka ja hylje. Näin jo kaukaa merikotkan, joka istahti kulkusuunnassamme loiston päälle ja istui paikallaan vielä kun menimme ohi. Pian tämän jälkeen vanavedessä pintaan nousi hylkeen pyöreä pää.

Suunniteltu yöpymispaikka oli Stora Nassan saaristo, mistä Navionicsin ansiosta löytyi helposti hyvä kiinnittymispaikka Stora Bonden -saaren kaakkoispuolelta. Saarella oli joukko rakennuksia, mahdollisesti vanha kalastajakylä.  Keski- ja loppukesän iltoina tämän luonnonsatamistaan kuuluisan saariston rannoille kerääntyy kymmeniä veneitä, nyt muita veneitä ei näkynyt ainuttakaan koko päivänä.

Iltalukemisina oli kesäkuisella Näsijärvi-Toisvesi -purjehduksella kesken jäänyt Melvillen Lumotut saaret. Tuuli soi vanteissa läpi yön, mutta vene oli suojassa kallion takana.

tiistai
Tiukkaa luovimista koko iltapäivä. Tuuli oli niin navakka, että kippari reivasi isopurjeen. Ajatuksena oli ehtiä illaksi Nämdön pohjoisrannan lahteen, mutta Sandhamnin tasalla kova merenkäynti pakotti muuttamaan suunnitelmaa. Jäimme yöksi Kroksön saaren etelärannan lahdelmaan pari kilometriä vierasvenesatamasta itään.

Ilta oli kaunis, ja tuuli tuntui hieman laantuvan yötä kohti. Kaakosta Sandön takaa kuului laivan ääniä ja pian näkyviin ilmestyi suuri valaistu matkustaja-alus. Se oli vaikuttava näky pimenevässä illassa. Laivatrakkerista näin, että kyseeessä oli Tallink-varustamon Isabelle matkalla Riikaan. Tuttu alus, joka kulki pitkään Vikingin väreissä Turun ja Tukholman väliä. Silloin nimi oli Isabella.

Päivän aikana näimme kolme muuta purjevenettä, jotka kaikki viilettivät myötätuulessa kohti pohjoista. Toivoimme tuulen suunnan säilyvän samana koko viikon, jotta pääsemme itsekin paluumatkalla nautiskelemaan vauhdikkaasta myötätuulipurjehduksesta.

Koska veneemme oli ruotsalaisomistuksessa, perässä liehui kuningaskunnan sinikeltainen lippu. Siihen tottui yllättävän nopeasti kun aina lippua katsoessaan ajatteli enemmän prinsessoja kuin kuningasta…

keskiviikko 
Aamulla ajoimme moottorilla vierasvenesatamaan ja kävimme suihkussa ja kaupassa. Purjeveneitä oli alle kymmenen, muuta liikennettä selvästi enemmän. Toisin kuin vuosi sitten, meidän veneemme ei ollut sataman pienin vaan toiseksi pienin.

Sandhamnin länsipuolella sattui hupaisa tilanne: olimme hetken aikaa törmäyskurssilla lentokoneen kanssa! Vaara oli toki vain teoreettinen: hetkeä myöhemmin vesitaso pöristeli ylitsemme etelään.

Tämäkin päivä luovittiin niin pitkään kuin tilaa riitti, sitten jatkettiin moottorilla. Päivämatka Nämdön tuttuun yöpymispaikkaan oli selvästi lyhyempi kuin maanantaina ja tiistaina. Pääsimme hyvissä ajoin nauttimaan kauniista illasta.

Kun Kippari laski vesille keulakannella pidetyn kumiveneen, huomasimme veneessä jäniksenä matkustaneen isokokoisen hämähäkin hyväksyneen sen uudeksi olinpaikakseen. Alkumatkasta hämähäkki oli kutonut verkkonsa ahteriin kahteen paikkaan. Koska tuuli oli ollut koko ajan navakka, pyyntitulos lienee jäänyt vaatimattomaksi.

Illan aikana saimme naapurin, kun lähistölle kiinnittyi meidän venettämme kookkaampi ja uudempi vene. Kahden hengen miehistö siinäkin näytti olevan.

torstai 
Pääsimme odottamiimme myötätuuliin nauttimaan miellyttävästä menosta. Pelkkä keulapurje takasi riittävän vauhdin, 5-6 solmua. Muutamia purjeveneitä oli liikkeellä, joukossa yksi suomalainenkin. Vaivalloiselta näytti ponnistelu vastatuuleen, vaikka konevoimalla liikuttiinkin. Vastaan tuli myös ruotsalainen sotalaiva.

Tavoitteenamme oli Möjan saarten itäinen osa, mistä arvelimme löytyvän hyviä kiinnittymispaikkoja.

Ensimmäinen tutkimamme lahti oli uskomattomien rantakallioiden ympäröimä. Erityisen hienoon paikkaan oli pystytetty soma käymälä. Yhdellä rannalla oli pystykallio, johon oli arvattavasti jäiden aikaan kiinnitetty neljä telkänpönttöä.

Ympäristö vaikutti meidän makuumme turhan asutulta, joten jatkoimme eteenpäin. Päätimme yrittää kiinnostavan näköiseen lahteen, mihin mentiin kapean ja matalan salmen läpi. Navionicsin mukaan vettä oli 1.8 metriä, ja veneen kaiku ilmoitti saman lukeman. Reilusti siis mahduttiin, koska veneen köli yltää ”vain” 1.65 metrin syvyyteen.

Lahden rannoille oli merkitty useita kiinnittymispaikkoja; myös ankkuriin jääminen olisi ollut mahdollista. Kiersimme rannat ja valitsimme parhaan. Tällä kertaa Kippari vei kumiveneellä köyden rantaan ja veti veneen keulan sopivaan paikkaan.

Lahdella pesineellä kyhmyjoutsenpariskunnalla oli kolme potraa poikasta. Perheidylli häiriintyi kun paikalle laskeutui vieras pariskunta, jota koiraslintu lähti karkottamaan: ensin uhkaavassa asennossa kohti uimalla, lopuksi lentämällä. Tilanne päättyi yllättäen siihen, että tulokasparin koiras sai henkisen yliotteen ja enemmistä vihollisuuksista luovuttiin. Alkukesällä tällainen sopuratkaisu ei varmaankaan olisi ollut mahdollinen.

Kippari souteli pitkän lenkin kumiveneellä, minä kävin maissa. Metsä oli vanhaa ja näyttävää, kallioilla mäntyjä ja sisempänä lehtoa. Löysin luonnonvaraisen vaahteran ja tammen. Joutsenten suosikkipaikalla oli hieno sammaleinen rantakallio ja valtavan korkea järviruokokasvusto.

perjantai 
Aamulla selvitimme kapeikon ja söimme puurot vasta Kalliolahdessa. Kippari kävi tutustumassa rantakalliolle pystytettyyn söpöön hyyssikkään. Kaikki oli täydellistä, mutta ikkuna puuttui. Olisin halunnut tietää, olivatko verhot purjehdusaiheiset kuten Fifångissa vuosi sitten. Kippari oli illalla selvittänyt liputussäännöt ja veti paapuurin saalinkiin Suomen lipun. Sitten jatkoimme matkaa.

Taas mentiin pelkällä genualla ja koska suunta oli tarkasti myötätuuleen, spiirapuomin tarve oli huutava. Kippari otti käyttöön spinnupuomin ja sai sen avulla purjepinnan valtavan kokoiseksi: paikallaan puomi oli sopivan kokoinen, mutta todelliset mittasuhteet paljastuvat viritysvaiheessa otetusta kuvasta. Ratkaisun ansiosta veneen keskivauhti nousi lähelle kuutta solmua ja hetkellisesti päästiin yli kahdeksaan.

Purjehdimme ensimmäisen yöpymispaikkamme ohi Tjöckön saaren pohjoispuolelle, mistä olimme katsoneet suojaisen lahden. Ennen sinne saapumista Kippari kävi kovan kamppailun saadakseen puomisysteemin puretuksi. Saaren suojassa se lopulta onnistui.

Lahdessa oli valmiina kaksi venettä, purjevene ja moottorilla liikkuva. Purjeveneen puheesta päätelleen umpiruotsalainen kippari ei antanut saalingin sinivalkoisten värien häiritä, vaan meni parhaaseen paikkaan ottamaan vastaan kiinnittymisköyttä.

Koska säätiedotus oli lupaillut kovaa tuulta lauantaiksi, olimme pyrkineet  lähelle veneen kotisatamaa. Illaksi ennustettiin tuulta, sadetta ja ukkosta. Suomen puolella odotettiin syysmyrskyä Maurinpäivän kunniaksi, ja saimme siihen liittyen huolestuneita viestejä. Uutisissa oli sanottu, että Ruotsinlaivat joutuivat jättämään Maarianhaminan väliin kovan tuulen takia.

Sade ja ukkonen alkoivat illalla ennustettuun aikaan, sade niin suurilla pisaroilla että jouduimme kiireen kaupalla siirtymään sisätiloihin. Salamat välkehtivät aika taajaan, mutta jyrinää kuului vain kerran. Luimme Melvilleä ja nautimme tunnelmasta.

lauantai 
Tuuli jatkui kovana ja kävi nyt suoraan lännestä. Alkumatkasta pärskytti aika tavalla, mutta mantereen suojassa kulku helpottui. Gräddössä sieppasimme poijun; vieressä oli kylki laiturissa hollantilainen teräsvene, jonka kippari tuli avustamaan kiinnittymisessä. Toisella puolella oli jonkinasteisen takilavaurion kärsinyt pieni purjevene, jonka perään oli unohtunut Ruotsin lippu.

Suomessa oli mitattu myrskylukemia esimerkiksi Kuuskajaskarissa ja Tahkoluodossa 20 metriä, puuskissa enimmillään 24. Täällä korkein lukema taisi olla Sandhamnin itäpuolen majakkasaarelle ennustettu 18 metriä. Mistään syysmyrskystä ei siis todellakaan voinut puhua.

Illalla ihmettelimme kovaa kitinää, jonka syyksi paljastui mastonlaskuoperaatio. Niitä varten paikalla oli lihasvoimin toimiva nosturi. Vierasvenesatama ei ollut enää virallisesti auki, mutta palvelut olivat käytettävissä. Sehän sopi meille, maksuakaan ei peritty. Joku olisi ehkä tarvinnut sähköä, mutta me emme sitäkään. Vähäisestä koneen käytöstä huolimatta veneen akuissa oli riittänyt virtaa käynnistyksiin ja sähkölaitteisiin. Osaltaan auttoi, että emme käyttäneet jääkaappia.

sunnuntai 23.9.
Viimeisen purjehduspäivän sää oli aivan täydellinen. Länsituulta alle 5 metriä ja aurinko paistoi. Nyt isopurje oli ylhäällä ja genua auki sen verran, että alta näki kulkusuuntaan. Muitakin purjehtijoita oli liikkeellä, parhaimmillaan näkyvissä puolenkymmentä samaan aikaan. Kaunis sää ja viikonloppu houkuttelivat päiväpurjehdukselle.

Kippari arveli, että vene saattoi nauttia tilanteesta aivan yhtä paljon kuin miehistökin. Talvella senkin on mukava muistella mahtavassa säässä tehtyä siirtymistä Gräddöstä kotisatamaan.

Kun tavarat oli kannettu autoon ja vene siivottu luovutuskuntoon, kannella näyttäytyi hämähäkki…

Kuvia kahdelta purjehdukselta:

Tukholman saaristo – retkipurjehtijan paratiisi

Outalappia

Ensimmäinen näyttelyni ”Outalappia” oli esillä Valokuvamuseon studiossa Helsingissä 13.3.-7.4.1980 ja sen jälkeen muualla Suomessa yli 30 paikkakunnalla. Näyttely koostui 40 mustavalkokuvasta, jotka on kuvattu 9×12 -koon kameralla eri puolilla Lappia vuosina 1977-80.
Jäin ripustuksen jälkeen jännittyneenä odottamaan näyttelyvieraita ja heidän kommenttejaan. Yksi kysymys on jäänyt erityisesti mieleen:

”Millaista asetta kuljetat mukana kuvausretkillä?”

Kirjoitin esittelytekstiin mm. seuraavan kappaleen, jonka ajatuksiin voin edelleen yhtyä:

”Näyttelyn saa tulkita puheenvuoroksi luonnonvalokuvauksen piirissä virinneeseen keskusteluun, jonka yhdeksi pääkysymykseksi on noussut kuvan asiasisällön ja muodon suhde. Ymmärrän kyllä, että sama kuva ei välttämättä sovi oppikirjaan ja taidesalongin seinälle, mutta vastakkainasettelupyrkimyksiä en voi hyväksyä. Asiasisällön ylikorostaminen näyttää helposti johtavan valokuvan yleisten arviointikriteerien vähättelyyn, rakenteeltaan ikävystyttävän yksinkertaisiin kuviin ja huonon tekniikan puolustelemiseen. Yhtä selvästi sieluttomuus paistaa sellaisesta luontokuvasta, jonka ottajalle luonto on vain yksi kuvausaihe muiden joukossa.”

Arvostelut olivat enimmäkseen rohkaisevia, osin kiittäviä. Muutama esimerkki:

”Vasama on biologi, ja katselee luontoa vähän sillä silmällä, etsien luonteenomaista ja yleispätevää, ja saaden vieraakseen sen kauneuden, jonka houkuttelee kuviin uskollisuus totuudelle.”
Uusi Suomi

”Ilmaisussa ei pyritä aivan samantapaiseen runollisuuteen kuin Antero Takalan Lapinkuvissa, ote on ehkä voimakkaampaa, mutta kuitenkin omaperäistä. Merkillepantavaa on kuvien harkittu sommittelu, sen ansiosta ne nousevat vaikuttaviksi ja nautittaviksi, huomattavasti yläpuolelle pelkän dokumentaarisen kuvauksen. On sanottava, ettei kohdeapuraha ole mennyt tässä hukkaan, sillä Vasama sijoittuu kuvillaan maisemakuvaajiemme parhaimmistoon.”
Tapani Kovanen Kameralehti

”Veikko Vasama, biolog från Uleåborg, debuterar som naturfotograf i Fotomuseet med en fin kollektion landskapsbilder från Laplands ödemarksonråden. Det är omsorgsfullt komponerade vyer i klassiskt utförande, valös- och detaljrika, estetiskt tilltalande utan romantisering. Veikko Vasama förenar dokumentär saklighet med utpräglad känsla för den ursprungliga naturens skönhetsvärden.”
Bert Carpelan Hufvudstadsbladet

Nyt 22 vuoden jälkeen on aika palata asiaan. Skannasin näyttelyn negatiivit ja valitsin 16 kuvaa esilläolevaan nettinäyttelyyn. Osa kuvista nähtiin aikanaan lehdistökuvina tai arvostelujen yhteydessä, mutta useimmat julkaistaan joukkoviestimessä ensi kertaa vasta nyt.
3/2002

Kansalliskirjallisuutta: Totuus ja oikeus

A.H. Tammsaaren Totuus ja oikeus kuuluu Viron kansalliskirjallisuuden kulmakiviin. Viisi osaa, saatesanoineen liki 3000 sivua. Teos julkaistiin Virossa 1926-1935 ja se tavoitti heti virolaiset lukijat. Toisin kävi Suomessa.

Suurteoksesta käännettiin ja julkaistiin tuoreeltaan ensimmäinen ja viides osa: Maan lupaus ja Kotiinpaluu (1932 ja 1935). Kääntäjä Erkki Reijonen oli viestittänyt kirjailijalle, että suomalainen lukijakunta ei ole vielä valmis lukemaan kaupunkiosia (II-IV). Niinpä kirjailija laati vuoden 1935 suomenkieliseen laitokseen viisisivuisen selostuksen suomentamatta jääneiden niteiden tapahtumista!

Totuus ja oikeus julkaistiin kokonaisuudessaan suomeksi vasta vuosina 2002-2013. Käännöstyön teki mm. Jaan Kross -kääntäjänä ja Krossin tuntijana ansioitunut Juhani Salokannel. Salokannel on kirjoittanut saatesanat kaikkiin osiin ja lukeminen kannattaa aloittaa niistä.

Avausosa Maan lupaus ja erityisesti siinä kuvattu kyläyhteisö ja päähenkilö Andresin raataminen houkuttelee rinnastamaan Tammsaaren teoksen Linnan Pohjantähti-trilogiaan, mutta jatko on aivan muuta. Jo toinen osa Koulutie vie lukijan kaupunkiympäristöön, missä pysytään pitkään. Vargamäen maisemiin palataan vasta viimeisessä osassa.

Ensimmäisen osan saatesanoissa Juhani Salokannel nostaa Tammsaaren suomalaiseksi verrokiksi Linnan sijaan Eino Säisän:

Kun lukijankatsettamme on aluksi suunnannut Täällä Pohjantähden alla, on kokonaisuutta ajatellen syytä palauttaa mieleen toinen kotimainen suurteos: Eino Säisän kuusiosainen Kukkivat roudan maat, joka ilmestyi vuosina 1971-1980. Heti alusta alkaen sen yhdistävät Tammsaareen sekä raivaajateema että herkät ja hienot lapsikuvaukset. Säisän sisäisesti muuttuva romaanisarja siirtää niin ikään painopistettään yhteisöstä yksilön kuvaukseen, muuttuu raivaajaeepoksesta kehitysromaaniksi.

Linnalle niin ominainen yhteiskunnallinen ote puuttuu Tammsaarelta lähes täysin; jännitteitä kyllä löytyy, mutta ne ovat ihmisten välisiä. Väsymättömimmin toistensa kimpussa ovat naapurukset Mäen Andres ja Orun Pearu.

Teossarjan keskenään hämmästyttävän erilaisia osia yhdistää keskushenkilöksi nouseva Indrek, joka tutustuu Vargamäeltä lähdettyään täysin erilaiseen maailmaan koulukaupungissaan Tartossa (Koulutie). Myöhemmin Tallinnassa (Surmatulet) ajan väkevä riento tempaa Indrekin hetkeksi pyörteisiinsä. Pää pysyy kuitenkin kylmänä ja kotona opitut perusarvot kunniassa.

Neljännessä osassa (Kuolemantanssi) liikutaan Tallinnan porvarispiireissä, joihin Indrek on hieman yllättäen naimakaupan vuoksi joutunut. Indrek huomaa ennen pitkää olevansa vaimonsa kanssa lähes kaikesta eri mieltä. Sikäli kun Tammsaaren suurteoksen osat toimivat itsenäisenä romaaneina – näin on sanottu – tämä tunnelmaltaan piinaava avioliittoromaani voisi olla tällainen.

Ympyrä sulkeutuu, kun Indrek palaa Vargamäen maisemiin teossarjan viidennessä osassa (Kotiinpaluu). Paikat ovat ennallaan, mutta ilmapiiri aivan toinen. Kun pojista ei löytynyt työn jatkajaa, Andres joutui jättämään isännyyden vävylleen Sassille. Tämä on ihan kunnon mies, mutta suhtautuu perintötilaan vain hyödyn kannalta.

Vaikka vanha Andres ehtii nähdä ikiaikaisen unelmansa eli joen perkauksen toteutuvan, kaikessa muussa hän joutuu myöntämään tappionsa. Kääntäjää lainatakseni ”ollaan taas aloittamisen, ponnistuksen ja sen tyhjiin raukeamisen teemassa”.

Lokikirja

Lyhennetty lokikirja purjehdukselta Tukholman saaristossa elo-syyskuussa 2017

maanantai 28.8.

Lähdettiin Tukholmasta yhdeksältä ja ajettiin yksitoista tuntia yhteen putkeen mitä nyt pieni tauko tuli Södertäljen kanavalla. Sikäli hyvä suoritus, että päästiin tänne avomeren äärelle. Matkaa taitettiin lähes 100 kilometriä, ja päivämatka lienee ylivoimaisesti pisin, mitä tällä reissulla tulee.

Tämä satamapaikka vaikuttaa oikein mukavalta, on suojaa tuulelta ja hienoja kallioita. Meidän veneen lisäksi paikalla näkyy kolme purjevenettä: naapurissa keula maissa saksalainen vene ja kauempana ankkurissa kaksi isompaa venettä. Lisäksi iso moottoriristeilijä, jolla on mukanaan kumivene rantautumista varten.

Tuuli on parin päivän ajan etelän tai lounaan suunnalla, kääntyy sitten koillisen ja myöhemmin luoteen puolelle. Huomiseksi on luvassa navakkaa tuulta, selvästi kovempaa kuin tämänpäiväinen. Torstaiksi ennustetaan sadetta.

tiistai 29.8.

Nyt on toinen päivä illassa. Matka oli paljon lyhyempi kuin eilen, mutta kaikin puolin antoisampi. Tuuli oli navakka, Gotlannin suunnasta on tilaa puhaltaa. Arvioimme aallon korkeudeksi kaksi metriä. Maakravulle on ollut elämyksiä tarjolla ihan kiitettävästi, mutta niitähän tulin tänne hakemaankin.

Vettä tuli välillä syliin oikein kunnolla ja lasien läpi ei lopuksi nähnyt mitään. Myös kameroiden linssit lienevät kuurauksen tarpeessa.

Täällä perillä jäimme ankkuriin ja latasimme kaiken varalta puhelimiin ankkurivahdit kahdelta toimittajalta. Niiden pitäisi hälyttää jos ankkuri ei pidä ja vene lähtee yöllä liikkeelle. Kätevä palvelu eikä maksa mitään.

Tekstiviesti Jounille: Kunnon purjehduspäivä tänään, tuulta koko ajan yli 10 m ja aallot aika muhkeita. Huippunopeus surfissa yli 9 solmua.

keskiviikko 30.8.

Kello Suomen aikaa 22.40, ja on ollut lupsakka myötätuulipäivä. Loppusuoralla tuuli kävi niin heikoksi, että moottori piti käynnistää avuksi että ehdittiin valoisan aikaan yöpymispaikkaan. Liikuttiin siis sekavoimalla.

Iltapäivällä poikkesimme Utön vierasvenesatamassa. Siellä oli paljon hienoja veneitä ja häliseviä koululaisia. Me ihmettelimme, mitä koululaiset siellä tekivät, eikö niiden kuulu olla koulussa! Samaan aikaan paikalle saapuneesta veneestä asteli maihin kymmenkunta asiakasta.

Yhdessä veneessä oli omituisen paksu masto. Aikani ihmeteltyäni tajusin, että siellähän on purje maston sisällä! Näppäriä laiskanmiehen ratkaisuja näissä luksusveneissä. Kippari sanoi, että niissä vain napeista painellaan ja tapahtuu kaikenlaista.

Tämä meidän vene oli pienin mutta ei suinkaan huonoin, sopiva kahdelle ja kelpoisuutensa osoittanut. Kymmentä miestä tähän ei ihan mahdu mutta ei kyllä tarvitsekaan. Kolmellakin tulisi vähän ahdasta.

Nyt on keula maissa ja veneet molemmin puolin. Säätiedotuksissa lupailtu sade alkoi äsken.

torstai 31.8.

Lähtiessä satoi edelleen ja varustauduimme erityisen hyvin, kummallakin oli kala-eemelit niskassa ja saappaat jalassa. Tällä varmistettiin se, että sade loppui kymmenen minuuttia lähdön jälkeen.

Päivä oli siinä mielessä erikoinen, että ei tuullut oikeastaan ollenkaan. Moottorilla ajettiin koko päivämatka, joka ei tosin pitkä ollutkaan. Aamupäivällä ajoimme ihmeen idyllisen salmen läpi; kummallakin rannalla oli asutusta ja merkkejä merellisestä toimeliaisuudesta. Tietä oli sen verran, että ainakin yksi auto (Saab) oli pysyväisen oloisesti saarella.

Poikkesimme Sandhamnissa, joka on Tukholman saariston tunnetuin vierasvenesatama. Oli helppo kuvitella millainen säpinä siellä on kuumimman sesongin aikaan. Nyt veneitä oli vain murto-osa siitä, mutta muu liikenne vilkasta.

Yöpymispaikka on hyvä. Keula saatiin maihin, ja näkymä siihen suuntaan on komea, männyt ikivanhoja.

perjantai 1.9.

Luovittiin koko päivä ja tehtiin viitisenkymmentä vendaa ja kertauksen vuoksi yksi jiippi. Omistimme päivän purjehduksen maapallon ensimmäisenä yksin kiertäneelle Joshua Slocumille, jonka kirjaa olemme lukeneet iltaisin ääneen. Tämä päivä on retken viimeinen kunnon mahdollisuus purjehtimiseen ja se on käytetty täysimittaisesti hyväksi.

Sää on ollut koko päivän aurinkoinen ja heikkotuulinen, nopeudet enimmillään viiden solmun tienoilla, enimmäkseen kolmen luokkaa. Kun kiirettä ei ole, silläkin vauhdilla ehtii. Taitaa olla syyskuun ensimmäinen päivä, mutta keli on hyvin kesäinen.

Hienon purjehduspäivän päätteeksi löytyi hyvä luonnonsatama, näköjään myös suosittu. Paikalle saapuessamme veneitä oli neljä, nyt muutamaa tuntia myöhemmin 14. Osa on ankkurissa ja lievä enemmistö keula maissa. Lahden pohjukassa on ankkuroituna vene, jonka nähdessään kippari ilahtui suuresti. Kyseessä on Slocumin legendaarisen Sprayn mallin mukaan tehty nykyaikainen vene, nimeltään Taranea Spray.

Iltahämärissä veneen yli etelään lensi hanhiauroja. Lintuja oli ainakin sata, ehkä jopa sataviisikymmentä.

sunnuntai 3.9.

Sanelen tätä sunnuntaina lähtöruudussa. Tavarat purettiin laiturille ja kippari lähti hakemaan autoa. Päivä on onneksi ollut poutainen, ja patjat kuivuvat kannella.

Vietimme yön keskellä Tukholmaa Wasahamnenin vierasvenesatamassa, josta on mainittava erityisen hieno ja hyvin varusteltu vessa. Suorituspaikkoja oli pitkä rivi, pyttyjä ja lavuaareja, kaksi erikoisen mallista kädenkuivauslaitetta. Vessamusiikkina soi kevyt kotimainen. Kaiken huippuna nurkassa oli varsin laaja ota-ja-jätä -tyyppinen kirjasto, helmenä Ulla-Lena Lundbergin hieno laivatrilogia.

Sunnuntain aloitimme kiertoajelulla kaupungin keskustassa. Kippari tuumasi että saisi olla lippu perässä hulmuamassa. Paatteja oli paljon ja kaikenlaisia. Raakatakiloitu kolmemastoinen purjealus tarjosi majoituspalveluja, puolalainen purjealus oli lähdössä merelle.

Vikingin terminaalilla oli kaksi risteilyalusta. Norjalainen Viking Sea on viime vuonna valmistunut ja 228 metrin mittainen. Vieressä oli Bahamasaarille liputettu suunnilleen saman kokoinen 1970-luvulla rakennettu Albatros. Risteilyalusten nykysuuntaus näkyi siten, että norjalaisaluksen koko kylki oli täynnä parvekkeita.

Väylä Hammarbyn kanavalle lähti heti toisen risteilijän keulan takaa. Kanava muistutti Södertäljen vastaavaa ja sulutuskorkeuskin oli sama puoli metriä. Koska siirryimme suolaisesta vedestä makeaan, maksua ei peritty.

Vähän kanavan jälkeen vastaan tuli vanha puumastoinen kaunotar. Masto oli niin korkea, että läppäsilta nostettiin pystyyn ja vene lipui ohi.

Veneenjättöpaikkaa lähestyttäessä edessä alkoi näkyä purjeita, käynnissä oli vanhojen veneiden purjehduskilpailu. Kääntömerkki oli venesataman edustalla. Ajoimme radan sivua ja ihailimme veneitä.

Viimeisenä tuli pulskanmallinen puuvene, jossa oli ruskeat purjeet. Kippari sanoi, että perinteinen purjeiden väri oli nimenomaan ruskea. Tämän veneen miehistöön kuului vain yksi mies, joka sitoi ruorin ja hävisi pitkäksi aikaa kajuuttaan. Herkuttelimme ajatuksella, että vene jatkaa omia aikojaan valittuun suuntaan ja pysähtyy vasta kun puksprööti työntyy sisään rantakonttorin ikkunasta.

Tavaraa kertyi laiturille juhlava kasa, mutta kippari arveli että mahdumme autoon. Kun äsken mereltä saapui vene ja hakeutui omalle paikalleen, laiturilta nousi vastahakoisesti siivilleen harmaahaikara.

Purjehtijaporukka näyttää olevan kohteliasta väkeä, ja tapoihin kuuluu tervehtiminen vesillä ja satamissa. Minua huvitti kun miljonäärin oloiset herrat nyökkäilivät Vaxholmissa ökyveneen kannelta. Mahtoivat arvuutella keskenään, moneenko kertaan harmaapartainen merikarhu on kiertänyt Kap Hornin.

Vieressä on iso silta ja sieltä ihmiset katselevat tänne päin. Joku saattaa tarkistaa että oma vene on tallessa, joku toinen ehkä ajattelee että voi vitsi kun pääsisi joskus purjehtimaan. Minä pääsin ja kyllä oli hieno reissu!

Kirjallinen ketjureaktio, osa 2

Imbi Pajun kirja Torjutut muistot herätti Joulukuussa 2015 kiinnostukseni Viron historiaan. Luin joukon tietokirjoja, ja niiden jälkeen vaihdoin kaunokirjallisuuteen. Kiinnosti tietää, löytyykö Suomenlahden takaa vastine Väinö Linnalle.

En enää muista, mistä sain virikkeen tarttua Jaan Krossin teoksiin. Aloitin novelleista ja ihan ensimmäinen kokoelma oli Silmien avaamisen päivä. Heti muutaman sivun luettuani huomasin, että nyt kolahti kunnolla.

Novellit kuuluvat Krossin tuotannon siihen osaan, jossa kirjailija hyödyntää omia kokemuksiaan. Romaaneista samaan ryhmään kuuluvat Mesmerin piiri, Syvyydestä ja Paikallaanlento. Minulle Krossin omaelämäkerrallinen proosa on ollut avartava ja kirjallisesti nautittava johdatus Viron lähihistoriaan.

Monet pitävät Krossin pääteoksena Uppiniskaisuuden kronikkaa, kertomusta Balthasar Russowin elämästä 1500-luvun Virossa. Kross on tunnustanut, että kaikista romaaniensa henkilöhahmoista juuri Russowissa on eniten häntä itseään. Russow ja Kross olivat rohkeita ja tarvittaessa tavattoman uppiniskaisia Viron itsenäisyyden puolustajia.

Oli jokseenkin väistämätöntä, että Kross joutui ongelmiin Viron miehittäjien kanssa. Tutuiksi tulivat sekä Patarein vankila että Pagari 1, jatkossa matka vei kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan, vankileireille ja karkotukseen. Tätä elämänsä vaihetta Kross kuvaa novelleissaan mutta kuitenkin niin, että kertomusten päähenkilöinä esiintyvät yleensä kohtalotoverit.

Tyyli pysyy viileän purevana eikä oma katkeruus pääse esiin. Esimerkiksi Halleluja-kokoelman niminovelli on maailmankirjallisuutta ja vankileirikertomusten aatelia. Alkuun päästyäni luin koko Jaan Krossin suomennetun tuotannon.

Prosessi otti uutta suuntaa Tartossa maaliskuussa 2017. Aidoissa tutkintavankilan tiloissa toimivassa KGB-museossa muistutettiin, että Aleksandr Solzenitsyn kirjoitti Vankileirien saariston piileskellessään 1960-luvun alussa kaksi talvea Viron maaseudulla. Naapureille hänen sanottiin olevan väitöskirjaa valmisteleva tutkija, jota ei saanut häiritä. Museossa oli esillä valokuva vankileirin orkesterista, jonka esiintymisasut on ommeltu jalkaräteistä.

Solzenitsyn on kirjoittanut edellä mainitun järkäleen lisäksi mm. romaanin Ivan Denisovitsin päivä. Teoksen jaksaa lukea, koska se on mitoiltaan pienoisromaani ja tasoltaan maailmankirjallisuutta. Samaan laatuluokkaan nostan Krossin parhaat vankileirinovellit ja venäläisen Varlam Salamovin teoksen Kolyman kertomuksia. Kirjailijoita yhdistää vuosikausien omakohtainen kokemus Neuvostoliiton vankileireistä.

Monet suomalaisetkin ovat vapauduttuaan muistelleet pakkotyöleirien kauhuja. Mainittakoon Otavan vuonna 2016 julkaisema, Olavi Lempisen kirjaama inkeriläissyntyisen Veikko Piiparisen elämäntarina Rautaesiripun takana. Monipolvisen kertomuksen alaotsikko on ”Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille”.

Kun halusin kammottavien vankileirikuvausten jälkeen tuulettaa päätäni, luin neljä Indrek Harglan dekkaria. Apteekkari Melchior avustaa viranomaisia henkiriikosten selvittämisessä, ja tapahtumien näyttämönä on keskiaikainen Tallinna. Ajan kuvaus on uskottavaa ja paikat pääosin löydettävissä Tallinnan vanhassa osassa. Linkki blogitekstiin Melchior-dekkareista.

Viroon liittyvästä kirjallisuudesta puhuttaessa viime aikojen mainittavin luku-urakka on Tammsaaren viisiosainen suurteos Totuus ja oikeus. Pidin lukemastani kovasti ja matkustin Tallinnaan nähdäkseni teoksen ykkösosan pohjalta v. 2019 valmistuneen suurelokuvan. Elokuva nousi Virossa nopeasti kaikkien aikojen katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Voisi luulla, että kassamagneetti kanattaisi tuoda myös Suomen elokuvateattereihin!

Myös kansalliskirjailija Tammsaaren jälkeen kaipasin kevennystä ja tähän tarpeeseen vastasi Virossa syntynyt, mutta jo pitkään Suomessa asunut  Antto Terras. Pidin varsinkin teoksesta Helsinki-Tallinn Express, joka esittelee ”isoveljen” aivan uudessa valossa. Kieli on loistavaa ja ajatukset yllättäviä.

Lembit

Tallinnan Lentosataman hangaari on itsessään merkittävä nähtävyys: valmistuttuaan v.1917 se oli maailman suurin ilman keskipylväitä seisova teräsbetonirakennus. Lentosatama on Tallinnan suosituin nähtävyys, ja ehkä kiinnostavin sen monista vetonauloista on sukellusvene Lembit.

Ensimmäisellä käynnillä mahdollisuus käydä sisällä Lembitissä tuli iloisena yllätyksenä. Nauhoitin suomenkielisen selostuksen ja muokkasin sen luettavaksi:

1.
Komentokeskus on sukellusveneen aivot. Aluksen sukeltaessa miehistön saamat käskyt annettiin juuri täältä. Täältä ohjattiin myös koko alusta ja taistelutoimintaa. Pinnalla kuljettaessa alusta ohjattiin komentosillalta, joka sijaitsee pääsi yläpuolella aluksen ulkokannella.

Kun sukellusvene on sukelluksissa, se käyttää pinnanpäälliseen tähystykseen periskooppia, pitkää tähystysputkea, jolla voidaan tehdä havaintoja vedenpinnan yläpuolelta. Lembitissä oli niitä kaksi kappaletta, yksi komentajalle ja toinen ilmatähystäjälle. Tässä näkyvä on säilynyt komentajan periskooppi.

Myös laivakeittiö eli kapyysi sijaitsi täällä. Keittiön pesualtaassa on englantilaiselle alukselle ominaiseen tapaan kaksi hanaa.

Kun sukellusveneen tuli sukeltaa nopeasti, koko miehistön tuli juosta noin 50 sekunnissa sukellusveneen keulaan, jotta sukellusveneen painopiste saatiin aluksen kärkeen tarvittaessa myös pimeässä ja käsin tunnustelemalla. Sukellusvene laskeutui siinä ajassa jo noin 9 metrin syvyyteen.

2.
Moottoriosasto on sukellusveneen sydän. Tässä oli kaksi dieselmoottoria pinnalla liikkumiseen ja kaksi sähkömoottoria pinnan alla liikkumiseen.

Sukellusveneitä rakennettiin Englannissa Viron merivoimille alun perin kaksi, Lembitin lisäksi myös täsmälleen samanlainen Kalev, joka katosi toisen maailmansodan aikana. Sukellusveneet olivat Viron merivoimien ensimmäisiä aluksia, joissa oli diesel-moottori. Se oli suuri etu höyrykoneisiin nähden, sillä kyseiset moottorit saatiin paljon nopeammin ajokuntoon.

Lembit saattoi olla taloudellisesti ajettaessa merellä enintään 28 päivää, mutta veden alla vain yhden vuorokauden. Täydellä teholla ajettaessa akut tyhjenivät jo parissa tunnissa. Muuten, myös konemiehinä toimivat aliupseerit käyttivät öljyisessä työssään miehistön valkoisia puseroita. Heidän tuli osata käyttää moottoria myös pimeässä kuulostellen ja käsin tunnustelemalla.

3.
Upseerien messi oli tarkoitettu aluksen neljälle tärkeimmälle miehelle, komentajan lisäksi komentajan apulaiselle, torpeedoupseerille ja insinöörimekaanikolle. Komentaja yöpyi omassa hytissään, muut kolme upseeria täällä.

Lembitin lattian alla on suuret tekniikka- ja varastotilat. Jalkojesi alla olevassa osassa oli esimerkiksi ammuskellari 2000 patruunalle, joita käytettiin aluksen ilmatorjuntatykissä.

Seinällä sijaitseva puhelin kytkettiin rantauduttaessa kaupungin puhelinverkkoon. WC:n käyttöä sääteli sukellusveneessä monimutkainen 8-vaiheinen toimenpide ilmasäiliön sopivalle paineelle täyttämiseen liittyen. WC:n luona sijaitsi alun perin upseerien pesutila, joka ei ole säilynyt tähän päivään. Se muutettiin Toisen maailmansodan aikana hydroakustiikkahuoneeksi.

Jälkimarkkinoilla

Seitsemän divarinpitäjää kertoo Parnasson numerossa 6-7/2015 kokemuksiaan kirjojen jälkimarkkinoista. Yhteinen havainto on kirjojen keräilemisen vähentyminen. Pekka Räsänen jyväskyläläisestä Lukuhetki-divarista sanoo:

Enää ei olla kiinnostuneita ostamaan jonkun kirjailijan koko tuotantoa vaan sieltä valikoidaan itselle sopivat osat.

Kampintorin divarin Timo Surojegin viittaa samaan asiaan:

Nykyään trendinä tuntuu olevan, että monelta hyvältäkin kirjailijalta kysytään vain yhtä tai paria teosta, esimerkiksi Ruuthilta Kämppää, Salamalta Juhannustansseja, Rintalalta Poikia ja niin edelleen. (…) Nykyään ihmiset ostavat kirjoja sisällön takia, ei siksi että se ’kuuluu kokoelmaan’.

Pokkaripainosten räjähdysmäinen kasvu on tappanut lukuisten teosten antikvaarisen kysynnän. Keltainen kirjasto on säilyttänyt kiinnostavuutensa kovakantisena keräilijöiden silmissä, vaikka monista teoksista on otettu pokkaripainoksia,

sanoo Kimmo Välkesalmi Pursimiehenkadun divarista.

Lukuhetken Pekka Räsänen on tehnyt asiaan liittyen kiinnostavan havainnon:

Finlandia-voittajien keskuudessa Lundbergin Jää on mielenkiintoinen poikkeama ainakin meidän kaupassamme: huolimatta suurista myyntimääristä kirjaa liikkuu erittäin vähän, ja se menee saman tien kaupaksi, kun jostain ilmaantuu.

* * *

Teen omat kirjaostokseni pääasiassa rovaniemeläisellä kirpputorilla, jonka tarjonta on kiehtovalla tavalla sattumanvarainen. Tarkistan tilanteen suunnilleen kuukauden välein. Aarteita löytyy harvakseen, esimerkiksi elokuussa edellä mainittu Lundbergin Jää. Olihan se pakko ostaa kahdella eurolla, vaikka en aikonutkaan lukea sitä vielä uudelleen.

Antti Tuurin Kylmien kyytimies löytyi aikanaan samasta paikasta samaan hintaan, samoin McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, Raittilan Canal Grande, Linnan Tuntematon sotilas ja Tolstoin Anna Karenina.

Kirppislöydöt menevät yleensä kiertoon. Vain harvat jäävät omaan hyllyyn joko odottamaan lukuvuoroaan ja vielä harvemmat omistamisen ilosta. Kemppisen Lumikuru on näitä viimeksi mainittuja.

Muista suosikeistani Jaan Krossin teoksia näkyy harvoin kirppiksillä, mutta divareiden yhteishausta niitä sentään löytyy. Novellikokoelma Halleluja päätyi hyllyyni jyväskyläläisestä divarista (8 €) ja Sattumien summan sain tuliaisena kirjamessujen kirppikseltä.

Jaan Krossin teokset ovat säilyttäneet hintansa jälkimarkkinoilla kauttaaltaan hyvin, vain Pietarin tiellä -pokkarin saa selvästi muita halvemmalla. Haitarin toinen ääripää on Uppiniskaisuuden kronikka, josta pyydetään divareissa 80-120 euroa. Em. jyväskyläläisdivarista Krossin pääteoksekseen luonnehtima teos oli myyty 50 eurolla.

Jälkimarkkinoista puhuttaessa on mainittava vielä kirjastojen poistomyynnit. Sain syksyllä Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta kaksi kiinnostavaa kirjaa: Tuulikki Soinin Petsamon laulu ja Peter Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa. Ne lähtivät kiertoon. Todellinen helmi löytyi pari vuotta sitten Saarenkylän kirjastosta ja se on edelleen hyllyssäni: Björn Landströmin Laiva. Upea kirja!