Tiedettä vai poropolitiikkaa?

”Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.”

RENMAN -hanke (2001-03) on EU:n rahoittama kansainvälinen monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan kestävän poronhoidon mahdollisuuksia Euroopan pohjoisilla alueilla. Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisussa ”POROMIEHET PUHUVAT – Poronhoidon ongelmat, ratkaisumahdollisuudet ja tutkimustarpeet Suomen Lapissa poromiesten näkökulmasta” (1/02) RENMAN -hankkeen lähtökohta määritellään näin:

Huomattava osa aiemmin tehdyistä (poro)tutkimuksista on ollut valtion alaisissa tutkimuslaitoksissa työskentelevien tutkijoiden tekemiä, mikä on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimusten keskeinen vaikutus poronhoitoon on ollut suurimpien sallittujen poromäärien asettaminen. Näin ollen on tärkeää, että asiaan liittyvää tutkimusta tekevät myös valtiollisesta porohallinnosta riippumattomat tutkimusyksiköt. Niillä on erinomaiset edellytykset tuottaa syvällinen, avoin ja tietopohjaltaan tasapuolinen arvio poronhoidon paikallisista huolenaiheista ja tarpeista.

Tähän on syytä huomauttaa, että Suomessa valtiovalta on määrännyt suurimmat sallitut poroluvut niin kauan kuin järjestäytynyttä poronhoitoa on ollut olemassa. Laitumet ovat jo monen vuosikymmenen ajan olleet tarkan seurannan kohteena. Useimpien mielestä lienee oikein ja kohtuullista perustella poromäärien sääntelyä tutkitulla tiedolla silloin kun sellaista on käytettävissä.

Satelliittikuvat vahvistivat 1990-luvun loppupuolella sen yleisesti tiedetyn tosiasian, että porojen laitumet ovat huonossa kunnossa koko poronhoitoalueella. Erityisen huolestuttava tilanne on pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Monet saamelaispoliitikot ja -poromiehet ovat kiistäneet laidunongelmien vakavuuden ja kyseenalaistaneet tutkijoiden pätevyyden ja puolueettomuuden. Saamelaiskäräjien vuosikertomuksessa vuodelta 1999 porolukupäätöksen väitetään perustuvan ”lähinnä mielivaltaan”.

Viime vuosina porotalouden piirissä on viritelty omaa tutkimustoimintaa, jonka tuloksille vaaditaan samaa painoarvoa kuin viralliselle tutkimustiedolle. RENMAN -hanke voidaan nähdä jatkona tälle suuntaukselle. Uutta on muhkea, liki 2 milj. euron EU-rahoitus ja joidenkin tunnettujen tutkijoiden ryhtyminen hankkeen tieteellisen tason takuumiehiksi. Erikseen peräänkuulutettu tasapuolisuus on varmistettu rekrytoimalla tutkimusryhmään poro- ja saamelaispolitiikasta innostuneita jatko-opiskelijoita, joille jääviys ja valikoiva kriittisyys kaiketi katsotaan lisäansioksi. Näillä taustoilla poromiesten huolenaiheiden kirjaaminen ja muu edunvalvonta sopii hyvin RENMANin tehtäväkenttään, mutta varsinaisessa tutkimustyössä ajaudutaan väistämättä uskottavuusongelmiin.

Ensihavaintoni RENMAN-hankkeesta on Lapin yliopistolla syksyllä 01 järjestetystä seminaarista. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä nuoren polven tutkijat ajattelevat poropolitiikasta ja ympäristökonflikteista. RENMAN -tutkija Ari Laakso esitteli virallista laiduntutkimusta tyylillä, joka sopii ehkä poromiesten tupailtoihin, mutta tuskin yliopistolle. Laakso tuntui elävän siinä uskossa, että toisen tieteenalan edustajien estoton mollaaminen on omiaan lisäämään oman sanottavan tasoa ja kiinnostavuutta.

Toisen kuulemistani puheenvuoroista käytti VTM Lydia Heikkilä, RENMAN -tutkija ja väitöskirjaa valmisteleva Lapin yliopiston jatko-opiskelija. Hänen otsikkonaan oli kysymys Onko poronhoito modernin luonnon suurin uhkatekijä? Epäselväksi jäi, onko joku näin sanonut vai onko väite Heikkilän itsensä keksimä; poliitikothan ovat iät ja ajat kehitelleet uhkakuvia, joita sitten ovat päässeet sankarillisesti torjumaan. Heikkilän puheenvuoro on julkaistu Lapin yliopiston Kide -verkkolehden numerossa 5/01.

Lainaus tekstistä:

Poronhoito representoidaan modernin luonnon suurimpana uhkatekijänä. Diskurssi sisältää samansuuntaisia selontekoja nykyisestä luonnontilasta, laidunten kunnosta, poronhoidon roolista luonnon käyttäjänä sekä tavoiteltavasta luonnon tilasta. Diskurssi tuottaa kuvan edesvastuuttomista poronhoitajista/poromiehistä, jotka eivät joko ymmärrä tai halua tunnustaa vakavaa luonnon häiriötilaa, jonka ovat itse aiheuttaneet. Tämä on selkeä kannanotto kyseistä ammattiryhmää kohtaan. Koska poronhoito on yksi tärkeimmistä saamelaiselinkeinoista, on kannanotolla myös etninen ulottuvuus.

Heikkilän mielestä tieteellinen tutkimus on väärä tapa selvittää, ovatko porojen laitumet mahdollisesti kuluneet. Oikea tapa on ”symmetrinen” vuoropuhelu, jossa poronhoitajat ja yhteiskunnan päättäjät ovat tasavertaisia kumppaneita. Toisaalta keskustelukaan ei välttämättä onnistu, koska Heikkilän mukaan

Ympäristön hallintaa määrittää tietty hegemonistinen puhetapa. …Muut toimijat joutuvat käyttämään hegemonistisen diskurssin merkityksellistämistapoja tullakseen ymmärretyksi. Eri toimijoiden puhetta ei siten tulkita kontekstisena puheena, joka rakentuu kulttuurisesti spesifeihin merkitysjärjestelmiin vaan oman position puolustuspuheena.

Heikkilä hengenheimolaisineen ei hyväksy sitä, että ympäristövaikutuksia arvioitaessa poromiehet pannaan samalle viivalle kuin muutkin luonnonvarojen käyttäjät. Menettelyä ei Heikkilän tavoin voi tulkita osoitukseksi yhteiskunnan porotalous- tai saamelaisvastaisuudesta, vaan se perustuu Suomea velvoittaviin kansainvälisiin ympäristön- ja luonnonsuojelusopimuksiin.

Heikkilän snobbailuun verrattuna osana RENMAN -hanketta julkaistu em. kooste poromiesten mielipiteitä on selkokielisessä populismissaan kuin raikas tuulenhenkäys. Poromiehet purkivat patoutumiaan kolmepäiväisessä kokoontumisessa, joka järjestettiin elokuussa 2001. Tutkijoita haukuttiin antaumuksella Vuotsossakin, esimerkiksi tähän tapaan:

Poronhoitoa koskevan tutkimuksen lähtökohdat, relevanssi ja tulokset ovat kyseenalaisia. …Suomen kasvitieteilijöille ja ekologeille tuntuu muodostuneen jäkälästä päähänpinttymä, joka heijastuu yliopistojen opetukseen. Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.

Jäkälän merkitystä poron tämänhetkisessä ruokavaliossa arvioitiin mm. näin:

Jäkälä ei ole poron kannalta välttämätöntä, koska poro pystyy sopeutumaan olemassa olevaan ravintoon.

Tämä on totta, mutta samalla melkoinen osatotuus: jos jäkälät on syöty, poro todellakin tyytyy muuhun ravintoon.

Maa- ja metsätalousministeriö saa oman osansa ryöpytyksestä ja sitä parempana hallinnoitsijana nähdään ympäristöministeriö. Ehkä parhaiten perimmäisten kysymysten äärelle päästään seuraavassa puheenvuorossa:

Poronhoidolle voisi löytyä jokin aivan muu profiili kuin lihantuotanto. Poronhoidossa ei lihantuotannolla yksin elä, koska se johtaa vain konflikteihin muiden maankäyttäjien kanssa. Ehkä poronhoito pitäisi siirtää osaksi ympäristöhallintoa ja tarkastella elinkeinoa enemmänkin ympäristönhoitona, paikallisen kulttuurin ylläpitämisenä ja perinteisenä elinkeinona.

Rahoitusongelman lisäksi sinänsä hyvässä ajatuksessa on toinenkin iso mutta. Tämän päivän porotalous lieveilmiöineen ei muutu ympäristönhoidoksi pelkillä puheilla tai julistuksilla, olivatpa ne kuinka ”symmetrisiä” hyvänsä.
3/2002