Rotusyrjintäsopimuksen toteutumista valvova komitea kiinnitti äskettäin kriittistä huomiota Suomesta saamiinsa raportteihin (Juhani Kortteinen HS Vieraskynä 28.3.1996) YK:n komitean yhtenä huolenaiheena oli ”kaivostoiminnan ja metsänhakkuun uhka saamelaisten perinteiselle elämäntavalle”. Kaivostoiminnan osalta huoli on ilmeisen aiheellinen, varsinkin jos tarkoitetaan uhkaa poroelinkeinolle. Kysymys hakkuiden vaikutuksista on paljon monimutkaisempi.

Saamelaisten perinteisen elämäntavan kannalta metsänhakkuita kohtalokkaampia ovat olleet saamelaisväestön omat, sinänsä ymmärrettävät elintason kohottamispyrkimykset. Onko eduskunta syyllistynyt rasismiin tukiessaan näitä pyrkimyksiä? Esimerkiksi porotilalaki toi nykyajan asumismukavuudet porosaamelaisten (ja muiden ammattiporomiesten) ulottuville, mutta teki kerralla lopun luontaistalouteen perustuvasta elämänmuodosta. Kun runsaan maastoajoneuvokannan ylläpito lisää entisestään rahantarvetta, porotilatalous ei pyöri porosta saatavalla tuotolla.

Vielä muutama vuosikymmen sitten hyvinkin perinteisesti eläneistä porosaamelaisista on tullut eräänlaisia monialayrittäjiä, joiden toimeentulo koostuu mm. porotilaan kuuluvan metsäpalstan kantorahoista. Metsähallituksen siistittyä menetelmiään Ylä-Lapin kovakouraisinta metsätaloustoimintaa harjoitettaneen tällä hetkellä yksityis- ja yhteismetsissä, esimerkkinä saamelaisten hallitsema Utsjoen porotilojen yhteismetsä, joka kaiken lisäksi sijaitsee Inarin puolella.

Muistiossaan (20.9.1995) eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle saamelaisvaltuuskunta kiirehti saamelaislain valmistelua ja edellytti, että ennen lain ehtimistä eduskunnan käsittelyyn ”saamelaisten mahdollinen omaisuus valtion metsämaan alueella” olisi väliaikaisesti turvattava. Lausunnossaan (30.11.1995) metsälakityöryhmän mietinnöstä saamelaisvaltuuskunta esitti, että ”saamelaisten kotiseutualueella saadaan saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvien elinkeinojen ylläpitämisen ja kehittämisen turvaamiseksi soveltaa tämän käyttötarkoituksen edellyttämiä hakkuutapoja”.

Kapulakieliset mielenilmaisut ymmärtääkseni tarkoittavat, että poronhoitoa ja muita saamelaiseen kulttuurimuotoon kuuluvia elinkeinoja on tarkoitus jatkossakin ylläpitää ja ”kehittää” puun myynnistä saatavilla tuloilla. Niiden turvaamiseksi saamelaisalueen valtionmetsät haluttaisiin saamelaisten omistukseen.

Katson asiaa metsäluonnon tulevaisuudesta huolestuneen luonnonystävän näkökulmasta. Mahdollisimman suuri osa jäljellä olevista luonnonmetsistä pitää jättää hakkaamatta. Lopputuloksen kannalta on jokseenkin yhdentekevää, perustellaanko hakkuita metsäteollisuuden tarpeilla, työllisyyden hoidolla vai nykymuotoisten saamelaiselinkeinojen tukemisella. Lisäksi pelkään, että valtaväestön tekemät suojelupäätöksetkin voidaan tulkita rasistisiksi tai saamelaisten ihmisoikeuksia loukkaaviksi, jos niiden katsotaan haittaavan poroelinkeinoa.

Ulkomaankortilla pelaavat saamelaispoliitikot ovat keittäneet uskomattoman sopan: Metsähallituksen hakkuita syytetään rasistisiksi samaan aikaan kun saamelaisten harjoittama tehometsätalous on Rion sopimuksen 10. artiklan tarkoittamaa alkuperäiskansan perinteistä luonnonvarojen käyttöä, jota tulee suojella ja rohkaista!

Vaikka olen itsekin metsätaiston tiimellyksessä syyttänyt Metsähallitusta yhdestä jos toisesta rötöksestä, puheet rasismista metsänhakkuiden yhteydessä tuntuvat epäasiallisilta ja kohtuuttomilta. Saamelaiskulttuuria on tuettava, mutta ei metsiä hakkaamalla.

Teksti julkaistiin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20.4.1996
(toimitus oli laatinut oman otsikon ja lisännyt arkistostaan kuvan).