Aihearkisto: Valokuvaus

Muinaisia kuvaongelmia

Erinäiset diakuvien väreihin liittyneet ongelmat saivat filmiaikakauden kuvaajat epätoivon valtaan. Nykyisin ne ovat skannerilla ja kuvankäsittelyohjelmalla helposti ratkaistavissa. Vuonna 1977 sattunut tapaus harmitti erityisen paljon.

Olin Jorma Luhdan kanssa pitkällä ruskavaelluksella Jaurujoen suunnalla UK-kansallispuiston itäosassa. Laakakoon (9×12 cm) filminä (mustavalkoisen lisäksi) meillä kummallakin oli käytössä Agfachrome 50 S, jonka värintoistoa pidimme Kodakin Ektachrome-filmejä luonnollisempana. Muita vaihtoehtoja ei siihen aikaan ollutkaan; Fujichrome tuli markkinoille vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Retken jälkeen huomasimme, että Agfachrome-filmit käyttäytyivät kehityksen aikana eri tavoin. Filmin reunassa oleva numero paljasti niiden olevan kahta eri emulsiota, joista toinen oli yksiselitteisesti pilallista. Kaikki sille filmille otetut kuvat olivat käyttökelvottomia.

Jos muistan oikein, maahantuojalle tuotti tuskaa myöntää filmierän pilallisuus. ”Korvaukseksi” vahingosta saimme erän valottamatonta filmiä, jonka emulsion numero kiinnosti sattuneesta syystä tavallista enemmän.

* * *

Käytin kinokoossa pitkään Kodachrome-diafilmiä, jonka ongelmana oli hitaus (25 ja 64 ISO). 1980-luvulla hitaat klassikot saivat rinnalleen ”nopean” version, jonka herkkyys oli nykypäivän digikuvaajaa hymyilyttävä 200 ISO. Rae suureni merkittävästi ja uusi ongelma paljastui vasta kun kuvasin maisemia kuun valossa: muistaakseni jo 10 sekunnin valotus tuotti väreiltään käyttökelvottomia kuvia. Hidas Kodachrome tuotti ylipitkillä valotusajoilla aivan kelvollisia värejä, toki siniseen kallistuvia.

* * *

Kolmas esimerkki kertoo filmin värien muuttumisesta ja korjaamisesta. Kuva on Jopin ottama ja se palautettiin minulle Luontokuva-arkistosta vahingossa omien kuvieni mukana. Filminä on Ektachrome. Kuten huomataan, kuvankäsittelyohjelmien ja skannereiden automaattiohjelmat tekevät ihmeitä pilallisille väreille! Lisäksi on pakko sanoa, että vastaan ei ole tullut ainuttakaan yhtä ikävän näköiseksi mennyttä itse kehitettyä Agfachrome-diaa!

Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu käsittämättömältä, että väridioja kuvatessa hyväksyttiin kaikenlaiset värivirheet ja kukerrukset ”koska niille ei nyt vaan mahda mitään”. Onneksi nykyisin mahtaa!

Päiväksi etelään

Kun aika ei enää mene matkustamiseen, Helsingissä voi pistäytyä pikaisestikin. Junan saapumisaika oli 13.35 ja lähtöaika seuraavana päivänä 14.03. Kerron lintu- ja kulttuuriretkestä pääkaupunkiseudulle toukokuussa 2023.

Iltapäivän ohjelma oli lintupainotteinen. Matkustin metrolla Espoon Otaniemeen ja jatkoin Maarin lintutornille. Laajalahden rannassa odotti moniääninen lintujen konsertti. Avasin Merlin-appin, ja ehdotusten ykkösenä oli minulle uusi laji, Eurasian Moorhen eli liejukana.

Valtavan kokoisessa tornissa päivysti kaukoputkineen puolenkymmentä ornia. Vesirajassa lepäili kymmenkunta räyskää, kauempana harmaahaikara ja rantaniityllä laidunsi muutamia kanadanhanhia poikasineen. Aamulla tornilta ilmoitettuja jalohaikaroita, ristisorsia tai heinätaveja ei näkynyt. Tornin edustalle oli asettunut toistakymmentä sonnimullikkaa, jotka olivat saaneet seurakseen kottaraisen.

Jatkoin metrolla ja bussilla Lauttasaaren Särkiniemeen, paikkaan joka on jäänyt mieleen Tiiraan ilmoitetuista arktikahavainnoista. Valkoposkihanhien päämuutto oli kuitenkin jo mennyt ja sepelhanhia vasta odotettiin. Ihastelin luonnonsuojelualueen rantoja ja ihmettelin pikkumökkien paljoutta ja omistajien oikeusasemaa. Kyhmyjoutsenet touhusivat rantavedessä, ja Länsilahden haahkoilla oli jo poikasia.

Länsisatamasta kuulunut muhkea sumutorven tööttäys ilmoitti laivan lähdöstä. Pian näkyviin ilmestyi massiivinen, kolmensadan metrin mittainen risteilyalus Mein Schiff 6. Laivatrakkerista näin, että sen seuraava kohdesatama oli Tukholma.

Matkalla majapaikkaan kuvasin Alvar Aallon kiistellyn ”Sokeripalan” vuodelta 1962, taannoisen Stora Enson pääkonttorin. Talo tuskin miellyttäisi silmää muuallakaan, mutta tässä ympäristössä se on yksiselitteisesti järkyttävä.

Yöpaikkani oli hyväksi havaittu Viking XPRS. Tähystin aamulla Tallinnassa ja paluumatkalla Helsingin majakalta Katajanokalle toivoen näkeväni edes muutamia sepelhanhia. En nähnyt hanhia, mutta 18 haahkakoirasta matkasi Harmajan tienoilla komeana jonona länteen. Ennen rantautumista laivan kaiteelle istahti lähes aikuispukuinen selkälokki.

Paikalle ehdittyäni Ateneumin edustalla oli ihmisiä jonoksi asti: pitkään suljettuna ollut taideaarteisto houkutteli uudella kokoelmanäyttelyllä ja laajalla Albert Edelfelt -näyttelyllä. Nähtävää riittää moneksi käyntikerraksi kuitenkin sillä varauksella, että Edelfelt-näyttelyn voi nähdä vain syyskuun 17. päivään asti.

Kokoelmanäyttely tarjosi tunnettujen klassikoiden lisäksi joitakin uusia tuttavuuksia ja yllättäviä valintoja. Sellaisena voi pitää lappilaistaiteilija Kalervo Palsan teosta vuodelta 1969: ”Mätänemistilassa oleva poron raato”. Aihepiiriltään samaan sarjaan kuuluu edellisessä näyttelyssä esillä ollut Gallen-Kallelan ”Mädäntynyt kuha” vuodelta 1884. Pidin siitä ihan oikeasti.

Suurin osa kolmetuntisesta vierailusta kului yläkerrassa. Nautin suunnattomasti mestarin töistä ja ihmettelin taas kerran Edelfeltin tuotteliaisuutta, vaikka puhuttaisiin pelkästään öljyväritöistä. Kaikkein töisevimpiä lienevät tussipiirrokset, joita niitäkin riittää näyttelyksi asti.

Valokuvaajan silmin katsottuna monet tilanteet olivat niin luontevia, että voisi epäillä niitä kameran avulla luonnostelluiksi. Nuorisoa veneessä esittävän maalauksen värit ja valo toivat puolestaan mieleen värinegasta hyvin vedostetun rullafilmikoon valokuvan. Oikeiden kriitikoiden mielestä tämänlaatuinen taituruus ei tietenkään ole kunniaksi tekijälleen!

Arvostelussa huomautettiin, että muotokuvissa Edelfelt mairittelee kohteitaan. Ehkä näin, entä sitten? Jos saa elantonsa kuvataidetta tekemällä, maksukykyiset asiakkaat kannattaa pitää tyytyväisinä. Malleja tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Lisäksi herää kysymys, voiko maisemiakin ”mairitella”.

Outalappia

Ensimmäinen näyttelyni ”Outalappia” oli esillä Valokuvamuseon studiossa Helsingissä 13.3.-7.4.1980 ja sen jälkeen muualla Suomessa yli 30 paikkakunnalla. Näyttely koostui 40 mustavalkokuvasta, jotka on kuvattu 9×12 -koon kameralla eri puolilla Lappia vuosina 1977-80.
Jäin ripustuksen jälkeen jännittyneenä odottamaan näyttelyvieraita ja heidän kommenttejaan. Yksi kysymys on jäänyt erityisesti mieleen:

”Millaista asetta kuljetat mukana kuvausretkillä?”

Kirjoitin esittelytekstiin mm. seuraavan kappaleen, jonka ajatuksiin voin edelleen yhtyä:

”Näyttelyn saa tulkita puheenvuoroksi luonnonvalokuvauksen piirissä virinneeseen keskusteluun, jonka yhdeksi pääkysymykseksi on noussut kuvan asiasisällön ja muodon suhde. Ymmärrän kyllä, että sama kuva ei välttämättä sovi oppikirjaan ja taidesalongin seinälle, mutta vastakkainasettelupyrkimyksiä en voi hyväksyä. Asiasisällön ylikorostaminen näyttää helposti johtavan valokuvan yleisten arviointikriteerien vähättelyyn, rakenteeltaan ikävystyttävän yksinkertaisiin kuviin ja huonon tekniikan puolustelemiseen. Yhtä selvästi sieluttomuus paistaa sellaisesta luontokuvasta, jonka ottajalle luonto on vain yksi kuvausaihe muiden joukossa.”

Arvostelut olivat enimmäkseen rohkaisevia, osin kiittäviä. Muutama esimerkki:

”Vasama on biologi, ja katselee luontoa vähän sillä silmällä, etsien luonteenomaista ja yleispätevää, ja saaden vieraakseen sen kauneuden, jonka houkuttelee kuviin uskollisuus totuudelle.”
Uusi Suomi

”Ilmaisussa ei pyritä aivan samantapaiseen runollisuuteen kuin Antero Takalan Lapinkuvissa, ote on ehkä voimakkaampaa, mutta kuitenkin omaperäistä. Merkillepantavaa on kuvien harkittu sommittelu, sen ansiosta ne nousevat vaikuttaviksi ja nautittaviksi, huomattavasti yläpuolelle pelkän dokumentaarisen kuvauksen. On sanottava, ettei kohdeapuraha ole mennyt tässä hukkaan, sillä Vasama sijoittuu kuvillaan maisemakuvaajiemme parhaimmistoon.”
Tapani Kovanen Kameralehti

”Veikko Vasama, biolog från Uleåborg, debuterar som naturfotograf i Fotomuseet med en fin kollektion landskapsbilder från Laplands ödemarksonråden. Det är omsorgsfullt komponerade vyer i klassiskt utförande, valös- och detaljrika, estetiskt tilltalande utan romantisering. Veikko Vasama förenar dokumentär saklighet med utpräglad känsla för den ursprungliga naturens skönhetsvärden.”
Bert Carpelan Hufvudstadsbladet

Nyt 22 vuoden jälkeen on aika palata asiaan. Skannasin näyttelyn negatiivit ja valitsin 16 kuvaa esillä olevaan nettinäyttelyyn. Osa kuvista nähtiin aikanaan lehdistökuvina tai arvostelujen yhteydessä, mutta useimmat julkaistaan joukkoviestimessä ensi kertaa vasta nyt.
3/2002
kuviin

Haaskalla

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen kirja Selviytyjät. Lumen ja jään linnut osui käsiini vasta äskettäin, kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Mutta hyvä näinkin, sillä kirja on hieno. Varesvuo on suomalaisen lintukuvauksen ykkösnimi ja Pertti Koskimies tunnustusta saanut tietokirjailija.

Kuvat pitää nähdä, mutta tekstiä tekee mieli kehaista. Viehätyin Koskimiehen myötäelämisestä, joka toi mieleen Samuli Paulaharjun. Teksti on värikästä ja ilmaisuvoimaista kuitenkin niin, että värittämisessä ei mennä liiallisuuksiin.

Lisäksi kirja sisältää valtavan määrän tietoa linnuista ilman hajuakaan oppikirjamaisuudesta. Ihan kateeksi käy tuollainen taito kirjoittaa!

Lainaan näytteeksi kuvauksen korpeista haaskalla:

Vaikka nälkä kärventäisi korppia henkihieveriin, se ei säntää suin päin haaskalle. Ei, ensin se tähystää tähystämisen perään, lukee lumijälkiä, epäilee joka rasahdusta.

Vainoharhainen epäluulo on korpin henkivakuutus. Onhan korpilla varteenotettava vihollinen – ihminen. Vuosisatoja ihminen on keksinyt kavalia petoksia korpin kohtaloksi. Haaskoihin kätketyt myrkyt ja satimet ovat karsineet ylimieliset yksilöt. Emot ovat antaneet arkuutensa poikiensa parhaaksi perinnöksi.

Mustatakkien rähinä raadon kimpussa merkitsee laskeutumislupaa vieläkin aremmalle erämaan alkuasukkaalle. Taivaalla leijaillut maakotka on huomannut haaskan. Loputtoman kärsivällisesti se odottaa vaaran rinteessä, kunnes korpit ovat testanneet ruokapöydän turvallisuuden.

Luonto on ankara oppimestari. Aikaisuudesta ja ensimmäisenä ehtimisestä on usein hyötyä, mutta sähäkkään toimintaan sisältyy myös suuria riskejä. Harkitsematon hosuminen vie usein hengen.

Otin kuvan Sodankylässä huhtikuussa 1995 merikotkille tarkoitetulla haaskalla.
11/2010

Vuoria vai tuntureita?

Aiemmin “mainostamani” Puljutunturi on vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta selkeästi tunturi. Ratkaisevaa tässä ei ole korkeus tai muoto, vaan laen puuttomuus.

En tullut ottaneeksi kuvaa Puljutunturista, mutta Skibotnin leiripaikkaa ympäröiviä tuntureita kuvasin paljonkin.

Tässä näkymä teltan vierestä itään

ja tässä länteen:

Ovatko nuo vuoria, tuntureita vai mitä? Lyngenvuonoa reunustavia korkeita ja teräväpiirteisiä tuntureita kuulee nimitettävän myös alpeiksi, mutta se on minun korvissani tähän yhteyteen aivan sopimaton termi.

Alemmassa kuvassa esiintyy edukseen Daltinden. Mahtaakohan tinden tarkoittaa jotakin erityistä, koska lähistöltä löytyy myös fjell -päätteisiä tunturinnimiä.

Daltindenin saamenkielinen nimi on Njallavárri. Tuon suunnan kartalla saamenkieliset nimet ovat selvänä enemmistönä eikä syyttä: päätteet kertovat tunturin muodosta ja koosta, etuosa esimerkiksi alkuperäisistä asukkaista.

Joitakin esimerkkejä: Loddevárri, Gaskajiehkicohkka, Nállangáisi, Lávkaslubbu, Stuorraoaivi.

Viimeksi mainittu on ainoa, joka muistuttaa kartalta tulkittuna Puljutunturia. Todella etäisesti tosin: oaivi on pyöreälakinen tunturi, mutta Puljutunturin laki on tasainen kuin lentokenttä.
6/2012

Endurance

Amerikkalaisen Caroline Alexanderin kertomus Ernest Shackletonin v. 1914-15 tekemästä legendaarisesta retkestä Etelämantereelle julkaistiin englanniksi v.1998 ja suomeksi Otavan kustantamana jo seuraavana vuonna. Eloonjäämistaistelu äärimmäisissä oloissa on henkeäsalpaava, ja Frank Hurleyn upeat kuvat lisäävät merkittävästi kirjan kiinnostavuutta.

 

Shackletonin tarkoituksena oli hiihtää joukkoineen Etelämantereen halki. Retkikuntaa lähtöpaikkaan kuljettanut Endurance-alus juuttui kuitenkin ahtojäihin tammikuussa 1915 vain 120 kilometrin etäisyydellä rannikosta ja ajelehti jääkentän mukana pohjoiseen yli kymmenen kuukauden ajan.


Norjassa rakennettu vahva puualus kesti pitkään jäiden puristusta, mutta lokakuussa syntyneet vuodot pakottivat miehistön siirtymään jäälle. Endurance upposi 21.11.1915. Ruokavarastot ja varusteet oli siirretty hyvissä ajoin jäälle, samoin kolme venettä.

Frank Hurley pelasti vesitiiviiksi tinatussa peltirasiassa suuren osan laivalla kuvatuista ja kehitetyistä lasinegatiiveista, pinnakkaiskopioista koostuvan albumin ja kaksikymmentä värillistä kuultokuvaa. Kuvausvälineistä oli mahdollista ottaa mukaan vain pikkukamera ja kolme filmirullaa. Kuvaaja ei masentunut suunnitelmien muuttumisesta, vaan jatkoi työtään retken loppuun saakka ihailtavan tasokkaasti.

Seuraavat neljä ja puoli kuukautta retkikunta vaelsi jäällä. Suunta oli edelleen kohti pohjoista ja avovettä, joka saavutettiin 9.4. Kolmella veneellä suoritetun merimatkan jälkeen joukko rantautui karulle ja myrskyjen piiskaamalle Elephant-saarelle. Shackleton viipyi saarella vain kaksi viikkoa, jona aikana veneistä suurin, silti alle 7-metrinen ”James Caird” varustettiin matkalle.

Shackleton onnistui yhdessä viiden luottomiehensä kanssa purjehtimaan pikkuruisella veneellä yli tuhannen kilometrin matkan maailman myrskyisimpiin kuuluvan merialueen halki Etelä-Georgian saarelle, missä tuohon aikaan sijaitsi norjalainen valaanpyyntiasema. Merimatka kesti 20 päivää, ja suunnistuksesta vastasi Endurancen kapteeni Worsley. Elephant-saarelle jääneet pelastettiin 30. elokuuta. Yksikään matkalle lähteneestä 27 miehestä ei menehtynyt.

Miehet olivat olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvässä kunnossa. Keripukkiin ei sairastunut kukaan, ja ruuakseen miehet saivat riittävästi hylkeitä ja pingviinejä. Jäätilanne vaikeutti miesten pelastamista. Vasta kolmannella yrityksellä alus onnistui pääsemään soutumatkan päähän saaren rannasta.

Tiedot Shackletonin ja sittemmin muun retkikunnan pelastumisesta noteerattiin The Daily Mirrorin etusivulla:

Shackletonin retkikunnan eloonjäämisseikkailu kiinnosti suurta yleisöä, ja monet retkikunnan jäsenet kertoivat kokemuksistaan kirjoissa tai yleisöluennoilla. Hurley täydensi oman kirjansa kuvitusta tekemällä Etelä-Georgiaan erillisen kuvausretken. Hänellä oli tapana päättää esityksensä vaikuttavaan loppukuvaan nimeltä ”Pelastus”, jossa ryysyinen miesjoukko tervehtii mereltä saapuvaa venettä. Todellisuudessa kuva on otettu Shackletonin lähtiessä rohkealle merimatkalleen. Pienempi vene on palaamassa rantaan ja James Caird on raaputettu pois kuvasta.

Hurleyn kuvat viime vuosisadan alkupuolelta ovat mielenkiintoista katseltavaa erityisesti niille, jotka uskovat uusien kuvien olevan automaattisesti vanhoja parempia.

5/2001 – tekstiä muokattu ja kuvia lisätty 1/2022

Exodus

Tennispalatsin näyttelytilaan on ripustettu 300 suurikokoista mustavalkokuvaa, joita yleisö katselee hartaan tunnelman vallitessa. Melkein kaikissa kuvissa on ihmisiä, mutta vain harvoissa iloisia ilmeitä: hymyyn ei ole aihetta.

Sebastiao Salgadon Exodus -näyttelyn teemana ovat modernin maailman kansainvaellukset, juuriltaan revityt ihmiset. Osa pakenee sisällissotaa ruumiiden reunustamaa tietä, monet odottavat parempaa huomista pakolaisleirin kurjissa oloissa. Muutamat onnekkaat ovat saaneet työpaikan ja päässeet asettumaan aloilleen – oudossa kulttuurissa ja kaukana sukulaisistaan. Näyttelyn kuvaustyö on tehty vuosina 1993-96 kaikkiaan 47 maassa.

Brasiliassa syntynyt ja taloustieteilijänä työuransa aloittanut Salgado otti ensimmäiset kuvansa vasta 26-vuotiaana, mutta nousi kymmenessä vuodessa maailmanmaineeseen. Salgado julkaisee kuvansa reportaaseina ennen kuin kokoaa niistä kirjoja tai näyttelyitä. Foorumit vaihtelevat sanomalehdistä miljoonalevikkisiin, prameasti painettuihin aikakauslehtiin. Niiden muotiin ja pintailmiöihin keskittyvässä kuvastossa Salgadon mustavalkokuvat erottuvat hätkähdyttävästi muistuttaen katsojaa maapallon asukkaiden äärimmäisestä eriarvoisuudesta.

Salgadon edellinen suururakka, Suomessakin nähty ”Workers” on kunnianosoitus kovaa ruumiillista työtä tekeville ihmisille ja vetoomus heidän työ- ja elinolojensa parantamiseksi.

Kuvaaja alistaa epämuodikkaasti kaiken osaamisensa palvelemaan yleisinhimillisiä tavoitteita. Kuvat ovat teknisesti loistokkaita ja harkitusti sommiteltuja. Vaihtelevien kuvakulmien löytämiseksi on nähty paljon vaivaa.

Sebastiao Salgado jatkaa Eugene Smithin viitoittamalla tiellä valokuvauksen kunniakkaimpia perinteitä. Heidän työnsä on mielestäni parasta, mitä kameralla voi saada aikaan.
3/2001

Ihminen luontokuvassa

Erään suomalaisen kirjailijan elämästä kertovassa kirjassa käytettiin äskettäin kuvia, jotka otin neljännesvuosisata sitten kuusamolaisella poroaidalla.

Avustin vasanmerkintäpaikalla porotutkijoita ja otin siinä sivussa runsaasti kuvia, enimmäkseen mustavalkoisia. Onneksi niitä, sillä negatiivit ovat edelleen moitteettomassa kunnossa. Kuvatessa keskityin valoihin, sommitteluun, pelkistämiseen ja muihin kuvan ominaisuuksiin, joilla arvelin olevan merkitystä valokuvilla kilpailtaessa.

Jälkikäteen olen harmitellut sitä, että en kuvannut porojen kiinniottamisessa käytetyn koivuisen vimpan monivaiheista valmistusprosessia. Tekniset valmiudet olisivat tähän riittäneet, mutta ymmärrys puuttui. Kun vimpojen tekoon erikoistunut vanhempi poromies Kustaa Suoraniemi aikanaan väistyi tehtävästä, Alakitkan paliskunnassa siirryttiin peruuttamattomasti omavaraisuudesta bambun ja nailonnarun aikakauteen.

Sukupolvet ovat vaihtuneet, mustavalkokuvat vaihtuneet värillisiksi ja kamerat automaattisiksi, mutta ymmärrys ei näytä mainittavasti lisääntyneen. Mielestäni suomalaisia nuoren polven luonnonkuvaajia vaivaa edelleen ylikorostunut pyrkimys hienoihin yksittäisiin kuviin. Suuntausta tukee luonnonkuvaajien vuotuisena päätapahtumana pidetty kilpailu, jonka voittaja voi nousta kertaheitolla täydestä tuntemattomuudesta juhlituksi sankariksi.

Kilpailussa sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta siihen pitäisi osata suhtautua vähän niin kuin lottoarvontaan, jossa menestymisestä tai menestymättömyydestä ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätelmiä.

Ajankäytöllä ja välineiden arvolla mitattuna nuoret kuvaajat ovat valmiita uskomattomiin panostuksiin. Viimeistään kuvauskojun yksinäisyydessä olisi syytä rehellisesti selvittää itselleen kuvaamisen perimmäiset tavoitteet. Onko kuvat tarkoitettu omaksi ja sukulaisten iloksi, tavoitellaanko laajempaa yleisöä tai mahdollisesti asemaa kuvaajien kärkikaartissa? Ehkä tärkeintä onkin itse kuvaamistapahtuma ja siihen liittyvä onnistumisen elämys?

Hieman kärjistäen joukosta erottumiseen on vain kaksi mahdollisuutta: pitää ottaa suositusta aiheesta entistä parempia kuvia tai keskittyä uusiin aiheisiin ja näkökulmiin. Luonnonvalokuvaus tuntuisi kaipaavan kipeämmin mielikuvitusta kuin huippu-urheilusta tuttua pyrkimystä täydelliseen suoritukseen.

En jaksa muistaa, menestyivätkö vasanmerkintäkuvani kilpailuissa eikä asialla ole väliäkään. Paljon kiinnostavampaa on pohtia, miksi kuvia tarvittiin näin pitkän ajan kuluttua. Epäilemättä suurin kiitos kuuluu kuvissa esiintyville ihmisille: he tekevät kuvista kiinnostavia. Sama koskee kuvia yleisemminkin. Esimerkiksi varhaisten tunturiretkieni kuvista tällä hetkellä arvokkaimpia eivät ole huolellisesti jalustaa käyttäen kuvatut maisemat, vaan retkikavereista näpätyt muistokuvat. Ne ovat aikaan sidottuja ja ainutkertaisia.

Artikkeli on julkaistu Camera Natura -lehdessä 1997

Digitaalinen pimiö

Nuorempi luontokuvaajasukupolvi ajattelee kaikkea kuviin liittyvää ymmärrettävästi aivan eri tavalla kuin mustavalkoisesta aloittaneet veteraanit. Miten kokee valokuvan syntymisen kuvaaja, joka luova työpanos on aina päättynyt laukaisimen painamiseen? Voisiko valokuvauksen historian ja tekniikoiden huono tuntemus olla syynä puritanismiin, joka näyttää leimaavan monien luontokuvaajien suhtautumista digitaaliseen kuvankäsittelyyn?

Pelkästään dioja kuvaava luopuu vapaaehtoisesti suuresta joukosta työkaluja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä jokaiselle vedostajalle. Jo kuvan rajaaminen vaatii sorminäppäryyttä; virheellisesti valotettuja tai kontrastiltaan sopimattomia kuvia pidetään menetettyinä. Filmin pinnalle valotushetkellä eksyvä pölyhiukkanen saa kuvaajan epätoivon partaalle…

Pimiössä monista diakuvaajan ongelmista selviytyy jo lyhyellä oppimäärällä. Parhaat vedostajat ovat iät ja ajat yhdistelleet kuvia aivan vastaavalla tavalla kuin digitaalisia kuvia ja niiden osia yhdistellään, tosin paljon vaivalloisemmin. Onnistunutta lopputulosta pidettiin ennen vanhaan paremminkin taidonnäytteenä kuin osoituksena tekijän löyhästä moraalista.

Vedostin itse neljä ensimmäistä näyttelyäni, mutta en ole mennyt pimiöön tosimielellä kymmeneen vuoteen. Saattaisin vieläkin nauttia itse vedostamisesta, mutta kuvien paimentaminen kiinnitealtaasta museokelpoisiksi vedoksiksi ei houkuttele. Kuvaan jonkin verran mustavalkoiselle ja värinegalle, mutta ehdottomana päämateriaalina on diafilmi.

Näillä taustoilla oma suhtautumiseni digitaaliseen kuvaan pysyi pitkään lähinnä välinpitämättömänä. Asia ei kerta kaikkiaan kiinnostanut, kunnes puolitoista vuotta sitten törmäsin Leukuun kohtalokkain seurauksin.

Erityisesti suurikokoisten mustavalkokuvien näkeminen sävykkäinä tulosteina Rovaniemen Arktikumissa oli shokki. Alkuhämmennykseen sekoittui aimo annos katkeruutta: joutaako vaivalla hankittu vedostustaito romukoppaan, jos tuollaista jälkeä syntyy hiirtä napsuttelemalla. Vähitellen aloin ymmärtää uuden tekniikan hyviä puolia ja uusia mahdollisuuksia. Puikkoihin päästyäni tajusin, että vedostustaitoakin tarvitaan vielä.

Nyt olen opetellut digitaalista kuvankäsittelyä reilun vuoden ja kunnioitukseni Photoshopia kohtaan on koko ajan kasvanut. Ohjelman avulla voisi tehdä ihmeitäkin, mutta minulle kuvankäsittely on nimenomaan ”vedostamista”. Muistan joka päivä olla kiitollinen siitä, että kuvien tekeminen ei enää tarkoita läträämistä huuhteluvesien kanssa tai session päätteeksi puolinukuksissa tapahtuvaa labran siivoamista seuraavaa tulijaa varten.

Moraalisiin kädenvääntöihin itseni kanssa en ole joutunut sen useammin kuin pimiössäkään. Yritän toimia hyvän maun rajoissa ja jos kokoan kuvan useammasta osasta, voin aivan hyvin ilmoittaa näin tehneeni.
9/2000

Valo on valokuvan vihollinen

Asiakas palautti joitakin aikoja sitten katsottavana olleita kinodioja. Huonosta pakkauksesta johtuen yksi lasikehys oli rikki, muuta erikoista en huomannut vielä siinä vaiheessa. Siirsin lehdet mappiin ja unohdin asian. Varsinainen vahinko paljastui kootessani uutta lähetystä. Valopöydällä huomasin, että yhden dialehden ylimmän rivin talvikuvat vihersivät voimakkaasti. Se osa kuva-alaa, joka oli ollut GePe:n lasikehyksen peltireunan peitossa, kukersi magentanvärisenä.

Päätin aikoinaan elävöittää näyttelyäni automaattisesti pyörivällä diasarjalla. Carousel rapsahteli salin nurkassa kuukauden päivät ja normaalit aukioloajat, projisointiaikaa kuvaa kohti taisi kertyä tunnin verran. Se oli aivan liikaa Kodachrome-originaaleille, jotka vihersivät samalla tavoin kuin asiakkaan palauttamat neljä kuvaa. Pimeässä säilytetyn Kodachromen värit säilyvät E-6 tyypin filmejä paremmin, mutta uv-valo on sille myrkkyä.

Tapauksen jälkiselvittely on oma lukunsa. Kaivoin arkistosta pilalle menneen kuvan rinnakkaisruudun ja pyysin vertaamaan kuvia keskenään. Asiakassuhteen katkeamisen pelossa en vaatinut rahallista korvausta kuvien tuhoutumisesta, sen sijaan vaadin selitystä ja ilmoitin omat epäilyni värivirheen syntytavasta.

Asiakas kiisti projisoineensa kuvia ja kertoi pyytäneensä firman ulkopuolista valokuvauksen asiantuntijaa katsomaan lähettämääni kuvaparia.

Asiantuntijalle ilmiö kuului olleen aivan outo ja ennennäkemätön. Värivirheen mahdolliseksi syyksi hän oli tarjonnut kehityksessä tapahtunutta virhettä. Jopa Arja-vaimo ilmoitti välittömästi selityksen kuultuaan, että kehitysvirhe olisi näkynyt myös rinnakkaisruudussa. Ehkäpä ”asiantuntija” luulee, että kehystettynä kuvaajalle palautettava Kodachrome leikataan erillisiksi ruuduiksi jo ennen kehitystä.

Tähän oli pakko tyytyä. Jos projektori on pois laskuista, arvioni värivirheen syntytavasta on seuraavanlainen: diamapin lehtiä on säilytetty pitkään työpöydällä, jolloin pinosta esiin työntyneen lehden ylin rivi on joutunut alttiiksi suoralle uv-valolle.

Tapauksen oppi on tämä: kannattaa katsoa miten kuvia säilyttää, omia ja muiden omistamia.
9/2000