Gummerus julkaisi Lennart Meren matkakirjan Revontulten porteilla vuonna 1974. Näin jälkikäteen arvioituna on melkoisen mustaa huumoria luokitella teos neuvostokirjallisuudeksi:

Meri on neuvostokirjailija vain siinä merkityksessä, että hänellä oli taskussaan Viron SNT:n passi. Ilman sitä seikkailut Koillisväylällä olisivat jääneet kokematta ja kirja kirjoittamatta. Se olisi ollut vahinko.

Kakenlaisia ongelmia matkalla riitti, isoja ja vieläkin isompia. Kun matka uhkasi kyydin puutteessa tyssätä kokonaan, Meri kaivoi esiin paperin, jossa sanottiin:

Tämän asiakirjan näyttäjä, toveri se ja se, suorittaa matkan sillä ja sillä reitillä. Matkan onnistumista pyydetään tukemaan voimien mukaan.

Aluksi vastahakoinen lentokoneen päällikkö heltyi ja suostui ottamaan Meren koneeseen. Eikä haitannut, vaikka Meri tunnusti kirjoittaneensa suositustekstin itse, paremminkin nauratti.

Loppumatkan Beringinsalmelle Meri matkusti laivassa, jota oltiin siirtämässä Keski-Euroopasta jokikäyttöön Amurinmaalle:

– Oikeastaan me tulemme Tsekkoslovakiasta. Kapteeni mainitsee laivatelakan nimen. -Sieltä Tonavaa pitkin alas, yli Mustanmeren, sitten Donia ja Volgaa myöten ylös, edelleen kanavia pitkin Ääniselle kunnes lopulta Arkangelissa selvisi, ettei virkavalta anna meille merenkulkulupaa.
– Ja miksi ei?
– Viisimillinen pelti.
– Hauska yllätys! Eikö sitä muka tiedetty aikaisemmin?
– Että välillä on meri? Ministeriön yksi osasto suunnittelee, toinen tilaa ja kolmas jaottelee. […] Kenenkään päähän ei pälkähtänyt kysyä miten se pääsee perille merellä käymättä.

Meri kertoo omien kokemustensa lisäksi Koillisväylän varhaisten veteraanien urotöistä, ja esiin nousee mielenkiintoisia yhteyksiä. En esimerkiksi tiennyt, että Uuden Siperian saarten luoteispuolella jäiden vangiksi jäänyt ja myöhemmin haaksirikkoutunut Jeannette lähti selvittämään Nordenskiöldin Vegan kohtaloa.

Nordenskiöld oli vähällä läpäistä Koillisväylän yhden purjehduskauden aikana, mutta juuttui loppusuoralla jäihin ja jäi talvehtimaan. N. lähetti tiedon tilanteestaan, mutta kirjeen matka lähimpään lennätinkonttoriin kesti lähes puoli vuotta.

Jeannetten osien löytyminen läheltä Grönlannin eteläkärkeä oli Fridtjof Nansenille lopullinen todiste siitä, että jäät ajelehtivat pohjoisen napa-alueen yli idästä länteen. Nansen rakennutti Fram-aluksen ja toteutti historiallisen matkansa vuosina 1893-96. Fram viettää eläkepäiviään nimikkomuseonsa vetonaulana Oslossa.

Tsuktsit, Beringin salmen alkuperäisasukkaat tekivät Mereen yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin olivat tehneet Sakari Pälsiin neljä vuosikymmentä aiemmin: neuvokkaita selviytyjiä, urheilijoita, taiteilijoita, poronhoitajia ja tarvittaessa taistelijoita. Meri mainitsee pariinkin kertaan, että uuden ja vanhan mantereen välinen salmi ympäristöineen oli tuottoisaa suurten merinisäkkäiden pyyntialuetta.

Minulle syksyn vaikutuksiltaan merkittävin kirja on Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (Atena 2019). Kirjailija on brittiläinen venäjän kielen maisteri ja venäläisen kirjallisuuden tuntija. Takaliepeessä Groskop kannustaa: kenenkään ei tarvitse olla asiaan vihkiytyneen salaseuran jäsen lukeakseen venäläisiä klassikoita. Totta!

Groskop käsittelee suosikkikirjailijoiltaan valitsemiaan yhtätoista teosta. Useimmat ovat minulle entuudestaan tuttuja, eivät kuitenkaan kaikki. Innostuin lukemaan kaksi syystä tai toisesta väliin jäänyttä merkkiteosta: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Boris Pasternakin Tohtori Zivago. Nämä viime vuosisadan merkitävimpiin kuuluvat teokset nousivat maailmanmaineeseen lännessä: Zivago julkaistiin Italiassa v. 1957 ja pian sen jälkeen useissa länsimaissa, mutta Neuvostoliitossa lyhentämättömänä vasta v. 1988. Epäsuosion syiden arvaileminen antoi lukemiseen kiinnostavan lisämausteen.

Yhdysvalloissa Zivago nousi bestselleriksi eikä välttämättä pelkästään kirjallisilla ansioillaan: Neuvostojärjestelmään kriittisesti suhtautuva teos ymmärrettiin käyttökelpoiseksi aseeksi kylmän sodan kulttuuririntamalla. Teosta puffattiin kaikin keinoin perimmäisenä tavoitteena saada se lukijoiden käsiin myös Neuvostoliitossa.

Asian tätä puolta, nimenomaan CIA:n roolia taustalla, valotetaan Lara Prescottin kirjassa Tätä ei koskaan tapahtunut (WSOY 2020). Esim. HS lokeroi Prescottin kirjan viihteeksi, mutta tätä ei pidä säikähtää: teos on namupala, jonka hotkaisee helposti kertaistumalla. Omaan Zivago-kohtaamiseeni kuului siis verryttely ennen varsinaista suoritusta ja rento palauttelu sen jälkeen.

Zivagoa lukiessani tulin vertailleeksi sitä Tolstoin Anna Kareninaan, koska kuuluisat rakkaustarinat kulkevat kummankin suurromaanin yhtenä tasona. Käsitykseni mukaan Tolstoi vetoaa tältä osin amerikkalaiseen lukijaan vahvemmin kuin Pasternak. Itse asiassa Anna Karenina – anteeksi vain – lähentelee harlekiinikirjallisuutta Tohtori Zivagoon verrattuna. En yhtään ihmettele, että vakavoiduttuaan Tolstoi halusi unohtaa nuoruudenhairahduksensa! 😉

Tohtori Zivagon ja Laran tarina uskomattomine sattumuksineen on elämää suurempi stoori, mutta Pasternak tarjoilee sen lukijalle äärimmäisen epäviihteellisesti. Useimmat vakavastikin otettavat kirjailijat olisivat käsitelleet Laran ja Jurin ensimmäistä yhteistä lemmenyötä monisanaisemmin kuin Pasternak:

Oli kulunut jo kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin hän ei palannutkaan tavanomaiselta kaupunkimatkaltaan kotiin, vaan jäi yöksi Larissa Fjodorovnan luo…

Pasternak kohdistaa päähuomionsa siihen, miten yhteiskunta ja tohtori muuttuvat ja kehittyvät. Myös sisällissodan tapahtumat ovat keskeisessä roolissa, ja Zivagokin osallistuu sotatapahtumiin kumousjoukkojen kaapattua hänet lääkärikseen. Kirjassa sotiminen tapahtuu maaseudulla ja tässä mielessä Zivago muistuttaa Tolstoin Suurta Sotaromaania.

Syitä Pasternakin romaanin epäsuosioon Neuvostoliitossa on varmaankin etsittävä Zivagon suhtautumisesta sosialistiseen vallankumoukseen: tohtori ei kerta kaikkiaan innostu siitä. Lisäksi Pasternakin tarjoilema mielikuva sotimisen sattumanvaraisuudesta ja amatöörimäisyydestä tuo välillä mieleen Lauri Viidan kuvaukset Pispalan punakaartin touhuista Suomen sisällissodassa.

Kirjan päättävässä epilogissa käydään toista maailmansotaa. Veteraani-ikään varttuneet Zivagon nuoruudenystävät pohdiskelevat kokemuksiaan tavalla, joka jo pelkästään saattoi riittää syyksi pitkään paitsioon:

– Kummallista. Ei ainoastaan sinun pakkotyösi ja koko edellisen vuosikymmenen, kolmekymmentäluvun taustaa vasten katsottuna, vaan myös vapaudessa, vieläpä yliopistonopettajan turvatussa asemassa, keskellä kirjoja, rahaa ja mukavuuksia, sota vaikutti puhdistavalta myrskyltä, raikkaan ilman suihkulta, pelastumisen tuulahdukselta.

– Mielestäni kollektivisointi oli väärä, epäonnistunut toimenpide, mutta erehdystä ei voitu tunnustaa. Jotta vastoinkäyminen olisi voitu salata, piti kaikin pelotuskeinoin vieroittaa ihmiset arvostelemasta ja ajattelemasta, pakottaa heidät näkemään olematon ja todistaa kielteinen myönteiseksi. Siitä jezovilaisuuden*) tavaton julmuus, perustuslain julistaminen, jota ei aiottukaan soveltaa käytäntöön, yleiset vaalit, jotka eivät nojautuneet vaalivapauteen.

– Ja kun sota syttyi, sen todelliset kauhut, todellinen vaara ja kuoleman uhka olivat siunausta verrattuna noiden päähänpistojen epäinhimilliseen herruuteen. Ne toivat mukanaan helpotuksen, koska rajoittivat kuolleen kirjaimen taikavoimaa. Joka paikassa, niin selustassa kuin rintamallakin, eikä pelkästään sinun asemassasi, pakkotyöleireissä, ihmiset hengähtivat vapaammin, täysin rinnoin, ja huumautuneina, aitoa onnea tuntien, heittäytyivät hirvittävään taisteluun, joka uhkasi kuolemalla, mutta kuitenkin tiesi pelastusta.

*) Nikolai Ivanovitš Ježov oli Neuvostoliiton salaisen poliisin, NKVD:n, johtaja suuren puhdistuksen aikana 1936–1938. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1939 syytettynä vakoilusta ja Stalinin murhan suunnittelemisesta; helmikuussa 1940 Jezov tuomittiin ja teloitettiin. Lopulta Jezov poistettiin myös virallisista valokuvista.

Stalin oli kiinnostunut kirjallisuudesta, varsinkin lyriikasta ja oli suoraan yhteydessä muutamiin kirjailijoihin. Pasternakillekin hän soitti, mutta keskeytti puhelun huomattuaan, että ei ollut edellytyksiä päästä yhteiselle aaltopituudelle.

Toinen nobelisti, Mihail Solohov, suostui kuuntelemaan Stalinin ehdotuksia ja ottamaan niitä huomioon. Asiasta enemmän emeritusprofessori Timo Vihavaisen blogitekstissä Vaikea rooli.

Tallinnan Pyhän Hengen kirkon seinään kiinnitetyssä kilvessä kerrotaan, että Balthasar Russow toimi seurakunnan pappina/kirkkoherrana vuodesta 1563 vuoteen 1600. Russow oli epäilemättä hyvä pappi, mutta historiaan hän jäi kronikkansa ansiosta.

Tutustuin Pyhän Hengen kirkkoon vuoden 2016 joulukuussa. Pois lähtiessäni kysyin lippuja myyneeltä mieheltä, puhuuko hän suomea. – Kyllä minä puhun, kuului vastaus. Jäin pitkiin puheisiin, joiden päätteeksi sain suosituksen lukea Russowia.

Liivinmaan kronikka julkaistiin suomeksi 2004, ja klassikkoteoksen voi sanoa saaneen arvoisensa kohtelun. Toimitustyöstä ja käännöksestä vastaa Timo Reko ja typografiasta Timo Jaakola. Loistavaa työtä kummaltakin: kaiken muun hyvän lisäksi kirja on tavattoman kaunis.

Kronikan sivu 254 olkoon näytteenä ulkoasusta. Sivun numero on alhaalla ja iso numero ilmoittaa, minkä vuoden tapahtumista puhutaan. Erityisesti minua miellyttää, että tyylikkäästi tekstiin upotetut kuvat selitetään asianmukaisesti (kuten tässä kirjan kansikuva). Sattumanvaraisesti mukaan osunut teksti paljastaa syyn siihen, miksi kronikka on raskasta luettavaa. Kaikki kunnia Russowille, mutta sotimista ja kauheuksia ei jaksa määräänsä enempää.

Toisaalta lainaukset tekstistä osoittavat, että Russow oli sujuvakynäinen kirjoittaja enkä ihmettele, että Jaan Kross innostui asiasta. Tuloksena oli Russowin elämästä kertova upea suurromaani, monien mielestä Krossin pääteos. Vuonna 2003 julkaistu Uppiniskaisuuden kronikka loi osaltaan paineita alkuperäisen kronikan suomentamiselle.

Jaan Kross on todennut, että hänen romaaniensa henkiloistä Balthasar Russowissa on eniten kirjailijaa itseään. Tinkimättömiä ja tarvittaessa uppiniskaisia Viron puolustajia ainakin ovat kumpikin, sekä Russow että Kross!

Sitten tekstinäytteisiin. Russow kirjoittaa nuorallakävelykohtauksesta, joka aloittaa Uppiniskaisuuden kronikan:

Vuonna 1547 tuli Italianmaasta Liivinmaalle seikkailijoita, jotka olivat nuorallatanssijoita ja temppujen tekijöitä. Kun he tarjosivat palveluksiaan Tallinnan kaupungille, antoi kaupunginraati vetää tavattoman pitkän ja paksun köyden Pyhän Olavin kirkon korkeasta tornista aina Köysimäelle asti. ja kun köysi oli vedetty tiukaksi ja sidottu lujasti kiinni, suljettiin kaikki muut kaupungin portit paitsi Iso rantaportti, josta kaikki kaupunkilaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, menivät ulos katsomaan tätä nuorallakävelijöiden näytöstä. Kun  väki oli kokoontunut  kaupungin ulkopuolelle, esitti yksi temppujen tekijöistä köydellä korkealla maan yläpuolella kaupunginmuurin ulkopuolella ja lähellä sen torneja vallan harvinaisen ja uskomattoman näytöksen, joka herätti ihmetystä ja ihastusta, mutta myös kauhistutti ja pelotti, koska köysi oli niin korkealla. Kun tämä ensimmäinen oli kyllin kauan esittänyt ihmeellisiä taitijaan,  kulki toinen köyttä pitkin joutuisasti ja kevyesti ja kuin kiitäen poikki kaikkien kaivantojen ja lammikoiden ja yli kaupungin muurien aina Köysimäelle saakka. Tällaisen samanlaisen näytöksen he esittivät myös muissa Liivinmaan kaupungeissa. (s. 119)

Russow ei liiemmin arvosta paremman väen elämäntyyliä:

Mitä taas tulee ritarikunnan herrojen, tuomioherrojen ja aatelisten työhön ja toimiin, siitä ei tuohon aikaan ollut nähtävissä juurikaan muuta kuin riistanajo ja metsästys, noppa- ja korttipelit, ratsastaminen ja kulkeminen häistä häihin, yksistä komeista ristiäisistä toisiin, vakkajuhlilta toisille ja yksiltä markkinoilta toisille. Hyvin vähän oli niitä, jotka suostuivat lähtemään palvelukseen herras- tai ruhtinaskartanoihin maan ulkopuolelle tai sotaan. (v. 1549, s. 123)

Kronikassa liikutaan paikoilla, jotka ovat tuttuja Virossa matkustelleille. Esimerkiksi Piritassa sijainnut luostari tuhottiin nykyiselleen näin:

1. helmikuuta [1577] tuhosivat venäläiset täysin Pyhän Birgitan järjestön kauniin luostarin Mariendalissa, rikkoivat alttarin ja hakkasivat kookkaimmista kivistä suuren määrän kivikuulia. He repivät alas kauniin katon ja sen kattotuolit ja veivät ne mukanaan leiriinsä. Samana päivänä he hajottivat varkaiden hirsipuun Tallinnan ulkopuolella ja purkivat sen parrut maahan ja veivät leiriinsä. (s. 299)

Tallinna lienee ollut oman aikansa parhaiten linnoitettuja kaupunkeja. Toisaalta tykeillä ammuttiin rautakuulia ja jopa kiviä ja tuhot jäivät vaatimattomiksi verrattuna niihin, joita myöhemmin saatiin aikaan räjähtävillä ammuksilla.

1. maaliskuuta  [1577] tappoi kivikuula varhain aamulla erään talonpojan, tämän vaimon ja heidän kaksi lastaan kaikki yhtaikaa Munkkienpihan saunarakennuksessa, mikä oli suurin yhden kivikuulan yhdellä kertaa aiheuttama vahinko. (s. 305)

Sotiminen on kronikan pääsisältöä, mutta Russow on merkinnyt muistiin myös erikoisia tapahtumia ja luonnonilmiöitä. Ne ovat kuin sanomalehden pikku-uutisia isojen ja ”tärkeiden” asioiden joukossa. Tähän tapaan:

25. heinäkuuta vuonna 1580 puhkesi Liivinmaalla ja varsinkin Järvamaalla hirvittävä rajuilma. Ukkonen jyrisi, salamat löivät ja rakeita satoi aivan kuin maa ja taivas olisivat olleet tuhoutumassa. Silloin satoi niin suuria ja raskaita rakeita, että ne eivät tuhonneet ja lyöneet maahan vain kaikkea viljaa Paiden ympäristössä aivan kuin sitä ei olisi koskaan kylvettykään eikä muutaman peninkulman alueelta sinä vuonna saatu minkäänlaista satoa, vaan rakeet löivät kuoliaaksi ja tappoivat metsissä ja pelloilla myös villieläimiä ja lintuja, joita talonpojat myöhemmin keräsivät kasapäin ruoakseen. Kun talonpojat toivat sitten isännilleen Paiden venäläisille jäniksiä ja peltopyitä, eivät venäläiset halunneet ottaa niitä vastaan vaan sanoivat, että heidän ei ollut soveliasta syödä sellaista, minkä Jumala oli tappanut. (s. 347)

(Siirretty blogin puolelta)

Innostuin marraskuussa Tolstoin Anna Kareninasta niin, että asetin itselleni lukuhaasteen. Lupasin blogissani lukea talven 2017 aikana myös Sodan ja rauhan. Luvattu on nyt tehty ja voin vakuuttaa, että kyllä kannatti.

Erinomaista työtä kääntäjänä tehnyt Esa Adrian nostaa esipuheessaan esiin kiinnostavan seikan, joka mietitytti minuakin:

Missä sitten piilee Sodan ja rauhan suosion salaisuus? Yksi syy on varmaankin se, että kaikkien muiden tasojensa lisäksi romaani toimii myös suuren luokan viihteenä, upeana panoraamana Napoleonin sotien ajan Venäjästä ja varsinkin sen ylhäisön maailmasta.

Entä voiko viihdyttävä romaani olla maailmankirjallisuutta ilman ”muita tasoja”, jos kirjoittajana on Tolstoin tasoinen mestari? Ei varmaankaan, toisaalta tässä tapauksessa vähempikin määrä niitä muita tasoja olisi ehkä riittänyt. Perusteellinen sotimisen ja vallankäytön pohdiskelu toi mieleen Herman Melvillen suurromaanin Moby Dick, joka on samaan aikaan romaani ja kattava tietopaketti kaskelotista.

Sota ja rauha on sivumäärältäänkin valtava teos, mutta Tolstoi hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Adrian muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Tolstoi kirjoitutti romaanin vaimollaan puhtaaksi seitsemään kertaan, yli 5000 käsin kirjoitettua liuskaa.

Tapahtumien rytmittäminen onnistuu kuin saippuasarjan tekijöiltä: Natashan ja Pierren suhde jää ensimmäisen  osan lopussa sellaiseen vaiheeseen, että toinen osa on pakko aloittaa! Kun potentiaalinen lemmenpari tapaa uudelleen kakkososan sivulla 774, Moskova on palanut poroksi ja Napoleon hupenevine sotajoukkoineen palannut sinne mistä retkelleen lähti. Tässä vaiheessa kirjoista ensisijaisesti viihdettä hakevat ovat aikaa sitten luovuttaneet.

Kuvaus on tarkkaa ja uskottavaa, koska aatelissukuisella Tolstoilla on omakohtaista kokemusta yläluokan elämästä sekä sodan että rauhan oloissa. Romaanin henkilöhahmoissa on nähty Tolstoin sukulaisilta perittyjä ominaisuuksia. Kirjailija helpottaa henkilöiden tunnistamista *) antamalla heille yksilöllisiä erityisominaisuuksia tyyppiä Denisovin ärrävika.

Kirjan keskushenkilö Pierre on outo tyyppi, joka lähtee sotaan uteliaisuuttaan. Syntyperä takaa pääsyn joka paikkaan, myös etulinjaan, mutta Pierre selviytyy pöljän tuurilla ehjin nahoin. Vangiksi jouduttuaan ja kaiken nähtyään Pierre löytää elämälleen uuden sisällön.

Kun Natasha ja Pierre lopulta tapaavat toisensa, kumpikin on muuttunut eri ihmiseksi. Natasha kuvailee ystävättärelleen uutta Pierreä näin:

Hänestä on tullut jotenkin puhdas, sileä, raikas. Aivan kuin suoraan saunasta. Ymmärrätkö? Moraalisesta saunasta. Eikö totta?

*) Viv Groskop toteaa mainiossa kirjassaan
Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista,
että Sota ja rauha -romaanissa esiintyy yli viisisataa henkilöä!

(teksti siirretty blogin puolelta ja huomautus henkilöiden määrästä lisätty 9/2020

Oli syytä olla hereillä, kun kirjastot maaliskuun puolivälissä ilmoittivat sulkevansa ovensa. Koska olin ikäni vuoksi jonkinasteisessa karanteenissa, pyysin Arjaa tuomaan valikoiman Maupassantin novelleja ja jotain muuta ranskalaista klassikkokirjallisuutta. Bonuksena tuli kolme Balzacin teosta ja Haruki Murakamin Komtuurin surma. Arjan aiemmin itselleen lainaamista kirjoista luin Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana ja Yu Huan Kiina kymmenellä sanalla.  

Naapurin Riitta teki tilaa hyllyynsä, ja meille muuttivat Erno Paasilinnan kirjallinen elämä (Matti Salminen), Suolamänty (Joni Skiftesvik) ja Pentti Haanpään parhaat.  

Omasta hyllystä luin ties monennenko kerran J.M.Syngen Aransaaret ja pitkästä aikaa Huhtanen-Kilpi-Montosen Lapinkorven.

Varattuina olleista kirjoista sopivasti tositarpeeseen tulivat Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka jasen eräänlainen rinnakkaislukemisto Russowin Liivinmaan kronikka, Tapio Koivukarin Pirtumiehet ja Tapio Lehtisen pitkästä purjehduksesta kertova Yksin seitsemällä merellä (Ari Pusa).

Koronakevään aikana tulin liitetyksi perhejäsenenä Srorytelin asiakaskuntaan, ja ulottuvilleni tuli valtava valikoima kirjallisuutta. Lehtisen-Pusan purjehduskirjasta oli tarkoitus kuunnella/lukea pienet maistiaiset, mutta suoritus pääsi ryöstäytymään. Toinen kuunneltu/luettu urheilukirja on mestarisuunnistaja Minna Kaupin tarina nimeltä Suunta-Vaisto (Ari Väntänen).

Arviona kirjoista totean, että kaikilla on joitakin ansioita, ei tosin välttämättä kirjallisia. Maupassantin kertomuksista pidin todella paljon, mutta Balzac ei napannut.

Uppiniskaisuuden kronikka otti ensi riveillään pitävään niskalenkkiin ja tuntui vieläkin paremmalta kuin ensimmäisellä lukukerralla. Muutkin vanhat suosikit pitivät mainiosti pintansa: Haanpää, Synge ja Skiftesvik.

Murakamin tiiliskivi oli helppolukuinen ja viihdyttävä. Päädyin taas pohtimaan, voiko Murakami tämäntyyppisillä ansioilla koskaan saada Nobelia. Päähenkilön havainto Fuji-vuorta kuvaavista turisteista tuntui tutulta: on vaikea käsittää, että samalla välineellä voi ottaa kuvia, harjoittaa viestintää ja viihdyttää itseään.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen olisi erityisen hauskaa. Ehkä ei olekaan, mutta tavattoman hauskan kirjan Shaun Bythell on kokemuksistaan kirjoittanut: Elämäni kirjakauppiaana.

Kaiken kaikkiaan voin tunnustaa, että minulle koronakevät ei ollut pahakaan koettelemus. Ennen kaikkea pysyin terveenä, ja aktiivisen ulkoilun, lintujen ja hyvien kirjojen ansiosta vapaa-ajan ongelmat eivät vaivanneet. Televisiota katselin tavallista vähemmän. Silti aika kului vähintään yhtä vauhdikkaasti kuin sillä on viime vuosina ollut tapana kulua.

Lista lukemistani kirjoista sattumanvaraisessa järjestyksessä:

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka
Guy de Maupassant: Novelleja
Guy de Maupassant: Valitut novellit
Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
J.M.Synge: Aransaaret
Guy de Maupassant: Elämän tarina
Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla
Haruki Murakami: Komtuurin surma
Joni Skiftesvik: Suolamänty
Tapio Lehtinen-Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä
Ari Väntänen: Minna Kauppi Suunta-Vaisto
Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Tapio Koivukari: Pirtumiehet
Huhtanen-Kilpi-Montonen: Lapinkorpi
Pentti Haanpään parhaat