Talven kuuma puheenaihe luontokuvaajapiireissä on kuvan manipuloiminen. Asia nousi pinnalle, kun muutamat Hannu Hautalan Luontohetkiä -kirjan kuvista paljastuivat useammasta otoksesta kootuiksi. 

Käsitteenä manipulaatio on mielestäni tarpeettoman voimakkaasti yhdistetty digitaaliseen kuvankäsittelyyn. Keskustelussa on aiheellisesti muistutettu, että luontokuvaa voidaan manipuloida jo ennen kuvan ottamista. Esimerkiksi hyvän eläinkuvan taustalla on lähes poikkeuksetta suuri määrä valmistelua.

Myös manipuloinnin arveluttaviin puoliin saatetaan törmätä ilman tietokonetta: ruokinnan avulla eläimet on mahdollista houkutella ympäristöön, missä ne normaalisti eivät tule toimeen. Jos tykyn kuorruttama lakimetsä kuhisee tiaisia ja kuukkeleita, läskivarasto ei ole kaukana.

Hannu Hautala on vedonnut siihen, että hänen manipuloitujen kuviensa tilanteet ovat todellisuudessa mahdollisia. Esimerkiksi telkänpojat voivat pyrkiä uutusta maailmalle niin samanaikaisesti, että kaksi hyppäävää poikasta osuu samaan ruutuun. Koska onni ei ole vielä suosinut kuvaajaa, tilanne toteutettiin digitaalisesti.

Hautala epäilemättä tuntee aihepiirinsä ja osaa arvioida, mikä on lintujen maailmassa mahdollista ja mikä ei. Entä jos asialla on joku toinen kuvaaja, joka tietää vähemmän linnuista ja enemmän kuvankäsittelystä? Jo muutenkin hankala rajanveto käy täysin mahdottomaksi, jos manipuloinnin hyväksyttävyys kytketään tekijän persoonaan.

Mainittuun Hautalan kirjaan sisältyy maisemakuva, jonka taivaan mehevät värit on lainattu niukemmin valotetusta rinnakkaisruudusta. Diafilmi ei kykene toistamaan suuria valoisuuseroja, joten ratkaisulla on korjattu tekniikasta johtuva ongelma. Pimiöissä viihtyneille kuvaajille tuttuun ongelmaan löytyy siis kadehdittavan helppo ja tehokas digitaalinen ratkaisu.

Henkilökohtaisesti vedän rajan siihen, että kuvan sisältöä muuttavasta manipuloinnista on kerrottava. Telkkäkuvan kohdalla tämä raja on selvästi ylittynyt. Sen sijaan valokuvan värien, sävyjen ja kontrastin säätäminen kuuluu asiaan, olipa käytössä mikä tekniikka hyvänsä.

JK 1
Kuvan merikotka on kuvattu Norjassa, maisema Sompion luonnonpuistossa.

JK 2
Suomen Luonnonvalokuvaajat ry teki helmikuisessa vuosikokouksessaan pelisääntöjä selventävän päätöksen. Sen mukaan yhdistyksen jäsenen tulee kuvia julkaistessaan ilmoittaa, jos alkuperäistä kuvaa on kuvan ottamisen jälkeen muutettu

– henkilöitä, eliöitä tai esineitä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla muuten kuin rajaamalla
– koostamalla kuvaelementtejä tai kokonaisia kuvia yhdistelmäkuvaksi
– tekemällä sisältöä oleellisesti muuttavia mittakaavallisia tai värimuutoksia

Teksti muokattu Sompio -lehdessä 8.3.2001 julkaistusta artikkelista

Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo 2011) johdannossa tekijät Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja Bence Mate kertovat ”matkaavansa kohti täydellistä lintukuvaa”. Kirjaan tutustuttuani toivon, että mahdollisimman moni lukija tyytyy asettamaan riman hieman alemmaksi. Mielestäni pikseleiden viilaaminen kannattaa jättää vähemmälle ja keskittyä tavoittelemaan sisällöltään kiinnostavia ja visuaalisesti omaperäisiä kuvia.

Tekijöiden perimmäinen viesti on köyhän korvissa tyly ellei suorastaan masentava: täydellisestä lintukuvasta voi haaveilla vain kuvaaja, jolla on oikean merkkiset ja malliset välineet. Nämä ihmelaitteet nimetään kirjassa ujostelematta.

Seuraavat lainaukset ovat MV:n kirjoittamasta luvusta Lintukuvaajan linssit:

Aloittelevalle lintukuvaajalle, jolla on hankintojen osalta tiukka budjetti, voisin suositella (Canonin) 300 mm f4.0 tai 400 mm f5.6 objektiivia ja pitäisin käytetyn laitteen ostamista varteenotettavana vaihtoehtona.

Mielestäni paras objektiivi lintukuvaukseen on pitkään ollut Canonin 500 mm f4.0 –objektiivi. 300 mm f2.8 on polttoväliltään hieman liian lyhyt, ja 400 mm f2.8 ja 600 mm f4.0 taas ovat aivan liian painavia käsivaralta kuvaamiseen.

Mikäli 500 mm f4.0 –objektiivin paino tuntuu ylivoimaiselta, löytyy Canonilta vaihtoehdoksi uuteen linssitekniikkaan perustuva 400 mm f4.0 DO –teleobjektiivi, jonka paino on alle kaksi kiloa. Kuvan laadussa se jää hieman 500 mm f4.0 –optiikalle, mutta keveyttä arvostavalle se on hyvä vaihtoehto.

Katsoin hinnat Rajalan sivuilta. Aloittelijoille sopivat objektiivit maksavat n. 1600 € ja oikeiden kuvaajien tai sellaisiksi aikovien objektiivit 6 973 – 12 678 €.

Koska Bence Mate on valinnut kirjaan Sigman pitkäpolttovälisellä zoomilla otettuja kuvia, Varesvuo katsoo aiheelliseksi esittää siitä arvionsa:

Sigmalla on valikoimissaan 300-800 mm f5.6 –zoomi, jonka hinta-laatu-suhde on varsin hyvä. Se jää kuitenkin kuvanlaadullisesti jälkeen parhaimmista kiinteäpolttovälisistä linsseistä, erityisesti käytettäessä yli 600 mm:n polttoväliä.

Kyseisen objektiivin laatu on siis ”varsin hyvä” mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvä, jos tavoitellaan teknisesti täydellistä lintukuvaa. Ikävä juttu, koska kyseinen laite maksaa sentään sievoiset 7 800 euroa!

Kuvaan itse Varesvuon mainitsemalla Canonin kevyellä ja kohtuuhintaisella kolmesataamillisellä ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Vakaaja toimii mainiosti, ja optinen laatu riittää minulle. Kaverillani on niinikään aloittelijoille tarkoitettu saman firman neljäsataamillinen, ja myös se on optisesti erinomainen. Joku voi toki pitää ongelmana vakaajan puuttumista ja pientä valovoimaa.

Pitkän telen pienehköstä valovoimasta on sekä haittaa että hyötyä. Tarkennuksen vaikeutuminen on kieltämättä ongelma, mutta sen vastapainoksi keveys ja hinta ovat kiistattomia etuja. Niitä arvostaa varmasti jokainen kuvaaja, joka joutuu ostamaan ja kantamaan välineensä itse.

Kuvilta tulee tietenkin vaatia moitteetonta tekniikkaa, mutta kohtuus kaikessa! Tuhansia euroja maksavat objektiivit ovat joka tapauksessa hyviä ja laatuerot niin marginaalisia, että niillä ei ole käytännössä mitään merkitystä. Loppupeleissä valokuvan – toivoisin että myös lintukuvan – laatua arvioidaan ensisijaisesti aivan muilla kuin teknisillä kriteereillä.

Sanon varmuuden vuoksi tässä välissä, että arvostan Varesvuota ja Peltomäkeä lintujen kuvaajina erittäin paljon. Sen sijaan en oikein ymmärrä Bence Maten mukanaoloa kirjaprojektissa (ellei kirja ole tarkoitettu kansainvälisille markkinoille). En innostu ajatuksesta, että kuvaustilanteiden manipuloijana ja valomestarina mainetta niittänyt kuvaaja saa peräänsä lauman suomalaisia perässähiihtäjiä.

Tekijät ovat oman tyylisuuntansa huippuja, mutta lintuja voi kuvata monella muullakin tavalla. Eikö tekijätiimiin löytynyt ketään, joka kuvaa lintuja enimmäkseen kotinurkillaan välineillä, jotka ovat hinnaltaan tavisten ulottuvilla? Vai eikö haluttu?

Kun automatiikka teki kauan sitten tuloaan järjestelmäkameroihin, kuvaajakaverini halusi mentävän saman tien päätyyn asti. Hän kaipasi etsimeen sormea osoittamaan, mihin suuntaan kuvaajan kannattaa siirtyä mikäli haluaa saada paremman kuvan.

Tietääkseni opastavaa sormea ei ole hienoimmissakaan kameroissa, mutta Lintukuvauksen käsikirjassa sormi vilkkuu vimmatusti. Se osoittaa kamerakauppaan.

* * *

Selvennän tekstin punaista lankaa käytännön esimerkillä.

Rovaniemen Jängislahdessa oli joitakin viikkoja sitten tarjolla ainekset eri tavalla hyviin joutsenkuviin. Pääsin rantapensaikon suojassa melko lähelle pientä joutsenparvea, ja jäin odottamaan tilanteen kehittymistä. Kun joukkoon liittyi lisää lintuja, päräytin sarjan laskeutujista. Kotona totesin, että linnut eivät olleet teräviä yhdessäkään kuvassa.

Huippuluokan välineillä olisin varmasti onnistunut paremmin, mutta entä sitten? Vaikka tarkennus olisikin osunut kohdalleen, kuva ei olisi yhtään parempi kuin tämä, jonka otin vastaavanlaisessa tilanteessa lokakuussa 2005.

Kuvasin silloin ensi kertaa lintuja digijärkkärillä, ja käytössäni oli kaverilta lainattu aloittelijoiden kolmesataamillinen.

Olenko polkenut kuusi vuotta paikallani? Samantapaisia ja vähintään yhtä hyviä kuvia joutsenista on otettu pelkästään Suomessa satoja, ellei tuhansia. Miksi pitäisi ottaa vielä lisää, kun vaihtoehtona on yrittää saada uudenlaisia kuvia?

Koska arvostan maisemallisia lintukuvia, otin tilanteesta muutamia ruutuja lyhyemmällä polttovälillä ennen kuin vaihdoin kolmesataamilliseen ja lähdin hiipimään lähemmäksi lintuja.

Tässä yksi niistä. Kuva poikkeaa valtavirrasta ja tuo lisäarvoa Rovaniemen kaupunkijoutsenista kertovaan kuvasarjaani.
11/2011

Asiaan liittyen:
Lintukuvia myötävaloon
Bongareita ja lintuharrastajia

Naapurin orni jo palasi kun kaveri ja minä olimme vasta lähdössä. Pöllö oli ollut aamulla paikalla, mutta pelästynyt merikotkaa ja häipynyt kaupungin suuntaan. Päätimme kuitenkin käydä tutustumassa tilanteeseen.

Tiellä päivysti joukko miehiä putket suunnattuna yläviistoon. Näky toi mieleen tykkiaseman; olen palvellut kenttätykistössä ja tiedän mistä puhun. Eturivissä oli kolme lasimörssäriä, takarivissä kaukoputki ja mehupilli, pieniaukkoinen pitkä zoomi. Katsomattakin oli selvää, että pöllö oli palannut lyhyeksi jääneeltä pakomatkaltaan suosikkipaikalleen kuusen latvaan.

Lisää väkeä saapui paikalle, tulivoimaa eturiviin ja paikallinen asukas katsomon puolelle nauttimaan kanssamme kansainvälisen huipputapahtuman ilmapiiristä. Kaukaisimmat vieraat olivat Espanjasta.

Juttukaverimme huomasi Niskanperälle ilmestyneen tunturipöllön jo helmikuun lopulla, mutta ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Tieto harvinaisesta vieraasta kulkeutui välikäden kautta lintuharrastajille, joita onkin sitten riittänyt.

Kysyin, olimmeko tekemässä ja todistamassa yleisöennätystä.

Ei lähelläkään, on ollut paljon enemmänkin. Mutta olisittepa nähneet sen porukan, jonka tuli lintutornille bongaamaan kaspiantylliä!

Pyysin karkeaa arviota nenäluvusta ja ehdotin viittäkymmentä. Oli kuulemma paljon enemmän, varmaankin toista sataa.

Eräskin bongari oli saapunut taksilla lentokentältä, puuskuttanut puolijuoksua kohti väkijoukkoa ja huutanut tullessaan:

Onko putkessa, onko putkessa?

Oli monessakin: kurkistuksen jälkeen oli yläfemmojen ja kättelyiden vuoro. Elämänpinnan saaminen hyvässä seurassa on kova juttu!

* * *

Myös lapinpöllö oli edelleen tavattavissa. Putket sojottivat taivaalle Sinetässäkin; patterin jaos koostui kolmesta mörssäristä ja yhdestä kanuunasta. Täällä kaukaisimmat vieraat olivat brittejä.

Ihmettelin kuvaajien identtistä varustusta: jalustaan kiinnitetyn viisisataaamillisen lisäksi yhdelläkään ei ollut toista runkoa ja siinä maltillista zoomia laajakulmasta nyt puhumattakaan. Melko puhtaaksiviljeltyä lintukuvausta!

Pöllö poseerasi ansiokkaasti. Jätin tällä kertaa telejatkeen reppuun ja kuvasin lyhyemmillä poltoväleillä. Saimme kuvia istuvasta, lentävästä ja syöksyvästä pöllöstä.

Lisäksi saimme kiinnostavia kuvia pöllön kuvaajista.
3/2012

Rovaniemen pöllöt ja pöllöbongarit pääsivät eilen YLE:n valtakunnallisiin tv-uutisiin.

Finnature Oy:n toimitusjohtaja Jari Peltomäki ja matkailuyrittäjä Jorma Terentjeff näkevät Suomen lintu- ja luontomatkailussa merkittäviä kehittämismahdollisuuksia.

Terentjeff ottaa esimerkin länsinaapurista:

Siellä jossain kuvauspaikassa saattaa käydä 100 000 – 150 000 matkailijaa kesän aikana.

Ymmärrän toki matkailuyrittäjän innostuksen, mutta minulle henkilökohtaisesti ajatus massamatkailun ja lintuharrastuksen yhdistämisestä tuntuu vieraalta ja suorastaan vastenmieliseltä.

LR:n artikkeli päättyy mielenkiintoiseen toteamukseen:

Harvinaisten pohjoisten lintulajien lisäksi Suomen valtteja ovat jokamiehenoikeus ja tiheä tieverkko, joiden ansiosta matkailijat pääsevät helpommin harvinaisen linnun lähelle.

Kuinka helposti ja kuinka lähelle harvinaista lintua pitää päästä? Koska lajibongarille riittää linnun näkeminen kaukoputkella, nämä lähelle haluavat lienevät enimmäkseen niitä, jotka keräävät lajien lisäksi myös itse otettuja lajikuvia. Jatkokysymys kuuluu: miksi pitää päästä lähelle, jos joka tapauksessa suositaan pitkiä polttovälejä?

* * *

Kun tulimme lauantaina Sinetän lapinpöllöpaikalle, lasimörssärit olivat asemissa. Sadan metrin päässä istunutta pöllöä yritettiin houkutella lähemmäksi vetämällä lumen pinnalla tekomyyrää. Pöllö tarkkaili touhua uteliaan huvittuneena, mutta itse “myyrä” ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Otimme autosta sukset ja hiihdimme tervehtimään pöllöä. Lintu oli päättänyt pitää lepopäivän ja istui raukean oloisena koivussa yllättävän alhaalla. Edellisillä tapaamisilla pöllö päivysti hyvillä tähystyspaikoilla valmiina iskemään: puun latvassa, langalla tai sähkötolpan nokassa. Vetäydyimme takaisin, ja lintu sai jäädä paikalleen. Kuvaajat olivat ehkä toivoneet meidän ajavan pöllön lähemmäksi.

Viikkoa aiemmin tilanne oli päinvastainen: pöllö istui puhelinlangalla vain parinkymmenen metrin päässä kelkkaurasta, jolla kuvaajat seisoivat. Kun lintu levitti siipensä ja syöksyi, se ei voinut mahtua viisisataamillisellä telellä kuvattuun ruutuun. En tosin tiedä oliko tarkoituskaan; ehkä haluttiin pelkkiä potretteja ja höyhenenteräviä lähikuvia.

Hiihdin peltoaukealla pienen lenkin ja löysin parikymmentä pöllön tekemää iskukuoppaa. Määrä ei ole suuri siihen nähden, että lintu on oleskellut paikalla jo kolme viikkoa. Kaksi kuoppaa oli tuoreita, viimeisimmän lumisateen jälkeen syntyneitä. Verijäljet kertoivat saalistuksen onnistuneen.

* * *

Pöllökuvaajien invaasion ansiosta paikalliset lintuharrastajat ovat päässeet näkemään poikkeuksellisen laadukkaita kuvausvälineitä. Suosikkiobjektiivi näyttää olevan suurivalovoimainen viisisataamillinen, joka on kiinni parhaassa mahdollisessa rungossa. Yhdistelmälle kertyy hintaa suunnilleen saman verran kuin pienelle henkilöautolle.

Toivottavasti mahdollisimman moni on huomannut, että vaikka välineet ovat ammattilaistasoa, muu touhu voi olla amatöörimäistä puuhastelua. Kuvien laatu lienee kääntäen verrannollinen välineiden hintaan!

Pohdiskelin asiaa perusteellisemmin viime vuoden marraskuussa blogitekstissäni Tyytyisimmekö vähempään?
3/2012