Aihearkisto: Linnut

Päiväksi etelään

Kun aika ei enää mene matkustamiseen, Helsingissä voi pistäytyä pikaisestikin. Junan saapumisaika oli 13.35 ja lähtöaika seuraavana päivänä 14.03. Kerron lintu- ja kulttuuriretkestä pääkaupunkiseudulle toukokuussa 2023.

Iltapäivän ohjelma oli lintupainotteinen. Matkustin metrolla Espoon Otaniemeen ja jatkoin Maarin lintutornille. Laajalahden rannassa odotti moniääninen lintujen konsertti. Avasin Merlin-appin, ja ehdotusten ykkösenä oli minulle uusi laji, Eurasian Moorhen eli liejukana.

Valtavan kokoisessa tornissa päivysti kaukoputkineen puolenkymmentä ornia. Vesirajassa lepäili kymmenkunta räyskää, kauempana harmaahaikara ja rantaniityllä laidunsi muutamia kanadanhanhia poikasineen. Aamulla tornilta ilmoitettuja jalohaikaroita, ristisorsia tai heinätaveja ei näkynyt. Tornin edustalle oli asettunut toistakymmentä sonnimullikkaa, jotka olivat saaneet seurakseen kottaraisen.

Jatkoin metrolla ja bussilla Lauttasaaren Särkiniemeen, paikkaan joka on jäänyt mieleen Tiiraan ilmoitetuista arktikahavainnoista. Valkoposkihanhien päämuutto oli kuitenkin jo mennyt ja sepelhanhia vasta odotettiin. Ihastelin luonnonsuojelualueen rantoja ja ihmettelin pikkumökkien paljoutta ja omistajien oikeusasemaa. Kyhmyjoutsenet touhusivat rantavedessä, ja Länsilahden haahkoilla oli jo poikasia.

Länsisatamasta kuulunut muhkea sumutorven tööttäys ilmoitti laivan lähdöstä. Pian näkyviin ilmestyi massiivinen, kolmensadan metrin mittainen risteilyalus Mein Schiff 6. Laivatrakkerista näin, että sen seuraava kohdesatama oli Tukholma.

Matkalla majapaikkaan kuvasin Alvar Aallon kiistellyn ”Sokeripalan” vuodelta 1962, taannoisen Stora Enson pääkonttorin. Talo tuskin miellyttäisi silmää muuallakaan, mutta tässä ympäristössä se on yksiselitteisesti järkyttävä.

Yöpaikkani oli hyväksi havaittu Viking XPRS. Tähystin aamulla Tallinnassa ja paluumatkalla Helsingin majakalta Katajanokalle toivoen näkeväni edes muutamia sepelhanhia. En nähnyt hanhia, mutta 18 haahkakoirasta matkasi Harmajan tienoilla komeana jonona länteen. Ennen rantautumista laivan kaiteelle istahti lähes aikuispukuinen selkälokki.

Paikalle ehdittyäni Ateneumin edustalla oli ihmisiä jonoksi asti: pitkään suljettuna ollut taideaarteisto houkutteli uudella kokoelmanäyttelyllä ja laajalla Albert Edelfelt -näyttelyllä. Nähtävää riittää moneksi käyntikerraksi kuitenkin sillä varauksella, että Edelfelt-näyttelyn voi nähdä vain syyskuun 17. päivään asti.

Kokoelmanäyttely tarjosi tunnettujen klassikoiden lisäksi joitakin uusia tuttavuuksia ja yllättäviä valintoja. Sellaisena voi pitää lappilaistaiteilija Kalervo Palsan teosta vuodelta 1969: ”Mätänemistilassa oleva poron raato”. Aihepiiriltään samaan sarjaan kuuluu edellisessä näyttelyssä esillä ollut Gallen-Kallelan ”Mädäntynyt kuha” vuodelta 1884. Pidin siitä ihan oikeasti.

Suurin osa kolmetuntisesta vierailusta kului yläkerrassa. Nautin suunnattomasti mestarin töistä ja ihmettelin taas kerran Edelfeltin tuotteliaisuutta, vaikka puhuttaisiin pelkästään öljyväritöistä. Kaikkein töisevimpiä lienevät tussipiirrokset, joita niitäkin riittää näyttelyksi asti.

Valokuvaajan silmin katsottuna monet tilanteet olivat niin luontevia, että voisi epäillä niitä kameran avulla luonnostelluiksi. Nuorisoa veneessä esittävän maalauksen värit ja valo toivat puolestaan mieleen hyvin vedostetun rullafilmikoon valokuvan. Oikeiden kriitikoiden mielestä tämänlaatuinen taituruus ei tietenkään ole kunniaksi tekijälleen!

Arvostelussa huomautettiin, että muotokuvissa Edelfelt mairittelee kohteitaan. Ehkä näin, entä sitten? Jos saa elantonsa kuvataidetta tekemällä, maksukykyiset asiakkaat kannattaa pitää tyytyväisinä. Malleja tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Lisäksi herää kysymys, voiko maisemiakin ”mairitella”.

Haaskalla

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen kirja Selviytyjät. Lumen ja jään linnut osui käsiini vasta äskettäin, kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Mutta hyvä näinkin, sillä kirja on hieno. Varesvuo on suomalaisen lintukuvauksen ykkösnimi ja Pertti Koskimies tunnustusta saanut tietokirjailija.

Kuvat pitää nähdä, mutta tekstiä tekee mieli kehaista. Viehätyin Koskimiehen myötäelämisestä, joka toi mieleen Samuli Paulaharjun. Teksti on värikästä ja ilmaisuvoimaista kuitenkin niin, että värittämisessä ei mennä liiallisuuksiin.

Lisäksi kirja sisältää valtavan määrän tietoa linnuista ilman hajuakaan oppikirjamaisuudesta. Ihan kateeksi käy tuollainen taito kirjoittaa!

Lainaan näytteeksi kuvauksen korpeista haaskalla:

Vaikka nälkä kärventäisi korppia henkihieveriin, se ei säntää suin päin haaskalle. Ei, ensin se tähystää tähystämisen perään, lukee lumijälkiä, epäilee joka rasahdusta.

Vainoharhainen epäluulo on korpin henkivakuutus. Onhan korpilla varteenotettava vihollinen – ihminen. Vuosisatoja ihminen on keksinyt kavalia petoksia korpin kohtaloksi. Haaskoihin kätketyt myrkyt ja satimet ovat karsineet ylimieliset yksilöt. Emot ovat antaneet arkuutensa poikiensa parhaaksi perinnöksi.

Mustatakkien rähinä raadon kimpussa merkitsee laskeutumislupaa vieläkin aremmalle erämaan alkuasukkaalle. Taivaalla leijaillut maakotka on huomannut haaskan. Loputtoman kärsivällisesti se odottaa vaaran rinteessä, kunnes korpit ovat testanneet ruokapöydän turvallisuuden.

Luonto on ankara oppimestari. Aikaisuudesta ja ensimmäisenä ehtimisestä on usein hyötyä, mutta sähäkkään toimintaan sisältyy myös suuria riskejä. Harkitsematon hosuminen vie usein hengen.

Otin kuvan Sodankylässä huhtikuussa 1995 merikotkille tarkoitetulla haaskalla.
11/2010

Manipuloitu merikotka

Talven kuuma puheenaihe luontokuvaajapiireissä on kuvan manipuloiminen. Asia nousi pinnalle, kun muutamat Hannu Hautalan Luontohetkiä -kirjan kuvista paljastuivat useammasta otoksesta kootuiksi. 

Käsitteenä manipulaatio on mielestäni tarpeettoman voimakkaasti yhdistetty digitaaliseen kuvankäsittelyyn. Keskustelussa on aiheellisesti muistutettu, että luontokuvaa voidaan manipuloida jo ennen kuvan ottamista. Esimerkiksi hyvän eläinkuvan taustalla on lähes poikkeuksetta suuri määrä valmistelua.

Myös manipuloinnin arveluttaviin puoliin saatetaan törmätä ilman tietokonetta: ruokinnan avulla eläimet on mahdollista houkutella ympäristöön, missä ne normaalisti eivät tule toimeen. Jos tykyn kuorruttama lakimetsä kuhisee tiaisia ja kuukkeleita, läskivarasto ei ole kaukana.

Hannu Hautala on vedonnut siihen, että hänen manipuloitujen kuviensa tilanteet ovat todellisuudessa mahdollisia. Esimerkiksi telkänpojat voivat pyrkiä uutusta maailmalle niin samanaikaisesti, että kaksi hyppäävää poikasta osuu samaan ruutuun. Koska onni ei ole vielä suosinut kuvaajaa, tilanne toteutettiin digitaalisesti.

Hautala epäilemättä tuntee aihepiirinsä ja osaa arvioida, mikä on lintujen maailmassa mahdollista ja mikä ei. Entä jos asialla on joku toinen kuvaaja, joka tietää vähemmän linnuista ja enemmän kuvankäsittelystä? Jo muutenkin hankala rajanveto käy täysin mahdottomaksi, jos manipuloinnin hyväksyttävyys kytketään tekijän persoonaan.

Mainittuun Hautalan kirjaan sisältyy maisemakuva, jonka taivaan mehevät värit on lainattu niukemmin valotetusta rinnakkaisruudusta. Diafilmi ei kykene toistamaan suuria valoisuuseroja, joten ratkaisulla on korjattu tekniikasta johtuva ongelma. Pimiöissä viihtyneille kuvaajille tuttuun ongelmaan löytyy siis kadehdittavan helppo ja tehokas digitaalinen ratkaisu.

Henkilökohtaisesti vedän rajan siihen, että kuvan sisältöä muuttavasta manipuloinnista on kerrottava. Telkkäkuvan kohdalla tämä raja on selvästi ylittynyt. Sen sijaan valokuvan värien, sävyjen ja kontrastin säätäminen kuuluu asiaan, olipa käytössä mikä tekniikka hyvänsä.

JK 1
Kuvan merikotka on kuvattu Norjassa, maisema Sompion luonnonpuistossa.

JK 2
Suomen Luonnonvalokuvaajat ry teki helmikuisessa vuosikokouksessaan pelisääntöjä selventävän päätöksen. Sen mukaan yhdistyksen jäsenen tulee kuvia julkaistessaan ilmoittaa, jos alkuperäistä kuvaa on kuvan ottamisen jälkeen muutettu

– henkilöitä, eliöitä tai esineitä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla muuten kuin rajaamalla
– koostamalla kuvaelementtejä tai kokonaisia kuvia yhdistelmäkuvaksi
– tekemällä sisältöä oleellisesti muuttavia mittakaavallisia tai värimuutoksia

Teksti muokattu Sompio -lehdessä 8.3.2001 julkaistusta artikkelista

Tyytyisimmekö vähempään?

Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo 2011) johdannossa tekijät Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja Bence Mate kertovat ”matkaavansa kohti täydellistä lintukuvaa”. Kirjaan tutustuttuani toivon, että mahdollisimman moni lukija tyytyy asettamaan riman hieman alemmaksi. Mielestäni pikseleiden viilaaminen kannattaa jättää vähemmälle ja keskittyä tavoittelemaan sisällöltään kiinnostavia ja visuaalisesti omaperäisiä kuvia.

Tekijöiden perimmäinen viesti on köyhän korvissa tyly ellei suorastaan masentava: täydellisestä lintukuvasta voi haaveilla vain kuvaaja, jolla on oikean merkkiset ja malliset välineet. Nämä ihmelaitteet nimetään kirjassa ujostelematta.

Seuraavat lainaukset ovat MV:n kirjoittamasta luvusta Lintukuvaajan linssit:

Aloittelevalle lintukuvaajalle, jolla on hankintojen osalta tiukka budjetti, voisin suositella (Canonin) 300 mm f4.0 tai 400 mm f5.6 objektiivia ja pitäisin käytetyn laitteen ostamista varteenotettavana vaihtoehtona.

Mielestäni paras objektiivi lintukuvaukseen on pitkään ollut Canonin 500 mm f4.0 –objektiivi. 300 mm f2.8 on polttoväliltään hieman liian lyhyt, ja 400 mm f2.8 ja 600 mm f4.0 taas ovat aivan liian painavia käsivaralta kuvaamiseen.

Mikäli 500 mm f4.0 –objektiivin paino tuntuu ylivoimaiselta, löytyy Canonilta vaihtoehdoksi uuteen linssitekniikkaan perustuva 400 mm f4.0 DO –teleobjektiivi, jonka paino on alle kaksi kiloa. Kuvan laadussa se jää hieman 500 mm f4.0 –optiikalle, mutta keveyttä arvostavalle se on hyvä vaihtoehto.

Katsoin hinnat Rajalan sivuilta. Aloittelijoille sopivat objektiivit maksavat n. 1600 € ja oikeiden kuvaajien tai sellaisiksi aikovien objektiivit 6 973 – 12 678 €.

Koska Bence Mate on valinnut kirjaan Sigman pitkäpolttovälisellä zoomilla otettuja kuvia, Varesvuo katsoo aiheelliseksi esittää siitä arvionsa:

Sigmalla on valikoimissaan 300-800 mm f5.6 –zoomi, jonka hinta-laatu-suhde on varsin hyvä. Se jää kuitenkin kuvanlaadullisesti jälkeen parhaimmista kiinteäpolttovälisistä linsseistä, erityisesti käytettäessä yli 600 mm:n polttoväliä.

Kyseisen objektiivin laatu on siis ”varsin hyvä” mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvä, jos tavoitellaan teknisesti täydellistä lintukuvaa. Ikävä juttu, koska kyseinen laite maksaa sentään sievoiset 7 800 euroa!

Kuvaan itse Varesvuon mainitsemalla Canonin kevyellä ja kohtuuhintaisella kolmesataamillisellä ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Vakaaja toimii mainiosti, ja optinen laatu riittää minulle. Kaverillani on niinikään aloittelijoille tarkoitettu saman firman neljäsataamillinen, ja myös se on optisesti erinomainen. Joku voi toki pitää ongelmana vakaajan puuttumista ja pientä valovoimaa.

Pitkän telen pienehköstä valovoimasta on sekä haittaa että hyötyä. Tarkennuksen vaikeutuminen on kieltämättä ongelma, mutta sen vastapainoksi keveys ja hinta ovat kiistattomia etuja. Niitä arvostaa varmasti jokainen kuvaaja, joka joutuu ostamaan ja kantamaan välineensä itse.

Kuvilta tulee tietenkin vaatia moitteetonta tekniikkaa, mutta kohtuus kaikessa! Tuhansia euroja maksavat objektiivit ovat joka tapauksessa hyviä ja laatuerot niin marginaalisia, että niillä ei ole käytännössä mitään merkitystä. Loppupeleissä valokuvan – toivoisin että myös lintukuvan – laatua arvioidaan ensisijaisesti aivan muilla kuin teknisillä kriteereillä.

Sanon varmuuden vuoksi tässä välissä, että arvostan Varesvuota ja Peltomäkeä lintujen kuvaajina erittäin paljon. Sen sijaan en oikein ymmärrä Bence Maten mukanaoloa kirjaprojektissa (ellei kirja ole tarkoitettu kansainvälisille markkinoille). En innostu ajatuksesta, että kuvaustilanteiden manipuloijana ja valomestarina mainetta niittänyt kuvaaja saa peräänsä lauman suomalaisia perässähiihtäjiä.

Tekijät ovat oman tyylisuuntansa huippuja, mutta lintuja voi kuvata monella muullakin tavalla. Eikö tekijätiimiin löytynyt ketään, joka kuvaa lintuja enimmäkseen kotinurkillaan välineillä, jotka ovat hinnaltaan tavisten ulottuvilla? Vai eikö haluttu?

Kun automatiikka teki kauan sitten tuloaan järjestelmäkameroihin, kuvaajakaverini halusi mentävän saman tien päätyyn asti. Hän kaipasi etsimeen sormea osoittamaan, mihin suuntaan kuvaajan kannattaa siirtyä mikäli haluaa saada paremman kuvan.

Tietääkseni opastavaa sormea ei ole hienoimmissakaan kameroissa, mutta Lintukuvauksen käsikirjassa sormi vilkkuu vimmatusti. Se osoittaa kamerakauppaan.

* * *

Selvennän tekstin punaista lankaa käytännön esimerkillä.

Rovaniemen Jängislahdessa oli joitakin viikkoja sitten tarjolla ainekset eri tavalla hyviin joutsenkuviin. Pääsin rantapensaikon suojassa melko lähelle pientä joutsenparvea, ja jäin odottamaan tilanteen kehittymistä. Kun joukkoon liittyi lisää lintuja, päräytin sarjan laskeutujista. Kotona totesin, että linnut eivät olleet teräviä yhdessäkään kuvassa.

Huippuluokan välineillä olisin varmasti onnistunut paremmin, mutta entä sitten? Vaikka tarkennus olisikin osunut kohdalleen, kuva ei olisi yhtään parempi kuin tämä, jonka otin vastaavanlaisessa tilanteessa lokakuussa 2005.

Kuvasin silloin ensi kertaa lintuja digijärkkärillä, ja käytössäni oli kaverilta lainattu aloittelijoiden kolmesataamillinen.

Olenko polkenut kuusi vuotta paikallani? Samantapaisia ja vähintään yhtä hyviä kuvia joutsenista on otettu pelkästään Suomessa satoja, ellei tuhansia. Miksi pitäisi ottaa vielä lisää, kun vaihtoehtona on yrittää saada uudenlaisia kuvia?

Koska arvostan maisemallisia lintukuvia, otin tilanteesta muutamia ruutuja lyhyemmällä polttovälillä ennen kuin vaihdoin kolmesataamilliseen ja lähdin hiipimään lähemmäksi lintuja.

Tässä yksi niistä. Kuva poikkeaa valtavirrasta ja tuo lisäarvoa Rovaniemen kaupunkijoutsenista kertovaan kuvasarjaani.
11/2011

Asiaan liittyen:
Lintukuvia myötävaloon
Bongareita ja lintuharrastajia

Pöllöt ja bongarit

Naapurin orni jo palasi kun kaveri ja minä olimme vasta lähdössä. Pöllö oli ollut aamulla paikalla, mutta pelästynyt merikotkaa ja häipynyt kaupungin suuntaan. Päätimme kuitenkin käydä tutustumassa tilanteeseen.

Tiellä päivysti joukko miehiä putket suunnattuna yläviistoon. Näky toi mieleen tykkiaseman; olen palvellut kenttätykistössä ja tiedän mistä puhun. Eturivissä oli kolme lasimörssäriä, takarivissä kaukoputki ja mehupilli, pieniaukkoinen pitkä zoomi. Katsomattakin oli selvää, että pöllö oli palannut lyhyeksi jääneeltä pakomatkaltaan suosikkipaikalleen kuusen latvaan.

Lisää väkeä saapui paikalle, tulivoimaa eturiviin ja paikallinen asukas katsomon puolelle nauttimaan kanssamme kansainvälisen huipputapahtuman ilmapiiristä. Kaukaisimmat vieraat olivat Espanjasta.

Juttukaverimme huomasi Niskanperälle ilmestyneen tunturipöllön jo helmikuun lopulla, mutta ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Tieto harvinaisesta vieraasta kulkeutui välikäden kautta lintuharrastajille, joita onkin sitten riittänyt.

Kysyin, olimmeko tekemässä ja todistamassa yleisöennätystä.

Ei lähelläkään, on ollut paljon enemmänkin. Mutta olisittepa nähneet sen porukan, jonka tuli lintutornille bongaamaan kaspiantylliä!

Pyysin karkeaa arviota nenäluvusta ja ehdotin viittäkymmentä. Oli kuulemma paljon enemmän, varmaankin toista sataa.

Eräskin bongari oli saapunut taksilla lentokentältä, puuskuttanut puolijuoksua kohti väkijoukkoa ja huutanut tullessaan:

Onko putkessa, onko putkessa?

Oli monessakin: kurkistuksen jälkeen oli yläfemmojen ja kättelyiden vuoro. Elämänpinnan saaminen hyvässä seurassa on kova juttu!

* * *

Myös lapinpöllö oli edelleen tavattavissa. Putket sojottivat taivaalle Sinetässäkin; patterin jaos koostui kolmesta mörssäristä ja yhdestä kanuunasta. Täällä kaukaisimmat vieraat olivat brittejä.

Ihmettelin kuvaajien identtistä varustusta: jalustaan kiinnitetyn viisisataaamillisen lisäksi yhdelläkään ei ollut toista runkoa ja siinä maltillista zoomia laajakulmasta nyt puhumattakaan. Melko puhtaaksiviljeltyä lintukuvausta!

Pöllö poseerasi ansiokkaasti. Jätin tällä kertaa telejatkeen reppuun ja kuvasin lyhyemmillä poltoväleillä. Saimme kuvia istuvasta, lentävästä ja syöksyvästä pöllöstä.

Lisäksi saimme kiinnostavia kuvia pöllön kuvaajista.
3/2012

Pöllöjen perässä Lappiin

Rovaniemen pöllöt ja pöllöbongarit pääsivät eilen YLE:n valtakunnallisiin tv-uutisiin.

Finnature Oy:n toimitusjohtaja Jari Peltomäki ja matkailuyrittäjä Jorma Terentjeff näkevät Suomen lintu- ja luontomatkailussa merkittäviä kehittämismahdollisuuksia.

Terentjeff ottaa esimerkin länsinaapurista:

Siellä jossain kuvauspaikassa saattaa käydä 100 000 – 150 000 matkailijaa kesän aikana.

Ymmärrän toki matkailuyrittäjän innostuksen, mutta minulle henkilökohtaisesti ajatus massamatkailun ja lintuharrastuksen yhdistämisestä tuntuu vieraalta ja suorastaan vastenmieliseltä.

LR:n artikkeli päättyy mielenkiintoiseen toteamukseen:

Harvinaisten pohjoisten lintulajien lisäksi Suomen valtteja ovat jokamiehenoikeus ja tiheä tieverkko, joiden ansiosta matkailijat pääsevät helpommin harvinaisen linnun lähelle.

Kuinka helposti ja kuinka lähelle harvinaista lintua pitää päästä? Koska lajibongarille riittää linnun näkeminen kaukoputkella, nämä lähelle haluavat lienevät enimmäkseen niitä, jotka keräävät lajien lisäksi myös itse otettuja lajikuvia. Jatkokysymys kuuluu: miksi pitää päästä lähelle, jos joka tapauksessa suositaan pitkiä polttovälejä?

* * *

Kun tulimme lauantaina Sinetän lapinpöllöpaikalle, lasimörssärit olivat asemissa. Sadan metrin päässä istunutta pöllöä yritettiin houkutella lähemmäksi vetämällä lumen pinnalla tekomyyrää. Pöllö tarkkaili touhua uteliaan huvittuneena, mutta itse “myyrä” ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Otimme autosta sukset ja hiihdimme tervehtimään pöllöä. Lintu oli päättänyt pitää lepopäivän ja istui raukean oloisena koivussa yllättävän alhaalla. Edellisillä tapaamisilla pöllö päivysti hyvillä tähystyspaikoilla valmiina iskemään: puun latvassa, langalla tai sähkötolpan nokassa. Vetäydyimme takaisin, ja lintu sai jäädä paikalleen. Kuvaajat olivat ehkä toivoneet meidän ajavan pöllön lähemmäksi.

Viikkoa aiemmin tilanne oli päinvastainen: pöllö istui puhelinlangalla vain parinkymmenen metrin päässä kelkkaurasta, jolla kuvaajat seisoivat. Kun lintu levitti siipensä ja syöksyi, se ei voinut mahtua viisisataamillisellä telellä kuvattuun ruutuun. En tosin tiedä oliko tarkoituskaan; ehkä haluttiin pelkkiä potretteja ja höyhenenteräviä lähikuvia.

Hiihdin peltoaukealla pienen lenkin ja löysin parikymmentä pöllön tekemää iskukuoppaa. Määrä ei ole suuri siihen nähden, että lintu on oleskellut paikalla jo kolme viikkoa. Kaksi kuoppaa oli tuoreita, viimeisimmän lumisateen jälkeen syntyneitä. Verijäljet kertoivat saalistuksen onnistuneen.

* * *

Pöllökuvaajien invaasion ansiosta paikalliset lintuharrastajat ovat päässeet näkemään poikkeuksellisen laadukkaita kuvausvälineitä. Suosikkiobjektiivi näyttää olevan suurivalovoimainen viisisataamillinen, joka on kiinni parhaassa mahdollisessa rungossa. Yhdistelmälle kertyy hintaa suunnilleen saman verran kuin pienelle henkilöautolle.

Toivottavasti mahdollisimman moni on huomannut, että vaikka välineet ovat ammattilaistasoa, muu touhu voi olla amatöörimäistä puuhastelua. Kuvien laatu lienee kääntäen verrannollinen välineiden hintaan!

Pohdiskelin asiaa perusteellisemmin viime vuoden marraskuussa blogitekstissäni Tyytyisimmekö vähempään?
3/2012

Juhlapäivä Jurmossa

Alkuviikon kaunis ja heikkotuulinen pakkassää vaihtui eilen tyypillisemmäksi Jurmon alkutalven sääksi.

Tuulta oli viitisentoista metriä sekunnissa, ja vastatuuleen kävellessä lumikiteet pistelivät silmissä. Tuuli laantui päivän aikana; sade muuttui ensin rännäksi ja lopulta vedeksi. Illalla muutimme lintuasemalta Klasun mökkiin.

Tänään oli onneksi poutaa. Kaveri lähti aamulaivalla mantereelle, minä jatkoin satamasta kohti saaren länsiosia, jotka ovat todennäköisimpiä merisirrien oleskelupaikkoja. Maanantaina ja tiistaina lintuja ei näkynyt, mutta sään lauhduttua sirrien toivottiin palaavan Jurmon rannolle.

Näin tapahtuikin. Pääsin näkemään suuren, ehkä sadan yksilön parven lennossa merellä ja lisäksi kuusi sirriä lähietäisyydeltä. Mikä mukavinta, löysin toisen kolmikon itse.

Heinäsaarelta palatessa mieli oli hyvä ja askel kevyt. Nousin Högbergetille ottamaan kuvia Jurmon kylästä.

Kaksi siniristilippua hulmusi vireässä kaakkoistuulessa, toinen majapaikan isännän pihalla.
12/2012

Elämää rengas kaulassa

Rovaniemellä nähtiin 28.10.2012 kaularenkaalla varustettu laulujoutsen. Lintu oleskeli parin päivän ajan Kemijoen Lainaanselällä muiden joutsenien seurassa; sillä oli puoliso, mutta ei poikasia.

Ilmoitin havainnon Helsingin yliopiston rengastustoimistoon, ja sain äskettäin tiedot linnun vaiheista. Joutsen on merkitty 16.9.1995 poikasena Sallassa, joten se oli havainnontekohetkellä 17 vuoden ikäinen.

Rengastustoimisto on saanut kyseisestä linnusta 104 havaintoilmoitusta, jotka jakautuvat maittain ja kuukausittain seuraavasti:

Tanska 52
marraskuu 6 / joulukuu 8 / tammikuu 11 / helmikuu 15 / maaliskuu 12

Ruotsi 24
helmikuu 1 / maaliskuu 14 / huhtikuu 9

Suomi 24
maaliskuu 1 / huhtikuu 13 / toukokuu 1 / lokakuu 9

Hollanti 4
tammikuu 2 / helmikuu 2

Lyhyttä Hollannin-vierailua lukuun ottamatta lintu näyttää viettäneen sydäntalvet Jyllannissa, mihin emot opastivat sen ensimmäisenä syksynään.

Huomattavan kattavassa havaintoaineistossa on kaksi mielenkiintoista aukkoa.

Ensimmäinen on pesimäajan havaintojen puuttuminen; aivan sama asia kiinnitti huomiota syksyllä 2008 Rovaniemellä tapaamani rengaskaulajoutsenen havaintohistoriassa. Epäilen kesähavaintojen puuttumisen johtuvan pesimisestä itärajan takana alueilla, missä lintuharrastajilla kaukoputkineen ei ole tapana liikkua.

Toinen ihmettelyn aihe on se, että kaikki Ruotsista ilmoitetut havainnnot on tehty kevätmuuton aikana. Reitti Suomesta talvehtimisalueille Tanskaan kulkee erittäin todennäköisesti Ruotsin kautta, mutta miten lintu on voinut pysyä täysin näkymättömänä?

Seitsemäntoista vuotta on kunnioitettavan korkea ikä linnulle, myös laulujoutsenelle, ei kuitenkaan ennätyksllinen. Esimerkiksi Hollannissa laulujoutsenen on todettu eläneen 26-vuotiaaksi. Itse kaularengas näytti vuosista huolimatta aivan uuden veroiselta.
12/2012

Sopulivaellusta odotellessa

Lintuyhdistyksen sähköpostien mukana tuli eilen karu tiedote. Maan johtaviin myyrätutkijoihin lukeutuva Heikki Henttonen kertoo sopulikannan romahtaneen kevättalven aikana:

Sopuleista haaveileville tiedoksi, että sopulikanta on pääosin romahtanut. Alueilla missä viime syksynä vilisi sopuleita, on nyt pääosin tyhjää. (…) On vaikea uskoa, että tämän kevään kannan rippeistä kehittyisi mitään ihmeellisempää. Olisin mielelläni väärässä tässä asiassa, mutta…

Vain pari viikkoa sitten, 10.5. HS:n ja monien muiden lehtien julkaiseman uutisen otsikko kertoi aivan muuta:

Sopulit lähtevät vaeltamaan ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen.

Otsikko oli siis pahasti ennenaikainen eikä toisaalta edes vastannut artikkelin sisältöä. Tutkija Henttosen tiedotteessa kerrotaan, että tunturipöllö, pettämätön “sopulitutka”, oli selvillä tilanteesta jo paljon ennen otsikon vääntänyttä toimittajaa:

Varangilla Tromssan yo:n poikien viime kesänä satelliittipaikantimilla varustamat kolme tunturipöllöäkin liitelivät jo huhtikuussa itään, taitaa yksi olla jo Uralin takana.

Kirjoitin sopulista kesäkuussa 2000 verkkosivustoni ensimmäisen tekstin otsikolla Sopuli, lammas ja poro. Televisiossa näkemässäni norjalaisdokumentissa kerrottiin ylilaidunnuksen vaikuttavan sopulin runsauteen ja kannanvaihteluun Hardangerviddan tunturiylängöllä Norjassa.

Hardangerviddan alueella ylilaidunnuksen aiheuttavat lampaat, mutta nykymuotoisella porotaloudella saattaa olla samantyyppisiä vaikutuksia. Näin ajattelin silloin ja ajattelen edelleen:

Kannanvaihtelun tasaantuminen Hardangerviddan ylilaidunnetussa osassa muistuttaa tilannetta, joka on vallinnut Kilpisjärven alueella 1990-luvun alusta lähtien. Ehkäpä Henttonen tutkijaryhmineen odottaa sopulin massaesiintymistä seudulla, missä se nykyoloissa ei ole lainkaan mahdollinen.

Odottelu jatkuu. Kuvassa Rovaniemellä kevättalvella 2012 viihtynyt ”sopulitutka”.
5/2008

Ylämummo, yläperä ja tyvilaikku

Jääkiekkoa seuraavat tietävät ylämummon, lintuihmiset yläperän ja tyvilaikun. Kerrataanpa:

Monilla perhostyylin maalivahdeilla on paha tapa pudottautua polvilleen ennen aikojaan. Jos kiekollinen pelaaja on tehtäviensä tasalla, seuraavaksi kiekko vilahtaa ylämummoon.

Hupaisan sanan etymologia on mahdollisimman epäselvä, mutta ensimmäisenä ylämummosta puhui tiettävästi maalivahti Jukka Tammi. Kansan tietoisuuteen ylämummon lanseerasi Timo Jutila.

Mummon yläperästä en mene takuuseen, mutta kaikilta linnuilta sellainen löytyy. Yläperän väri on usein keskeinen tuntomerkki ja hyvin esillä, kun lintu nousee siivilleen kulkijan edestä.

Arktikumin kukkuloiden keinorakan vaiheilla vilahti tänään pikkulintu, josta en ehtinyt nähdä oikeastaan muuta kuin polvihousujen muotoisen valkean kuvion pyrstössä. Se kuitenkin riitti tunnistamiseen: kivitasku.

Hetkeä myöhemmin kasvuston seasta hyppäsi vähän pienempi lintu, jonka peräpäässä välähti ruosteenpunaista väriä. Tälläkään kertaa tunnusomainen väri ei tarkkaan ottaen sijoittunut yläperään: lintukirja puhuu pyrstön tyvilaikusta. Kyseessä oli siis sinirinta.

Lintu istahti pietaryrtille ja ehdotti kuvaussopimusta. Suostuin mielelläni, koska ennen tätä aamua minulla ei ollut lajista minkäänlaista kuvaa. Nyt on.
8/2008