Aihearkisto: Luonto, luonnonsuojelu

Greenpeace lügt – heiligt der Zweck die Mittel?

Ein Foto mit einer einsamen Krüppelkiefer, dahinter kilometerweit schneebedecktes Flachland. Der Text dazu heißt  ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”.

Jeder, der auch nur ein bisschen in der Natur Lapplands unterwegs gewesen ist, sieht sofort, dass das Foto im Vordergrund keinen Kahlschlag, sondern ein offenes baumloses Moor zeigt. Hinter dem Moor liegt ein See, dessen gegenüberliegendes Ufer in der Ferne als schmales Band am Horizont auszumachen ist. Der Peurakairasee ist auf dem Foto allerdings nicht zu sehen, was auch gar nicht möglich wäre, weil es einen See dieses Namens weder auf der Landkarte noch in natura gibt. Um den finnischen Schriftsteller Erno Paasilinna zu zitieren: Ein Foto lügt mehr als tausend Worte – wenn der Wille da ist. Wenn es um die auf Deutschland orientierte Oberlappland-Propaganda von Greenpeace geht, ist dieser Wille zweifellos vorhanden.

Das Foto wurde im Zusammenhang mit einem ausführlichen Artikel in Nummer 6/2005 der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” veröffentlicht. Der Artikel ist mit ”Papier” überschrieben und handelt eigentlich von der Zunahme des Papierverbrauchs und der Bedeutung von Altpapier. Die aus finnischer Sicht interessante, Oberlappland tangierende Passage ist in der im Internet zu findenden Kurzfassung des Artikels zu lesen.

Die Propaganda von Greenpeace ist schon seit einigen Jahren Sami-politisch gefärbt. Auch diesmal kommt das wieder vordergründig zum Ausdruck. Die Journalistin Ritva Torikka-Gelencser aus Inari wird als Sami-Expertin aus der Region angeführt. Ihre Behauptung, dass die finnischen Holzkonzerne mit Zustimmung der Regierung die letzten Urwälder Europas kahl schlagen, wird in dem deutschsprachigen Artikel wie folgt wiedergegeben: ”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Und genau so dick wird weiter aufgetragen: ”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Vergleichen wir doch die ”Angaben” der Greenpeace-Informantin mit den Tatsachen. Von den rund 7000 finnischen Sami leben ca. 4000 in der Heimatregion der Sami. Die Erwerbsstruktur hat sich in Oberlappland etwa im selben Tempo verändert wie in den anderen Regionen Finnlands auch: Weniger als10 % der Sami im arbeitsfähigen Alter sind derzeit Rentierzüchter. 1948 waren es 67,4 %, 1984 noch 33,4 %.

Auf Seite 83 des Erläuterungsteils zum Bericht des Samikomitees (OM 3.12.2001) heißt es zur aktuellen Situation der samischen Bevölkerung wie folgt: ”Wegen der geringen Produktivität der natürlichen Erwerbszweige und wegen des Mangels an ständigen Arbeitsplätzen basiert die Existenz der samischen Bevölkerung in zunehmendem Maße auf gelegentlichen Lohnarbeiten und auf der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft. Auch von den Sami lebt heute ein immer größerer Teil von der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft, beispielsweise von Arbeitslosenunterstützung und Renten. In Utsjoki waren das im Jahre 1999 ca. 29 %, in Inari und Enontekiö knapp 35 %.”

Ritva Torikka-Gelenczers Part endet mit einer scharfen Forderung: ”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Das Gerede davon, dass 500 Tier- und Pflanzenarten vom Aussterben bedroht sind, beruht auf der falschen Annahme, dass die 90.000 Hektar Wald, für die Schutzmaßnahmen gefordert werden, buchstäblich aus den letzten Wildmarkwäldern Inaris bestehen. Dies ist jedoch in Wirklichkeit nicht der Fall, denn die ”ersten” Wildmarkwälder Inaris stehen schon seit langem unter Schutz. Das wird den Deutschen aber natürlich von Greenpeace verschwiegen.

Teilwahrheiten und Lügen waren von Anfang an kennzeichnend für die Oberlappland-Kampagne unter Leitung von Greenpeace. Zu meinem Erstaunen habe ich feststellen müssen, wie blauäugig-kritiklos in Finnland das Wirken von Greenpeace hingenommen wird, beispielsweise etwa von einigen Parlamentsabgeordneten des Grünen Bündnisses, die in der Öffentlichkeit Stellung zu der Sache genommen haben. Oder ist es etwa so, dass eine Umweltorganisation, ”die auf unserer Seite” beziehungsweise ”für eine gute Sache” ist, Lügen und fragwürdige Mittel einsetzen darf?

PS. Über den Artikel in der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” und/oder über den Fotobluff in dem Zusammenhang wurde am 31.10.2005 in Finnland mindestens an drei Stellen berichtet: in der Zeitung ”Lapin Kansa”, im Blog ”Outoa Taigaa” und im Diskussionsforum ”Suomi24”. Vom Blog und vom Forum aus gelangte man durch Anklicken des entsprechenden Links auf die Internetseiten des ”Greenpeace Magazins”. Der Zugriff war so intensiv, dass das für den Ruf der Organisation äußerst peinliche Foto noch im Laufe des Nachmittags von den Internetseiten der Zeitung verschwand.

11/2005
Auf Finnisch

Kirveenkoskematonta metsää

Muonioon päästyäni tein jotain ennenkuulumatonta: sen sijaan että olisin jatkanut Käsivarteen tai suosikkipaikoilleni Pallas-Ounastunturin kansallispuiston liepeille, käänsin auton keulan kohti Ruotsia. Maisemat eivät muuttuneet miksikään, mutta pihapiirit olivat siistimpiä. Muodoslompolossa panin merkille jalkapallokentän ja kiekkokaukalon. Suomen puolella pohjoisimmat näkemäni kaukalot ovat Utsjoella ja Sevettijärvellä, Norjan ja ehkä koko maailman pohjoisin jalkapallokenttä Gamvikissa.

Merasjärven kylässä käännyin metsäautotielle. Kartalla kaikki paikannimet olivat suomenkielisiä, osa hauskasti murteellisia: Harrisuannonjärvi, Aljuselänvuoma, Vittavuoma. Tie huononi loppua kohti. Epäilyttävän näköinen puusilta toi mieleen seikkailut Ladan ratissa Vuotson takamailla: yli päästäkseen renkaat piti tähdätä kapealle lankulle. Pian sillan jälkeen jouduin poroaidan kirnuun.

Tie kuitenkin jatkui, vielä siitäkin, missä jalkauduin ja päätin perustaa leirin. Vihreäpohjaisten järvien ja lampien väliselle harjulle oli paikkakuntalainenkin jättänyt autonsa ja jatkanut matkaa mönkijällä. Kävelymatkaa luonnonsuojelualueen rajalle jäi pari kilometriä.

Leirimännikköä oli joitakin kymmeniä vuosia sitten varovaisesti hakattu: metsä ei näyttänyt koskemattomalta mutta ei hakatultakaan. Ajattelin, että suomalaiset pystyivät yhtä siistiin metsänkäsittelyyn paljon myöhemmin ja vasta kovien rähinöiden jälkeen. Jäkälikkö oli paremmassa kunnossa kuin Suomen puolella keskimäärin, kulunut tosin mutta peittävyydeltään hyvä. Rannassa näytti olevaan joitakin nuotiopaikkoja.

Pystytin louteen, kannoin tavaroita autosta ja kokosin juurakoita polttopuiksi. Kesken touhujeni järven toisesta päästä kuului auton ääntä ja lasikutuveneen kolinaa. Kaksi miestä ryhtyi laskemaan verkkoja. Järvi ei ollut iso, mutta aina välillä päristeltiin koneen voimalla. Ennen pimeän tuloa kiipesin korkealle harjulle ja lähetin tekstiviestin kotiin. Lopun iltaa köllöttelin louteessa ja kuuntelin radiota. Hannu Taanilan monipolvisen jutustelun yhtenä teemana oli eräiden Turun murretta puhuvien poliitikkojen tapa lausua sana peräti. Siis toinen vokaali puolipitkänä eikä lyhyenä niin kuin pitäisi.

Heräsin puoli seitsemältä. Keitin kahvit ja söin tukevan aamupalan, sillä tarkoitus oli kävellä pitkästi ja katsella paikkoja. Kuvaamiseen sää oli tarpeettoman aurinkoinen, mutta muuten mukava. Leiripaikan ja luonnonsuojelualueen välisellä alueella metsää oli hakattu suomalaistyylisesti harvaan siemenpuuasentoon.

Luonnonsuojelualueen rajalta löytyi opastustaulu kiinnitettynä aihkin kylkeen. Taulua kuvatessani vanhanmallinen kartanovolvo ajoi ohi maalikylille päin. Tuntui mukavalta, kun miehet autossa tervehtivät kättä nostamalla.

Jatkoin vielä jonkin matkaa tieuraa pitkin. Metsä oli nyt hakkamatonta järeää männikköä. Kuusia ei näkynyt, sen verran pohjoisessa oltiin. Tiellä oli koppelo ja yksi poikanen, muu poikue oli varmaankin ehtinyt piiloon. Suomen Lapissa kanalintuja oli enemmän kuin kertaakaan koko riistakolmiolaskennan 14-vuotisen historian aikana.

Riekko oli törmännyt tieuran vartta kulkevaan poroaitaan ja menehtynyt. Joku oli nostanut sen riippumaan niin kuin riistalinnuille on tapana tehdä.

Merasjoen laakso oli yllättävän syvä. Huomasin eräässä aihkissa isokokoisen risulinnan, jota arvelin kotkan rakentamaksi. Kotka arvostaa laajoja näköaloja ja valitsee pesäpaikkansa usein rinteestä. Jokirannasta löysin kalamiehen asentopaikan. Retken kunniaksi oli tyhjentynyt pullollinen kanadalaista viskiä.

Kuljeskelin luonnonsuojelualueella koko päivän, hartain mielin ja kiirettä pitämättä. Mäntyvaltainen metsä kätki sisäänsä pieniä soita ja lampia, joista yksi oli kokonaan kuivunut. Leirimänniköstä poiketen metsä oli enimmäkseen tuorepohjaista, paikoin kivikkoista tai kallioista. Jäkälikköä näkyi vain pienellä harvaa koivikkoa kasvavalla alueella. Muuten puusto oli kauttaaltaan vanhaa ja monet aihkit jättiläismäisiä.

Jokivarren tulipaikkaa lukuun ottamatta minkäänlaisia ihmistoiminnan merkkejä ei näkynyt: ei hylsyjä, moottorikelkan osia tai edes hiiltyneitä yöhongan jäänteitä menneiltä vuosikymmeniltä. Ensi kertaa elämäni aikana olin päässyt metsään, joka oli aivan kirjaimellisesti kirveenkoskematon.

Kokemuksesta vaikuttuneena katselin leiriin palatessani uusin silmin, näkyikö roskia edes tieuran varrella. Näkyi kyllä, mutta vähemmän ja erilaisia kuin mihin vastaavilla paikoilla olen tottunut. Öljykanisterit, muovikassit ja savukeaskit puuttuivat, mutta maastoon oli heitelty useita nuuskapurkkeja. Ainoa jotenkin Suomeen liittyvä löytö oli punainen korkki: Vodka of Finland.

Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi hyytävän kylmästi, säätiedotus lupaili lumisateita. Huolestuin aika tavalla, sillä kesärenkailla lumen peittämää puusiltaa ei ylitettäisi. Olin nähnyt hienon aarniometsän ja päätin poistua hyvän sään aikana. Oli jo pilkkopimeää, kun mekastava hanhiparvi ylitti leiripaikan: linnut olivat odottaneet pohjoistuulta helpottamaan muuttomatkaansa.
10/2002

Valikoivaa huolta monimuotoisuudesta

Yritän näissä kirjoituksissani viimeiseen saakka välttää lukijoiden aliarvioimista. Toisinaan asiat pitäisi varmaankin muotoilla selvemmin ja ennen kaikkea monisanaisemmin. Esimerkiksi toissapäivän (13.3.07) postauksen viimeinen kappale ei ehkä auennut kaikille lukijoille. Kirjoitin, että tiettyihin uhanalaisiin kääpiin verrattuna susi ja ahma ovat Lapissa oikeasti uhanalaisia. Selitän tarkemmin, mitä ajoin takaa.

Havainnot uhanalaisiksi luokitelluista käävistä keskittyvät lähes taianomaisesti hakkuiden uhkaamille alueille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toteutuessaan hakkuut aiheuttavat automaattisesti näiden kääpälajien häviämisen Suomen Lapista. Jos kääpien tehoetsintöjä kohdennettaisiin jo suojeltuihin metsiin, kokonaiskuva lajien esiintymisestä ja uhananalaisuudesta muuttuisi merkittävästi.

Kääpälajien uhanalaisuutta arvioitaessa on välttämätöntä ottaa huomioon metsien suojelutilanne tarkasteltavalla alueella. Metsä-Lapissa se on hyvä, ellei erinomainen. Greenpeacen tyylillä toimittaessa suojeluprosentit joko “unohdetaan” kokonaan tai kerrotaan metsien suojelutilanne koko Suomessa tai sopivasti valitulla suuralueella.

Vastaavanlaiseen tarkoitushakuisuuteen on sorruttu myös tutkijoiden ministeri Korkeaojalle osoittamassa vetoomuskirjeessä. Sen neljännessä kappaleessa puhutaan luonnontilaisen kaltaisten metsien suojelutilanteesta pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä ja kauhistellaan, että näiden metsien osuus on tällä hetkellä enää 14,5% alueen metsistä.

Pohjois-boreaalinen vyöhyke kattaa suuren osan Lappia ja lisäksi Kuusamon ja Kainuun. Suojeltaviksi vaaditut metsät sijaitsevat valtaosin Metsä-Lapin metsäkasvillisuusvyöhykkeellä, missä vastaavalla tavalla laskettu suojeluprosentti lienee yli 40.

Tutkijavetoomuksen keskeisenä puuhamiehenä esiintyvä professori Ilkka Hanski on aiemmin arvioinut omien tutkimustensa perusteella, että n. 10 % suojelutaso riittää turvaamaan metsäluonnon monimuotoisuuden säilymisen. Hanski itse tai kukaan muukaan ei tietääkseni ole suostunut kertomaan, miksi Metsä-Lapin yli neljä kertaa korkeampi suojelutaso ei tähän riitä.

Yhdistin kartalle kasvillisuusvyöhykkeet, kiistametsät (punaiset) ja suojeluelueet (vihreät). Valitettavasti suojelualuekartta katkeaa; pohjoiseen mentäessä vihreä väri lisääntyy entisestään, etelää kohti vähenee.

Tutkijavetoomuksessa kiistanalaisista metsistä käytetään samassa tarkoituksessa neljää laatumäärettä: puhutaan luonnonmetsistä, luonnontilaisista metsistä, luonnontilaisen kaltaisista metsistä ja koskemattomasta metsäluonnosta. Vain luonnontilaisen kaltainen metsä määritellään tarkemmin: se on metsä, jonka puusto on yli 140-vuotias ja joka sisältää “luonnontilaisuutta indikoivia elementtejä”.

Joitakin viikkoja sitten televisiossa esitetyssä luontoaktivismin vaiheita esittelevässä ohjelmassa näytettiin, kuinka tämän päivän metsäaktivistit arvioivat metsän luonnontilaisuutta löytämiensä indikaattorikääpien perusteella. Tapahtumapaikkana oli Inarin kuuluisa Kessi, joka Suomen luonnonsuojeluliiton 26.10.2005 julkaiseman tiedotteen mukaan on “Euroopan laajimpia luonnontilaisia mäntymetsäerämaita”.

Kun retkeilin 1980-luvun lopulla Erämaaliikkeen aktivistina ensi kertaa Kessin alueella, metsät tuottivat pahan pettymyksen. Minulle aihkit, maapuut ja pystykelot ovat aina olleet kääpiä tärkeämpiä luonnontilaisen vanhan metsän tunnusmerkkejä, mutta Kessistä nimenomaan kelot näyttivät puuttuvan lähes kokonaan. Myöskään elävä puusto ei ollut erityisen järeää. Koska olin kesäaikaan liikkeellä, kantoja ei voinut olla huomaamatta. Lisäksi osuin savottarakennusten raunioihin.

Tapio Tynyksen toimittamassa v. 2000 julkaistussa kirjassa Vätsäri – erämaa järven takana kerrotaan, että norjalais-englantilainen Atif osti v.1915 konsessiokauppana metsähallitukselta Inarin Paatsjoen vesistöalueelta 2 miljoonaa tukkia, jotka oli hakattava 15 vuoden aikana. Kessin alue tuli näiden hakkuiden piiriin talvella 1929-30. Muistona massiivisesta savotasta ovat kymmenet kämpänrauniot ja kannot. Määrämittaharsinta jätti Kessin metsäkuvaan pysyvät merkkinsä, ja huomattava osa alueen järeistä keloista kaadettiin polttopuiksi.

Saksan Greenpeacen kampanjakäyttöön loppukesällä 2005 kirjoittamassaan lausunnossa Ilkka Hanski mm. julistaa professorin arvovallalla, että laajamittainen teollinen metsätalous aloitettiin Ylä-Lapissa vasta toisen maailmansodan jälkeen! Professori Hanski on arvostettu tutkija, jonka ei ehkä kannattaisi vaarantaa mainettaan tämäntasoisilla lausunnoilla tai ylipäätään osallistumisella Greenpeacen keinoiltaan perin kyseenalaiseen kampanjointiin.

Monimuotoisuuskysymykseen palatakseni: luonnonsuojelualueilla käävät ovat turvassa, mutta ahmalle ja sudelle Lapin suojelualueet eivät tarjoa minkäänlaista turvaa. Porotalous on ainoa elinkeino, jonka ei käytännössä tarvitse välittää suojelualueiden rajoista. Petoeläinten vainoaminen ja laidunnuksen ympäristövaikutukset ovat pääasiallinen syy siihen, että kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luokituksessa Lapin kansallispuistoja ei pidetä varsinaisina luonnonsuojelualueina.

Ja vielä lopuksi: Esitetyistä vastaväitteistä huolimatta pidän itseäni luonnonsuojelijana, ja olen aikanaan tehnyt hartiavoimin töitä Lapin metsien puolesta. Toivon hartaasti, että yksimielisyys kiistametsien suojelemisesta saavutetaan, riitely loppuu ja kaikki voivat olla tyytyväisiä.

Valitettavasti olen nykyisten aktivistien kanssa eri mieltä keinoista, joilla tavoitteeseen tulisi pyrkiä. Erityisen vastenmielienä pidän Greenpeacen tapaa levittää Lapin metsäasioista ulkomaille virheellistä tietoa. Lisäksi näyttää siltä, että sovun saavuttaminen ei edes ole kaikkien toimijoiden tavoitteena.
3/2007

Greenpeace valehtelee – pyhittääkö tarkoitus keinot?

Valokuvassa näkyy yksinäinen kitukasvuinen mänty, taustanaan kilometrien laajuinen tasainen lumilakeus. Kuvatekstissä kerrotaan, että kyseessä on ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”, avohakkuu pohjoissuomalaisen Peurakairanjärven rannalla.

Jokainen vähänkin Lapin luonnossa liikkunut näkee heti, että kuvan etualalla ei ole avohakkuu, vaan avosuo. Suon takana on järvi, jonka vastaranta erottuu kapeana nauhana kaukana horisontissa. Peurakairanjärvi kuvassa ei kuitenkaan ole eikä voisikaan olla, sillä sen nimistä järveä ei löydy kartalta, ei ole olemassakaan. Erno Paasilinnaa lainatakseni yksi valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa – jos niin halutaan. Kun Greenpeacen Saksaan suunnatusta Ylä-Lappi -propagandasta on kyse, haluja ei ole syytä epäillä.

Kuva liittyy Greenpeace Magazin -lehden numerossa 6/2005 otsikolla Papier julkaistuun laajaan artikkeliin, jonka varsinaisena aiheena on paperin kulutuksen kasvu ja kierrätyspaperin osuus. Tekstin suomalaisittain kiinnostava Ylä-Lappia sivuava osuus sisältyy netistä löytyvään artikkelin suppeaan versioon.

Greenpeacen propagandaa jo muutaman vuoden ajan värittänyt saamelaispoliittinen näkökulma on tälläkin kertaa vahvasti esillä. Paikallisena saamelaisasiantuntijana esiintyy inarilainen toimittaja Ritva Torikka-Gelencser. Hän mm. väittää suomalaisten metsäkonsernien hakkaavan hallituksen suostumuksella paljaaksi Euroopan viimeiset aarniometsät:

”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Jatko on yhtä paksua:

”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Verrataanpa syväkurkun ”tietoja” tosiasioihin. Suomen n.7000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueella n.4000. Elinkeinorakenne on muuttunut Ylä-Lapissa lähestulkoon samaa vauhtia kuin muualla Suomessa: työikäisistä saamelaisista tällä hetkellä alle 10 % on poronhoitajia. Vuonna 1948 luku oli 67.4 % ja v.1984 33.4 %.

Saamelaistoimikunnan mietinnön (OM 3.12.2001) selvitysosan sivulla 83 saamelaisväestön tämän päivän tilannetta kuvataan seuraavasti:

”Luontaiselinkeinojen pienestä tuottavuudesta ja pysyvien työpaikkojen puutteesta johtuen saamelaisväestön toimeentulo pohjautuu yhä enenevässä määrin tilapäisiin palkkatöihin ja yhteiskunnan tulonsiirtoihin. Yhä suurempi osuus myös saamelaisista saa toimeentulonsa tänä päivänä myös yhteiskunnan tulonsiirroista kuten työttömyyskorvauksista ja eläkkeistä, esim. Utsjoella vuonna 1999 n. 29%, Inarissa ja Enontekiöllä vajaat 35%.”

Ritva Torikka-Gelencserin osuus päättyy tiukkaan vaatimukseen:

”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Puhe 500 eläin- ja kasvilajia uhkaavasta sukupuutosta perustuu virheelliseen olettamukseen, jonka mukaan suojeluvaatimusten kohteena oleva yhteensä 90 000 hehtaarin metsäalue koostuu kirjaimellisesti Inarin viimeisistä erämaametsistä. Näinhän ei todellakaan ole, sillä Inarin ”ensimmäiset” erämaametsät ovat olleet suojeltuna jo pitkään. Mutta sitä Greenpeace ei tietenkään saksalaisille kerro.

Osatotuudet ja valehtelu ovat leimanneet alusta asti Greenpeacen johdolla käytyä Ylä-Lappi -kampanjaa. Olen ihmeekseni joutunut havaitsemaan, kuinka sinisilmäisen kritiikittömästi Greenpeacen toimintaan Suomessa suhtaudutaan, esimerkkinä vaikkapa eräät julkisuudessa asiaan kantaa ottaneet Vihreän liiton kansanedustajat. Vai onko niin, että ”meidän puolellamme” tai ”hyvällä asialla” oleva ympäristöjärjestö saakin valehdella ja käyttää kyseenalaisia keinoja?

PS
Greenpeace Magazin -lehden artikkelista ja/tai siihen liittyvästä kuvahuijauksesta kerrottiin Suomessa 31.10.2005 ainakin kolmessa paikassa: Lapin Kansassa, Outoa Taigaa -blogissa ja Suomi24 -keskustelufoorumilla. Blogista ja foorumilta pääsi linkkiä klikkaamalla Greenpeace Magazinin verkkosivuille. Liikenne oli sen verran vilkasta, että järjestön maineen kannalta äärimmäisen kiusallinen kuva hävisi iltapäivän aikana lehden nettisivuilta.
11/2005
Auf Deutsch

Greenpeace ampuu hehtaaripyssyllä

Lapin yksityis- ja yhteismetsien metsätalous ei kiinnosta Greenpeacea.
Kuvan avohakkuut on tehty yksityismailla Sompion luonnonpuiston rajoilla.
Sodankylä 1999

Helsingin Sanomien 21.11.2002 julkaisema Greenpeace-artikkeli kohahdutti puolta Suomea. Suomen Greenpeacen (jatkossa Gp) metsävastaava Matti Liimatainen kritisoi 23.11. julkaistussa vastineessaan artikkelia monilta osin, mutta ei kiistä toimittaja Pentti Laitisen tekstissä esitettyjä pinta-alatietoja.

Vaatimusten painottuminen Pohjois-Suomeen yllättää, sillä yleisen ja myös luonnonsuojelupiireissä vallalla olevan käsityksen mukaan metsien lisäsuojelua tarvitaan nimenomaan maan eteläisessä osassa. Liimataisen esittämän tulkinnan mukaan kaikkien luonnonsuojelullisesti arvokkaiden metsien säästäminen valtion mailla on suomalaisten luonnonsuojelujärjestöjen vuosien ajan voimassa ollut yhteinen näkemys.

Oli miten oli, vaatimusten kärkevyydessä ja tekemisen tyylissä Gp ja Luonto-Liitto erottuvat selkeästi omaksi kuppikunnakseen. Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenkunnan suuri enemmistö ei hyväksy ulkomaisten paperinostajien boikotilla uhkailemista. Liimataisen mielestä se on ”kansainvälistä keskustelua”, johon ”omasta aloitteestaan kansainvälisen” Suomen metsäsektorin on kyettävä osallistumaan.

Perusteluiden yhteismitattomuus syö GP:n ja Luonto-Liiton uskottavuutta. Etelä-Suomen metsien lisäsuojeluvaatimusten taustalla on aito huoli metsäluonnon biologisen monimuotoisuuden säilymisestä perusteltuna huippuluokan ekologisella tutkimustiedolla. Lapissa sen sijaan tarjoillaan saamelaispolitiikalla höystettyä poropopulismia ja kuunnellaan vain niitä tutkijoita, joilla on sopivaa sanottavaa.

Greenpeacen metsäpropaganda perustuu osatotuuksiin ja suoranaiseen valehteluun. Esimerkiksi Lapin suojelutilanne poikkeaa metsien osalta niin radikaalisti koko Suomen keskiarvosta, että täsmällisten prosenttilukujen pimittäminen on kohtuutonta. Gp jättää kertomatta kannattajilleen, että viidennes Lapin metsämaasta on suojeltu, Ylä-Lapissa lähes puolet.

Liimataisen mukaan ”saksalaiset asiakkaat ovat usein esittäneet pyynnön saada paperia, jossa ei ole vanhan metsän puuta.” Ylä-Lapissa hakataan pääosin ns. vanhoja metsiä, ja lähes kolmasosa hakkuukertymästä tulee yksityisten ja yhteisöjen omistamista metsistä. Niiden toimintaan Gp ei halua puuttua, vaikka saksalaisasiakkaiden toiveen täyttäminen tätä edellyttäisi. Kuusamon tapahtumien jälkeen yhteismetsien toiminta ei jostain syystä ole kiinnostanut aktivisteja.

Liimatainen julistaa vastineessaan, että porotalous on metsistä riippuvainen elinkeino. Niin onkin, mutta ei hänen tarkoittamallaan tavalla. Laajamittaiseen maastoajoneuvojen käyttöön ja lisäruokintaan perustuvan nykyporotalouden kustannukset ovat nousseet niin korkeiksi, että poroista saatavat tulot eivät riitä toiminnan pyörittämiseen. Keskeisen osan ulkopuolisesta rahoituksesta poromiehet saavat kantorahatuloina omien metsiensä hakkuista tai osuuksina yhteismetsien tuotosta.

Suomen Gp:n sivustolla kerrotaan porojen ravinnosta seuraavaa: ”Vanhat metsät kasvavat luppoa, jota porot käyttävät ravintonaan kevättalven kovien hankien ja syvän lumen aikaan. Kesäaikaan porot syövät maassa kasvavia jäkäliä.” Entä muun osan vuotta, joka Lapissakin kestää täydet 12 kuukautta? Olen tehnyt yliopistollisen erikoistyöni poron kesäravinnosta, ja tiedän porojen syövän kesäaikana pääosin kaikkea muuta kuin jäkälää.

Gp ei Liimataisen mukaan vaadi Lapin metsätalouden lopettamista. Sille riittää, että Metsähallitus lopettaa hakkuut vanhoissa luonnontilaisen kaltaisissa metsissä. Aktivisteja ei kiinnosta pohdiskella, mitä vaatimuksen toteutuminen suuressa osassa Lappia käytännössä tarkoittaisi. Tavoitteena metsätaloustoiminnan rajoittaminen Lapin jo kertaalleen käsiteltyihin metsiin on kannatettava, mutta toimintatavoista olen Gp:n kanssa jyrkästi eri mieltä.

Gp ei suostu ilmoittamaan, millaiset metsien suojeluprosentit sitä maan eri osissa tyydyttäisivät. Näin metsäsota jatkuu ja se kai on viime kädessä tarkoituskin. Otsikoissa pysyminen saa tukijäsenet uskomaan, että eteenpäin mennään ja hyvällä asialla ollaan.
11/2002

Porot ja luppo

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton 26.1.2005 Helsingissä järjestämän poroseminaarin tiedotteessa julistetaan kategorisesti, että luppometsät ovat ”porojen tärkeimpiä talvikauden laidunmaita”. Tiedotteen otsikko kuuluu: ”Hakkuut uhkaavat perinteistä poronhoitoa”.

Luontojärjestöjen käsitys poron talviravinnosta poikkeaa merkittävästi siitä, mitä yliopistoissa asiasta tiedetään ja opetetaan. Näihin päiviin asti porojen tärkeimpinä talviravintokasveina on pidetty maassa kasvavia jäkäliä ja vastaavasti tärkeimpinä talvilaitumina runsasjäkäläisiä metsä- ja tunturialueita. Jos jäkälää on vähän, porojen tiedetään käyttävän korvaavana ravintona mm. heinäkasveja, saroja ja varpuja.

Puilla kasvavan tai hangelle putoilevan lupon merkitys on suurimmillaan kevättalvella, jolloin lumiolosuhteet vaikeuttavat ravinnon kaivamista. Loppukevään teräshanget ovat luku sinänsä, mutta paksukaan lumi ei muodostu läpipääsemättömäksi ongelmaksi, jos laitumet ovat kunnossa. Porojen kaivamishalut riippuvat aivan ratkaisevasti hyötysuhteesta eli siitä, kuinka paljon kuopan pohjalta löytyy jäkälää tai muuta ravintoa. Olen omin silmin nähnyt porojen kaivavan täyttä päätä, vaikka lunta oli reilusti toista metriä. Jos/kun jo puolimetrinen lumipeite on liikaa tämän päivän poroille, syynä on jäkälän vähyys.

Perinteisessä poronhoidossa jäkälälaitumet ja porojen määrä olivat sidoksissa toisiinsa: suuri poromäärä johti väistämättä porokannan romahtamiseen, jolloin laitumet saivat aikaa elpyä. Nykymuotoisessa porotaloudessa porojen määrä pidetään lisäruokinnan avulla pysyvästi lähellä sallittua maksimiaan.

Helsingin Sanomat tuki luontojärjestöjen ja saamelaisporomiesten/poliitikkojen yhteistä kampanjaa julkaisemalla 2.2.2005 Lapin paliskunnan ex-poroisäntä Hannu Maggan haastattelun. Magga jatkoi luppohehkuttelua kertomalla, että paliskunnan alueella Porttipahdan tekoaltaan pohjoispuolella sijaitsevan Peurakairan vanhoissa metsissä on luppoa keskimäärin 573 kg hehtaarilla. Magga ihasteli lupon paljoutta hakkaamattomassa metsässä katsomatta aiheelliseksi täsmentää, että hänen mainitsemansa muhkeat kilomäärät tarkoittavat metsän koko luppobiomassaa puiden tyveltä latvaan saakka.

Kommentoin haastattelua nettipäiväkirjassani ja huomautin, että porojen ulottuvilla olevan lupon määrä jää murto-osaan Maggan ilmoittamasta. Poron kannalta merkitystä on myös puista tuulen ja lumen vaikutuksesta putoilevalla lupolla. Sen määrästä ei kirjoitushetkellä ollut käytettävissä tutkittua tietoa, mutta nyt on: erikoistutkija Timo Helteen mukaan lupon vuotuinen ”sadanta” on keskimäärin n. 10% biomassasta. Kun talven aikana pudonnut ja syömättä jäänyt luppo keväällä lumen sulaessa tulee esiin, poroilla on lyhyen aikaa saatavillaan runsaasti laadukasta ravintoa.

Helteen mukaan Inarin puolella kunnanrajaa luppoa on selvästi vähemmän kuin Peurakairassa, parhaissa 150-200 -vuotiaissa männiköissä keskimäärin 135 kg/ha koko puusto huomioon otettuna. Tästä n. 5% on porojen ulottuvilla ja sadanta alun toistakymmentä kiloa vuodessa. Käytännössä tamä tarkoittaa sitä, että kuluneillakin laitumilla jäkälän määrä on luppoon verrattuna helposti kaksikymmentäkertainen. Toisin kuin luppo, jäkälä on suurimman osan talvea porojen saatavilla.

Maggan Peurakairasta ilmoittama koko puuston luppomäärä on hehtaaria kohti suurempi kuin jäkälän määrä samalla alueella. Ilmeisesti tämä sinänsä paikkansa pitävä, mutta kokonaisuuden hahmottamisen kannalta harhaanjohtava tieto houkutteli Greenpeacen ja Sll:n ”asiantuntijat” tekemään hätäiset päätelmänsä. Tiedotteen väite ei siis pidä paikkaansa edes Inarissa, koko pohjoisesta poronhoitoalueesta puhumattakaan. Kannattaa pitää mielessä, että esimerkiksi tunturipaliskunnista luppometsät – Greenpeacen tarkoittamassa merkityksessä – puuttuvat kokonaan.

Asialleen vihkiytyneet äärilaidan luonnonsuojelijat hallitsevat osatotuuksilla pelaamisen. Luposta puhuttaessa ei vahingossakaan kerrota, että merkittävä määrä luppoa tulee porojen syötäväksi jokatalvisissa hakkuissa, tasaisesti ja säiden oikuista riippumatta. Niin kauan kuin Ylä-Lapin metsiä ylipäätään hakataan, toimintaa kannattaisi käytännön ongelmien uhallakin keskittää porojen ravinnonsaannin kannalta kriittiseen kevättalveen.

Toinen metsäsotureiden systemaattisesti ”unohtama” tosiasia on se, että metsien suojelutilanne on Inarissa kertaluokkaa parempi kuin missään muualla Suomessa. Likipitäen puolet paljon puhutuista luppometsistä on suojeltu!

Palaan metsäkiistan avainkysymykseen: missä määrin porotalouden ahdinko on seurausta Metsähallituksen hakkuista? Taustaksi on syytä todeta, että porotalous on ongelmissa sellaisillakin alueilla, missä metsätaloutta ei luonnonoloista johtuen harjoiteta.

Inarissa asiaa voitaisiin selvittää vertaamalla paliskuntia keskenään. Ovatko porotalouden keskeiset tunnusluvut (lihantuotto/lukuporo, lisäruokintakustannukset % teurastulosta) suojelualueiden ansiosta lähes täysin hakkuilta säästyneessä Sallivaaran paliskunnassa paremmat kuin kauttaaltaan hakatussa Ivalon paliskunnassa?

Jos ongelmat johtuisivat hakkuista, ero Sallivaaran eduksi olisi dramaattinen. Mutta ei ole: viimeksi tilastoja tutkiessani huomasin yllätyksekseni, että Ivalon paliskunnan tunnusluvut olivat paremmat. Viimeisimpiä tilastoja en ole nähnyt, mutta joka tapauksessa on selvää, että tilanne ei ole niin mustavalkoinen kuin Greenpeace propagandassaan väittää.

Mikä panee järkeviltä vaikuttavat ihmiset laukomaan päättömyyksiä tässä nimenomaisessa asiassa? Luonnonsuojelijoiden osalta kyse on paljolti siitä, että Inarissa metsien laaja-alaista lisäsuojelua on vaikea perustella luonnonsuojelun omillla tarpeilla. Poronhoidosta puhuttaessa lupon merkityksen (yli)korostaminen tukee oivallisesti kampanjan varsinaista pääväittämää hakkuiden turmiollisisuudesta.

Greenpeace valjasti joitakin vuosia sitten poron ja ”sorretun” saamelaisporomiehen mielikuvakampanjointinsa keulakuviksi. Yhdistelmä toimii erityisen hyvin ulkomailla, missä tieto Suomen porotalouden ongelmien syistä ja saamelaisten asemasta on äärimmäisen vähäistä ja värittynyttä. Eräs toiminnassa edelleen mukana oleva metsäsoturi on kiteyttänyt osuvasti taistelun perimmäisen tavoitteen: pannaan saamelaisten avulla Metsähallitus kontalleen.

Poromiehet puolustavat omia lyhyen ja pitkän tähtäimen taloudellisia etujaan, toisin sanoen politikoivat. Hyökkäys on paras puolustus: syitä porotalouden ahdinkoon haetaan vain ja ainoastaan elinkeinon ulkopuolelta, sen sijaan että rehdisti myönnettäisiin laidunongelmien olevan suurelta osin perua porotalouden hullujen vuosien rajusta ylilaidunnuksesta. Hakkuiden lisäksi syytetyn asemaan ovat joutuneet mm. tekoaltaat, kaivostoiminta, massamatkailu, eräretkeily ja jopa luontoäiti itse.

Saamelaisporomiesten ja -poliitikoiden tavoitteena on Metsähallituksen hakkuiden välitön keskeyttäminen nimetyissä kohteissa. Pitkällä tähtäimellä varmaankin tavoitellaan korvauksia valtiovallalta ja mahdollisesti muiltakin maankäyttäjiltä, joiden toiminnasta porotalouden ongelmien väitetään johtuvan.

PS
Viimeistelen tekstiä 7.3.2005. Uutispäivä on ollut vilkas:

-Yle 24 Uutiset kertoi aamulla, että Metsähallitus keskeyttää Stora Enson vaatimuksesta hakkuutyöt Nellimin kohteessa. Yhtiö on saanut huolestuneita yhteydenottoja Keski-Euroopan asiakkailtaan, jotka puolestaan ovat joutuneet Greenpeacen painostuksen kohteeksi.

-Maaherra Hannele Pokka on pyydettäessä suostunut Inarin metsäkiistan sovittelijaksi sillä ehdolla, että kaikki osaspuolet saadaan neuvottelupöydän ääreen.

-Inarin kunnanhallitus toteaa yksimielisesti, että riidasta neuvotteleminen kuuluu inarilaisille ja kehottaa muita toimijoita pidättäytymään enemmistä toimista.

-MTT-taloustutkimuksen selvityksen mukaan porotalous tuottaa huonosti ja joillakin porotiloilla käyttökate on jopa negatiivinen. MTT:n ja Paliskuntain yhdistyksen kehittämän kannattavuusvertailun mukaan porotalouden yrittäjätulo oli viime poronhoitovuonna vajaat 9 000 euroa tilaa kohden.
3/2005

Sopuli, lammas ja poro

Erkki A. Kauhanen käsitteli 5.6.00 HS:n luontopalstalla tutkijoita ja luonnonystäviä kiehtovaa tunturisopulin arvoitusta. Virikkeenä lienee ollut TV 1:n 29.5. esittämä norjalaisdokumentti, jossa tri Tarald Seldal esitteli tuloksia Hardangerviddan tunturiylängöllä Etelä-Norjassa tehdyistä tutkimuksista. Vuoden 1988 massaesiintymisestä ja sitä seuranneesta sopuleiden joukkokuolemasta alkaneen tutkimuksen tämänhetkisiin tuloksiin kuuluu mm. teoria, jonka mukaan keskeinen tekijä sopuleiden kannanvaihteluissa on ravintokasveissa esiintyvän ”puolustautumisaineen” pitoisuuden vaihtelu.

Suomalaistutkija Heikki Henttonen kertoo Seldalin norjalaisten kollegoiden pahoitelleen kiistanalaisten ideoiden esittämistä tosiasioina. Oltiinpa uudesta teoriasta ja sen esittämisestä mitä mieltä tahansa, televisiodokumentti oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Dokumentin otsikko ”Onko tunturi-Norjan luonto vaarassa?” viittaa ylilaidunnukseen. Sopuli puolestaan on niitä tunturin alkuperäisfaunan lajeja, joiden runsauteen ja kannanvaihteluun laidunnuksen on todettu vaikuttavan. Vaikka ylilaidunnuksesta Hardangerviddan alueella vastaakin lammastalous, otsikon kysymys on aiheellinen myös nykymuotoisen porotalouden valtaamilla tunturialueilla Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Tri Seldalin mukaan esimerkiksi sopuli-, lapinmyyrä- ja riekkokannat ovat merkittävästi runsaammat laiduntamattomalla kuin laidunnetuilla alueilla. Kannanvaihtelun tasaantuminen Hardangerviddan ylilaidunnetussa osassa muistuttaa tilannetta, joka on vallinnut Kilpisjärven alueella 1990-luvun alusta lähtien. Ehkäpä Henttonen tutkijaryhmineen odottaa sopulin massaesiintymistä seudulla, missä se nykyoloissa ei ole lainkaan mahdollinen.

Norjalaistutkija Tarald Seldalin mukaan laajamittainen laiduntaminen voi vaikuttaa haitallisesti koko ravintoketjuun, jolloin monet tunturiluonnon tyypilliset lajit kuten tunturipeura, riekko, naali ja tunturipöllö joutuvat kärsimään. Hänen mielestään on aika pohtia, miten Hardangerviddan tunturiluonnon köyhtyminen voidaan pysäyttää.
6/2000

Citysaukkoja

Eilen Ounaskoskelle lähtiessäni olin aivan varma, että pääsen näkemään saukon, parhaassa tapauksessa useampia. Mitä hulluja! Päivystimme kolme tuntia näkemättä vilaustakaan.

Toiveikkuus perustui lauantain  kokemuksiin. Marko soitti yhdeksän jälkeen ja kertoi kahden saukon ruokailevan sulan reunalla leirintäalueen kohdalla. Lähdin rivakasti liikkeelle, mutta myöhästyin silti. Raunolle kävi yhtä köpelösti.

Päättelimme jalankulkijoiden käyttäytymisestä Jätkänkynttilä-sillalla, että joella oli jotain erityistä nähtävää. Marko lähti ottamaan asiasta selvää eikä aikaakaan kun puhelin pirahti: saukko on täällä.

Ei muuta kuin perään. Tähystyspaikkaa vaihtaessamme saukko juoksi jäällä ylävirran suuntaan, hyppäsi veteen ja hävisi näkyvistä.

Jäimme passiin sillan alle Ounasvaaran puolelle. Muutama minuutti ehti kulua, kun viiksiveikiö yllätti “väärästä” suunnasta, porhalsi suoraan kohti. Jarrutus ja takaisin kohti kaupungin puoleista rantaa.

Piti kuitenkin tarkistaa, mikä ihmeen musta patsas törrötti ison rantakiven päällä.

Tovin vastarannalla touhuttuaan saukko lähti taas ylittämään jokea, juoksi editsemme tutkimaan rantatörmää sillan yläpuolella.

Menimme asemiin siinä toivossa, että kuivalta maalta ei löydy mitään kiinnostavaa. Eikä löytynyt, saukko palasi pian omia jälkiään takaisin. Tällä kertaa välimatka “patsaaseen” oli lyhimmillään vain kolme metriä. Hämmästys, jarrutus, paluuperä ja takaisin sulaan.

Kiitos saukko, järjestitpä elämyksen!
12/2012

Sopuleita kuvaamassa

Tunturisopuleita on juuri nyt enemmän kuin kertaakaan aiemmin tällä vuosituhannella. Merkkejä kevätvaelluksesta nähtiin Pallaksella jo huhtikuun puolella, ja Kilpisjärvellä säpinä on ollut kiivasta viime aikoina. Oli pakko päästä katsomaan.

Lähdimme Rovaniemeltä perjantaina iltapäivällä ja pystytimme teltan tuttuun paikkaan vähän ennen kymmentä. Maisema edessämme oli voittopuolisesti lumen peittämä, mutta Jehkas-tunturin alarinteessä pälviä ja lumen peittämää maata oli suunnilleen yhtä paljon.

Sää suosi: illasta ja yöstä tuli mieleenjäävä elämys. Sopuleita oli todella paljon. Niitä vilisti varvikossa ja lumen päällä, osa juroi paikoillaan ohikulkijalle kiukkuisesti tirskutellen. Aamua kohti meno vain parani.

Rinteestä löytyi paikka, missä sopulit olivat kaikesta päätellen viettäneet talvea. Tulvavedeltä säästyneet käytävät olivat vielä käytössä: sopuleita putkahteli lumen sisästä ja hävisi taas takaisin lumipeitteen suojaan.

Voi sanoa, että sopuleita oli näkyvissä koko ajan, parhaimmillaan 11 samanaikaisesti. Jos neljä aamuyön tuntia pilkotaan minuutin jaksoiksi ja oletetaan joka jaksolla havaitun vähintään kaksi eri sopulia, näkemiemme eläinten kokonaismäärä nousee suunnilleen viiteensataan. Vaikutelmaksi jäi, että sopuleita oli enemmän lumen alla kuin päällä; varvikosta niitä oli vaikeampi huomata kuin lumilaikuilta.

Koska N on näinkin suuri, uskallan sanoa jotain vaelluksen suunnasta. Yhtä yhteistä suuntaa ei ollut: sopulit juoksivat aivan sattumanvaraisesti mikä minnekin.

* * *

Heräsimme lauantaina iltapäivällä sateen ripinään. Kun sade jatkui ja jatkui, lähdimme käymään Skibotnissa. Norjan puolella sopuleita näytti olevan vielä enemmän kuin Kilpisjärvellä, ainakin jos tilannetta arvioi tiellä nähtyjen elävien ja yliajettujen sopuleiden perusteella. Yksi vaeltaja nähtiin aivan vuonon rannassa. Kesäntulo oli Skibotnissa samassa vaiheessa kuin Rovaniemellä.

* * *

Sade taukosi sunnuntaiaamuna kuuden aikoihin. Nyt vaeltelu oli hieman hillitympää kuin runsas vuorokausi aiemmin. Oli aikaa ihailla maisemia ja katsella lintuja. Ihmettelimme petolintujen vähyyttä: yksi piekana nähtiin tulomatkalla ja tuulihaukka lensi ohi Saanan suuntaan. Siinä kaikki.

* * *

Jos sopulikanta jatkaa lisääntymistään kesän aikana eikä mitään yllättävää tapahdu, tuntureilla ihmetellään syyskuussa muutakin kuin ruskan värejä.
5/2011

Sutta juoksutettiin kelkan edessä

Lapin Radion verkkosivuilla kerrottiin eilen laittomasta suurpetojen jahtaamisesta Ylä-Lapissa.

Kelkkaa apuna käyttäen oli saatu hengiltä susi ja ilves; toinen susi pelastui täpärästi, kun rajavartioston partion paikalletulo keskeytti jo päätösvaiheeseen ehtineen takaa-ajon.

Rajavartioston partio törmäsi kaksi viikkoa sitten kahteen moottorikelkkaan, jotka ajattivat sutta UK-puistossa Kaihtimipäällä. Partio ei saanut kelkkoja kiinni, mutta niiden jäljet kulkivat Luirojärven kautta kohti Vuotsoa. Sutta oli juoksutettu 10 kilometriä niin väsyksiin, että rajamies pääsi kuvaamaan suden lähietäisyydeltä.

Suden väsyminen “jo” kymmenen kilometrin ajattamisen jälkeen kertonee vaikeista lumioloista. Tammikuussa 2001 susi juoksi kelkkoja pakoon peräti 150 kilometrin matkan, ennen kuin se saatiin tapetuksi. Tämä ajojahti tapahtui Lemmenjoen kansallispuistossa.
3/2009