Lapin metsistä on riidelty pitkään. Esimerkiksi Suomen Luonto -lehden numero 3/1970 tulkittiin metsäammattilaisten piirissä avoimeksi sodanjulistukseksi. Ylä-Lappiin rajautuneena metsäkiista nousi ensi kertaa otsikoihin keväällä 1987, kun joukko eteläsuomalaisia asianharrastajia maalasi iskulauseita ja symboleja Paatsjoen siltaan. Kessistä alkanut konflikti laajeni yli rajojensa ja johti erämaakomitean perustamiseen. V.1991 vahvistettu erämaalaki oli vakava yritys ratkaista pysyvästi kiista maamme pohjoisimpien talousmetsien käytöstä. Kuten tiedetään, tavoite ei toteutunut.

Komiteasta käräjäsaliin

Metsäkiistan kipupisteet ja osapuolet ovat muuttuneet vuosien varrella. Laajapohjaisessa erämaakomiteassa luonnonsuojelua edustivat Suomen luonnonsuojeluliitto ja Erämaaliike, Sll tosin liittoutuneena Metsähallituksen ja ympäristöministeriön kanssa. Luonto-Liiton aktiivinen rooli metsien suojelussa käynnistyi Kessiä seuranneessa Talaskangas -aktiossa. Näihin aikoihin Greenpeace vasta aloitteli toimintaansa Suomessa.

Myös poromiehillä ja saamelaispoliitikoilla oli erämaakomiteassa edustajansa, mutta luonnonsuojelijoiden pettymykseksi hakkuut eivät heitä siinä vaiheessa kiinnostaneet. Kun käräjäkierros käynnistyi kaksi vuotta erämaalain säätämisen jälkeen, aiheena olivat saamelaisporomiesten ihmisoikeudet (joita Metsähallituksen hakkuiden väitettiin loukkaavan). Tuomioistuimet korkeinta oikeutta myöten käsittelivät kanteen, mutta eivät kieltäneet Metsähallitusta jatkamasta hakkuita. Saamelaisosapuoli vei asian v.1995 YK:n ihmisoikeuskomitean käsiteltäväksi – yhtä laihoin tuloksin. Viisi vuotta myöhemmin hakkuista valitettiin uudelleen, ja lopullinen tuomio saatiin tämän vuoden keväällä: sekään ei ole saamelaisosapuolen toiveiden mukainen. On syytä todeta, että käräjöinti ja YK:n komitealle tehty valitus ovat puhtaasti saamelaisten toimintaa, jolla ei ole luonnonsuojelullisia tavoitteita.

Greenpeacen mukaantulo kuumensi tunteet

Lapin kolmekymmentävuotisen metsäsodan toistaiseksi kiivain kahakka käytiin kuluvan vuoden keväällä. Toimeenpanevaksi voimaksi oli nyt noussut ylikansallinen ympäristöjärjestö Greenpeace, joka kertoi tulleensa Inariin joidenkin saamelaisporomiesten kutsumana. Muita toimintaan näkyvästi osallistuneita tahoja olivat mm. metsäalan työntekijöiden etujärjestöt, Saamelaiskäräjät ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Greenpeace nimesi liittolaisekseen myös WWF Suomen, mutta sen antama tuki oli ”hiljaista” ja käytännössä näkymätöntä. Profiilin pitäminen matalana on ymmärrettävää, koska Kemijärven tehtaalleen puuta mm. Ylä-Lapista hankkiva Stora Enso kuuluu WWF Suomen päätukijoihin.

Tilanne alkoi nopeasti kuumentua Stora Enson ilmoitettua 7.3. lopettavansa kiista-alueilta hakatun puun ostamisen. Päätöksen taustalla oli Stora Enson ulkomaisiin asiakkaisiin kohdistunut Greenpeacen organisoima painostus. Metsähallitus reagoi Stora Enson ratkaisuun keskeyttämällä hakkuut kyseisillä alueilla.

Tämä johti paikallisiin vastatoimiin: suuri joukko inarilaisia allekirjoitti kunnan alullepaneman kansalaisaddressin, jossa vaadittiin Greenpeacen poistumista alueelta. Jo aiemmin talvella julkaistu Metsäntutkimuslaitoksen selvitys osoitti Ylä-Lapin asukkaiden selvän enemmistön toivovan, että metsäriidat ratkottaisiin ilman ulkopuolisiksi koettujen tahojen – nimeltä mainittiin Greenpeace ja EU – sotkeutumista asiaan.

Mistä lopulta kiistellään?

Kevään aikana tapahtumia seuranneilla oli tilaisuus havaita, että käsitykset ja tulkinnat Ylä-Lapin kiistan todellisista syistä vaihtelevat laajasti. Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto korostivat helmikuussa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa vanhojen metsien merkitystä porojen laitumina. ”Luppometsät” julistettiin kampanjan tarkoitusperiä palvelevasti porojen tärkeimmiksi talvikauden laidunmaiksi ja niiden hakkuut keskeiseksi syyksi Ylä-Lapin porotalouden ongelmiin. Esimerkiksi 24.3. päivätyssä yhteisessä kannanotossaan Greenpeace ja Sll julistivat, että koko ”metsäkiistan ytimessä on laidunten riittävyys”. Samalla järjestöt vakuuttivat tukevansa Saamelaiskäräjien ratkaisuehdotuksia metsäkiistaan.

Poroa ja poronhoitoa lyömäaseenaan käyttävät sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että laiduntilanne voi olla (ja on) kehno myös metsätaloudelta säästyneissä paliskunnissa. Siksi laidunongelmien yhteistä nimittäjää on syytä etsiä porotalouden omasta toiminnasta eli ylimitoitetuista porokarjoista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio totesi maaherra Hannele Pokan koollekutsumassa ns. pyöreän pöydän neuvottelussa 23.3, että ”Inarin metsäkiistassa on kyse Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnasta”. Ja että maankäyttökiistat jatkuvat, kunnes Suomi ratkaisee saamelaisten kotiseutualueen maakysymyksen (saamelaisosapuolen vaatimalla tai hyväksymällä tavalla).

Yllättäen paikalle ilmestynyt metsävastaava Phil Aikman kuumensi neuvottelun ilmapiiriä kertomalla, että Greenpeace oli kehottanut Stora Enson eurooppalaisia asiakkaita boikotoimaan paperia, joka on valmistettu Inarin laidunmetsistä hakatuista puista.

Pohjoiset luonnonsuojelijat pahoittelivat julkilausumassaan 10.4, että kiistely on painottunut poro- ja metsätalouteen: ”On unohdettu, että riidan keskipisteenä on alueita, jotka ovat koko Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen hienoja ja harvinaisen laajoja erämaisia metsäalueita…”

Poromiesten enemmistö hylkäsi tarjouksen

Kun Inarin paliskuntien enemmistö hylkäsi kesäkuun alussa viimeisimmän kompromissiesityksen, Metsähallitus ilmoitti jatkavansa hakkuita alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Juuri tällä hetkellä vallitseva rauhantila jäänee tilapäiseksi, sillä Greenpeace käynnistänee vastatoimensa Keski-Euroopan kesälomakauden päätyttyä.

On syytä kysyä, mitä viimeisimmällä kärhämällä lopulta saavutettiin. Ellei muuta, niin ainakin katkeruutta ja epäluuloa. Inarin kunnan asukkaat riitely jakoi kyräileviin leireihin: vaikka ei itse poromies tai metsuri olisikaan, puolueettomaksi asiassa on vaikea jättäytyä. Toisaalta rivit repeilivät myös rintamien sisällä, niin poromiesten, saamelaisten kuin luonnonsuojelijoidenkin keskuudessa.

Muitakin seurauksia kevään tapahtumilla oli. Metsäsektorin ja sen taustavoimien äänenpainot kovenivat, mitä osaltaan todistaa kahdesta suunnasta painostetun Mh:n ilmoitus paluusta lähtöruutuun. Ns. dialogiprosessin tuloksena syntynyt Metsähallituksen oma pohjoisten metsien lisäsuojelupäätös (ei koske Ylä-Lappia) on uhattu kaataa eduskunnassa.

Mitä itse ajattelen?

Totta kai haluaisin, että jäljellä olevat vanhat metsät säästettäisiin hakkuilta. Toisaalta suojeluvaatimusten vastustaminen on sikäli ymmärrettävää, että lähes puolet Inarin metsistä on jo nyt suojeltu. Olen surullisena seurannut olemassa olevien suojelualueiden vähättelyä mm. sillä perusteella, että niiden metsät ovat vääränlaisia tai että ne sijaitsevat väärissä paikoissa.

Luonnonsuojelijoiden tehtävänä on muistuttaa luonnon itseisarvosta ja ainutlaatuisuudesta. Jos emme pysty perustelemaan lisäsuojelun tarvetta omilla argumenteillamme ja tosiasioissa pitäytyen, mielestäni on parempi tyytyä tilanteeseen kuin turvautua kyseenalaisiin keinoihin. Metsien suojelusta aidosti kiinnostuneille riittää työsarkaa Etelä-Suomessa.

En hyväksy Greenpeacen toimintatapoihin kuuluvaa konfliktihakuisuutta, virheellisen tiedon levittämistä ja härskiä ulkomaankortilla pelaamista. Pidän valitettavana ja lyhytnäköisenä, että ”oma” järjestöni Suomen luonnonsuojeluliitto lähti mukaan Greenpeacen johdolla käytyyn kampanjaan.

Kirjoitettu 8/2005, julkaistu Luontokuva -lehdessä 3/2005