Aihearkisto: Retket ja matkat

Laivoja ja lintuja maaliskuisella merellä

Hyttini löytyi upouuden Finncanopuksen kannelta 9, paapuurin puolelta. Sijainnilla oli sikäli merkitystä, että pystyin näkemään vastaan tulevat laivat omasta ikkunasta. Ennakkovaroitukset kohtaamisista sain puhelimen appista.

Ikkunan läpikin olisi voinut kuvata, mutta ei tarvinnut: muutamalla askeleella pääsi terassille, mistä oli näkymä laivan sivuille ja avoimelle autokannelle. Terasseja oli kolmessa kerroksessa ja ylimmästä näki hyvin kulkusuuntaan. Kun vielä istuimia oli runsaasti joka puolella, olosuhteet lintujen ja laivojen kuvaamiseen olivat erinomaiset.

Ahterin avoin autokansi oli täynnä rekkoja, ja pilvien aukosta paistoi täyteläinen kuu. Laivasta nähtynä valaistu satama-alue oli kuvauksellinen. Liikkeelle lähdettyämme panin merkille, että jäätilanne oli ”huonompi” kuin olin toivonut: kulkuväylää reunusti rikkoutuneista lautoista muodostunut ajojää.

Nukuin katkonaisesti ja kun nousin jalkeille, Canopus seisoi Kapellskärissä kiinnittyneenä laituriin. Kuljettajat olivat syöneet varhaisen aamiaisensa ja odottelivat autoissa maihin pääsyä. Nokka laivan menosuuntaan pysäköidyt autot kävivät laivan sisäosissa kääntymässä ja laskeutuivat ramppia alemmalle kannelle, mistä jatkoivat peräramppia maihin. Seurasin toimintaa kiinnostuneena samalla kun ihmettelin laivan mittavaa kuljetuskapasiteettia. Esitteessä kerrottiin autokaistan pituudeksi peräti 5200m; laivan koko pituus on 235m ja leveys 33m.

Naantalin satamassa oli kuulunut lokkien ääniä, mutta matkan ensimmäiset linnut näin vasta Kapellskärissä: kaksi muuttavaa merimetsoa matkalla kohti pohjoista, joitakin kalalokkeja ja kyhmyjoutsenia, merilokki ja töyhtöhyyppä. Nukkuessani viereen kiinnittynyt Baltic Princess lähti kohti Maarianhaminaa ja Turkua, Sirena Seaways saapui Paldiskista ja kiinnittyi paapuurin puolelle. Brunssin aikana styyrpuuriin oli kiinnittynyt niin ikään Paldiskiin liikennöivä Tallinkin Regal Star.

Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli kolea eikä lämmin talvitakki ollut liioittelua. Laivan lähdettyä istuin kannella Söderarm-majakkasaaren kohdalle toivoen näkeväni esimerkiksi muuttavia haahkoja. Niitä tai muitakaan lintuja ei näkynyt, mutta Tukholman suunnasta horisonttiin ilmestyi Viking Grace.

Menin hyttiini ja palasin kannelle kun lähestyimme Båtskärin tuulivoimalasaaria. Pian niiden jälkeen vastaan tuli aamulla Turusta lähtenyt Viking Glory. Se kääntyi Maarianhaminaan mutta Canopus jatkoi kohti Långnäsiä, joka on myös Gloryn ja Gracen yöajan poikkeamispaikka. Långnäsissä näin naurulokin ja ennestään tutun Fjärdvagen-rahtialuksen. Odottamani haahkat ilmestyivät näköpiiriin Ahvenanmaan vesillä; komeanväriset koiraslinnut olivat parvissa selvänä enemmistönä. Kyhmyjoutsenia oli näkynyt pitkin matkaa saarten rantavesissä.

Loppumatkan kohokohta oli sisaraluksen kohtaaminen. Finnsirius otettiin käyttöön syyskuussa 2023, ja helmikuussa aloittaneen Finncanopuksen kanssa uudet alukset tarjoavat raskaan liikenteen suosiman nopean meritien Ruotsiin. Pienemmätkin autot huolitaan kyytiin, samoin motoristit, polkupyöräilijät ja uutena ryhmänä myös risteilymatkustajat.

Jäitä näkyi enemmälti vasta lähempänä Turkua: röysyinä kareilla ja ajojäänä väylän molemmin puolin. Yhtenäistä jääpeitettä oli vain joidenkin lahtien pohjukoissa. Naantalia lähestyttäessä risteilymatkustajajia kehotettiin saapumaan infon lähettyville terminaaliin siirtymistä varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhuin kyydin Naantalin keskustaan; satamassa bussia olisi pitänyt odotella toista tuntia.

Pääsimme tällä kertaa autokannelle hissillä, se oli Kone Oy:n toimittama ja 20 hengelle mitoitettu – muuta Suomeen liittyvää tässä Kiinassa valmistetussa laivassa ei näkynyt. Piilossa matkustajien katseilta suomalaistekniikkaa oli todennäköisesti enemmänkin. Pääkoneiden merkki ei kuitenkaan ole Wärtsilä vaan MAN.

Turun kauppatorilta jatkoin Aurajoen rantaan, missä odotteli hostellina palveleva Bore. Hyttiin ehdittyäni tarkistin, että Ilves oli voittanut KalPan illan ottelussa. Uhka ennenaikaisesta kesälomasta ei kuitenkaan väistynyt yhdellä voitolla.

Retken kolmas laiva oli Viking Glory. Hytti oli styyrpuurin puolella kannella 8, ikkuna tälläkin kertaa puhdas. Muilta osin kuvausmahdollisuudet olivat paljon huonommat kuin Canopuksella: ulkoilmaan pääsi luvallisesti vain kansilta 6 ja 7. Kannen 11 avoin takaosa oli liukkauden vuoksi suljettu ja pärskeet olivat sumentaneet katetun terassin sivuikkunoita niin, että niiden läpi ei kannattanut kuvata. Tunnustan käyneeni muutamia kertoja kielletyllä alueella kuvaamassa vastaan tulleita laivoja. Sää oli edellispäivää pilvisempi.

Ennen Maarianhaminaa vastaan tulivat Canopus, Baltic Princess ja Grace, sain tyydyttäviä kuvia kaikista. Sen sijaan retken ainoiksi jääneet merikotkat pääsivät yllättämään. Istuin juuri terassilla, kun laivan yläpuolella kaarteli hetken ajan viisi komeaa lintua.

Canopusta kuvatessani rajaukseen osui merimerkki, jonka päällä istui muutamia merimetsoja. Näin niitä jatkossa enemmänkin kun osasin kiikaroida. Sain hytistä kuvan, mistä on laskettavissa 35 pääosin nuorta, vaaleavatsaista merimetsoa. Joukossa on ainakin yksi kokomusta vanha lintu, jonka reiden valkea täplä näkyy selvästi.

Maarianhaminaa lähestyneen Gracen keulan edestä nousi lentoon niin valtava parvi haahkoja, että en edes yrittänyt laskea niitä kuvista. Erittäin karkea arvio lukumäärästä on 3000. Lähistöllä sijaitsevalta Lågskärin lintuasemalta ilmoitettiin samana päivänä Tiiraan 7000 paikallista haahkaa. Oma havainto ilahdutti, koska matkan aikana lintuja oli näkynyt hieman odottamaani vähemmän.

Tukholman väylällä vastaan tulivat reittiä ja väriä vaihtanut Viking Cinderella perässään Silja Symphony; rannasta irtosi keltaiseksi maalattu Jupiter, paikallinen lossi. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, ja Tukholmaan saapuessamme oli jo pimeää.

Syysretki Viroon

Olin Balti Jaamilla puoli tuntia ennen ilmoitettua lähtöaikaa, mutta juna oli jo paikalla ja alkoi täyttyä. Opiskelijan näköinen nuorimies varmisti minulta, meneekö juna Tarttoon. Sanoin että menee ja hän istui tyytyväisenä paikalleen. Ehkä hän oli matkalla aloittamaan opiskeluja yliopistokaupungissa.

Matka kesti pari tuntia ja pysähdyksiä oli puolenkymmentä. Juna kulki dieselin voimalla ja poikkesi melkoisesti Suomessa käytetyistä. Esimerkiksi roskakori aukesi nostamalla pöytätason luukkua, ja pistorasia löytyi kun vastapäätä istunut mies tarvitsi virtaa läppäriinsä.

Tarton rautatieaseman odotussali kiinnitti huomiota jo ensimmäisellä käynnillä: se lienee yksi koko maailman avarimmista. Kun asiakkaita oli vähänlaisesti, turvaväliä jäi ruhtinaalliset 20 metriä!

Muistelin reittiä ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Toivoin näkeväni Maarjan kirkon, joka menetti torninsa sota-ajan pommituksessa. Kirkko oli saanut uuden tornin, ja netistä selvisi remontin valmistuneen kuluvan vuoden aikana. Kuulin Jounilta myöhemmin, että Berliinissä pommitusten runtelema kirkko on jätetty semmoisenaan muistomerkiksi.

Olin sen verran etuajassa, että huone ollut vielä valmis luovutettavaksi. Respan mies puhui niin täydellistä suomea, että hänen täytyi olla suomalainen, saattoipa itse asiassa olla Tampere Majan toiminnanjohtaja. Jätin tavarat taloon ja lähdin kaupungille.  Raatihuoneentori oli koristeltu viirein, ja jokirannassa oli iso teksti Tartu 2024 muistuttamassa, että Tartto on pian Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Huone löytyi vanhan ja persoonallisen puutalon yläkerrasta, lisäksi siellä oli asukkaille tarkoitettu keittiö ja pääosin suomenkielinen kirjasto. Otin iltalukemisiksi valikoiman Tampere-aiheisia kaskuja. Muita asukkaita ei vielä ollut.

Aamupalan tarjoilu alkoi kahdeksalta: se oli melko pelkistetty, mutta täysin riittävä. Mikä tarkeintä, puuroa oli tarjolla ja kahvi hyvää. Kun suuntasin museolle vähän ennen kymmentä, taivaalta kuului kurjen ääntä, mutta lintuja ei näkynyt. Kuulin illalla Arjalta, että kotinurkilla Ruskon maankaatopaikan staijauspaikalla oli laskettu päivän aikana yli 16 000 kurkea!

Katselin kävellessäni taloja ja panin merkille, että niiden kunto vaihteli äärimmäisyydestä toiseen. Autot talojen pihoilla olivat enimmäkseen premium-tasoa.

Hangaarit ja piikkilanka-aita muistuttivat museoalueen aiemmasta käytöstä miehittäjän lentotukikohtana, ihan hyvä että ne on jätetty paikalleen suositun matkailunähtävyyden viereen! Museon lähellä oli talo ylösalaisin ja iso parvi mustavariksia.

Kolmen ja puolen tunnin museokäynnistä jäi selvästi paremmat fiilikset kuin ensivierailusta. Sisältö oli muuttunut jonkin verran. Ensi käynnillä vaikutuksen tehnyt jättikokoisten puuhaarikoiden kokoelma oli poistunut, mutta tilalle oli tullut tyhjien kaappien puisiin oviin piirretyt hauskat kuvat. Niistä muodostui aikajana, joka jäi lopulta päällimmäiseksi mieleen tästä toisesta vierailusta.

Merkittävä uudistus oli mahdollisuus saada näyttelyn selitystekstit monilla kielillä, myös suomeksi. Sen jo tiesinkin, että tilat ovat avarat ja edustavat, esillepano tyylikästä.

Kävelin takaisin keskustaan ja poikkesin linja-autoaseman kahvioon pitämään sadetta. Sen tauottua jatkoin KGB-museolle. Se oli juuri niin vaikuttava kuin muistinkin, vaihtuvana näyttelynä Eufrosinia Kersnovskayan piirroksia. Koppalakit hakivat tekijän kotipelloltaan, ja seuraavat 12 vuotta kuluivat Siperian vankileireillä.

Illalla arvoin, lähdenkö Pussirohukelderiin vai haenko Rimistä jotain lämmintä ruokaa. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti ja lämpimät pitsanpalat täyttivät mainiosti tehtävänsä.

Lux Express-bussi Narvaan lähti tasan kahdeltatoista ja tuli melko täyteen. Matkustusmukavuus on hyvä, mutta pistorasiat puuttuivat, ainakaan en löytänyt sellaista. Reitti kulki jonkin matkaa Peipsijärven rantaa, mutta näkymä järvelle ei auennut kunnolla. Saatoin kuitenkin todeta, että järvi on iso eikä vastarantaa näkynyt. Eikä ihme, mittasin kartalta että matkaa oli yli 50 kilometriä.

Tien varsilla vaihtelivat pitkään metsät ja pienehköt peltoaukiot, mutta Johtlaa lähestyttäessä pellot laajenivat ja lehmät ilmestyivät maisemaan. Sillamäen kaupungissa näkyi laaja satama-alue ja useita korkeita neuvostotyylisiä savupiippuja. Palavan kiven käytöstä kertovia kuonakasoja ei näkynyt.

Narvassa vein tavarat hotellille ja suuntasin jokirantaan katsomaan linnoja. Yllätys oli, kuinka valtavan laajoja rakennelmia linnat olivat. Liput liehuivat torneissa ja rannalla Suomen puolella: EU:n, Viron ja Ukrainan. Huomasin myöhemmin kuvasta, että Ukrainan lippu oli vedetty salkoon väärin päin, keltainen puoli ylöspäin. Hotellilla sama juttu, mutta kaupungin infokeskus sentään liputti korrektisti.

Liikenne Venäjälle menevällä sillalla oli melko vilkasta: paljon rekkoja, mutta myös henkilöautoja ja jalankulkijoita. Silta ja tullin alue oli tarkoin aidattu. Elämä näytti jatkuvan kuten ennenkin ja oli vaikea uskoa, että oltiin sotaa käyvän Venäjän ja Nato-maa Viron rajalla kirjaimellisesti napit vastakkain!

Vierailin luonnollisesti Narvan linnassa. Museon antiin en jaksanut perehtyä, mutta kiipesin itseäni säästämättä torniin asti. Näkymät joka suuntaan olivat vaikuttavat. Joku oli innostunut näkymästä idän suuntaan niin perusteellisesti, että oli kirjoittanut vieraskirjaan Slava Russia.

Linnanpihan Lenin-patsas oli perinteisen mallinen ja ainakin viiden metrin korkuinen. Sen vastapainoksi löysin kaupungin keskustasta Narvassa syntyneen shakkimestari Paul Keresin viehättävän näköispatsaan.

Menin nytkin rautatieasemalle hyvissä ajoin. Juna oli jo paikallaan, samanlainen kuin Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva. Yllätyksekseni asema oli aidattu ja junaan pääsi vain aseman odotushallin kautta, pääsi sitten kun lukitut ovet ensin avattiin. Minulle käytäntö oli uusi ja erikoisen tuntuinen, mutta laajalti maailmaa nähnyt Jouni kertoi törmänneensä vastaavaan käytäntöön muuallakin.

Juna tuli melko täyteen. Matka Tallinnaan kesti 2,16 tuntia ja eläkeläisen lippu maksoi 8,67 €.

Franklinia etsimässä

Sir John Franklinin johtama kahden aluksen retkikunta lähti Britanniasta keväällä 1845 etsimään Luoteisväylää, merireittiä Pohjois-Atlantilta Kanadan pohjoispuolitse Beringinsalmelle. Franklinin alus oli HMS Erebus, sisaralus HMS Terror purjehti Francis Crozierin komennossa. Alukset olivat jäitä kestämään vahvistettuja höyrykoneavusteisia purjealuksia.

Aiemmat yrittäjät olivat palanneet retkiltään vaihtelevin tuloksin. Arktisen tutkimusmatkan onnistuminen riippui ratkaisevasti jäätilanteesta kohdealueella: avovesikausi jäi yleensä vain kuukauden tai kahden mittaiseksi. Lähtijöiden oli pakko varautua vähintään yhteen talvehtimiseen, Franklin oli varautunut kolmeen.

Kun Franklinista ja Crozierista ei kuulunut moneen vuoteen mitään, varustettiin useita retkikuntia etsimään kadonneita miehiä ja laivoja. Useimmat alukset saapuivat etsintäalueelle Davisin salmen suunnasta, mutta Richard Collinson ja Robert McClure purjehtivat (Etelä-Amerikan kierrettyään) Beringin salmen kautta. Matkalla alukset erkaantuivat toisistaan eikä suunniteltu yhteistyö toteutunut.

Kesä 1850 oli jäiden puolesta suotuisa. Alaskan niemet kierrettyään Collinsonin Enterprise eteni rannikon tuntumassa pitkälle itään, varsin lähelle Franklinin retkikunnan jäihin juuttuneita laivoja ja tulevaa Amundsenin Gjøan talvisatamaa. Talven uhatessa Collinson kääntyi tulosuuntaansa ja jäi talveksi Cambridge Bay -nimiseen paikkaan Victorian saaren etelärannikolle.

Collinson-McClure -retkikunnan toisen aluksen, Investigatorin matkaa kuvataan kiinnostavasti Matti Laineman teoksessa Arktinen ruletti (John Nurmisen Säätiö 2021).

Toisin kuin Collinson, McClure lähes unohti Franklinin ja keskittyi Luoteisväylän etsimiseen. Hän pyrki kohti koillista ja Melvillen saaren etelärannalla sijaitsevaa Winter Havenia, missä Edward Parryn johtama menestyksekäs retkikunta talvehti jo 1819-20. Sijainti oli kolmen vuosikymmenen ajan mahdollisen Luoteisväylän läntisin piste.

Investigator pääsi etenemään n. 150 km:n etäisyydelle Winter Havenista, mutta joutui jäämään talveksi paikoilleen jääolojen osoittauduttua ylivoimaisiksi. Kun varmistui, että talvehtimispaikka oli salmi eikä syvä lahti, McClure ymmärsi löytäneensä Luoteisväylän.  

Talvehtiminen  onnistui ongelmitta: jäät eivät rikkoneet alusta, ja ruokahuoltoon saatiin täydennystä metsästämällä. Kevättalvella McClure lähetti rekipartioita kolmeen ilmansuuntaan tutkimaan ympäristöä. Laivalääkäri Armstrong (jonka muistiinpanoihin Laineman teos osaksi perustuu) ihmettelee, miksi Winter Haveniin ei lähetetty partiota etsimään muita aluksia tai vähintäänkin jättämään viestiä Investigatorin matkan etenemisestä. Armstrongin arvelun mukaan McClure ei halunnut joutua jakamaan kunniaa (ja palkkiota) Luoteisväylän löytämisestä kenenkään itseään ylemmän laivaston edustajan kanssa.

Etelään suunnannut partio tapasi ryhmän eskimoita (kirjassa perustellusti käytetty termi) seitsemän päivämatkan päässä laivasta. Kuultuaan asiasta McClure halusi eskimoilta tietoja paikallisista olosuhteista ja lähti tulkin kanssa tapaamaan heitä. Tapaamisella oli merkittäviä seuraamuksia nimenomaan eskimoille, joiden perinteisiin metsästysmaihin Banksinsaari kuului. He nimittäin löysivät aikanaan Investigatorin hylättynä neuvotusta paikasta ja hyödynsivät sen varastoja ja rakenteita vuosikymmenien ajan.

Arkeologit ovat tutkineet Banksinsaaren pohjoisosassa sijaitsevan Thomseninjoen alueella 150 eskimoiden leiripaikkaa ja löytäneet luita ja muita jäänteitä n. 3000 myskihärästä. Asiasta kerrotaan Barry Lopezin teoksessa Arktisia unelmia (Weilin & Göös 1987). Lopez, joka on taustaltaan antropologi, tarkastelee arktisen alueen elämää ja tulevaisuutta monipuolisesti, kokonaisvaltaisesti ja ajatuksia herättävästi.

Talvehdittuaan Walesin Prinssin salmessa McClure olisi voinut suunnata itään jatkaakseen Franklinin retkikunnan etsintöjä tai purjehtia takaisin Britanniaan, mutta hän päätti pyrkiä Winter Haveniin kiertämällä Banksin saaren. Jo kertaalleen löytynyt Luoteisväylä ei siis riittänyt, vaan McClure halusi löytää toisenkin reitin. Suuri rahapalkinto varmaankin houkutteli, samoin mahdollisuus ylenemiseen laivaston hierarkiassa.

Aluksi matka sujui suotuisasti, mutta pohjoisrannikolla vaikeutunut jäätilanne pakotti  Investigatorin jäämään kahdeksi talveksi paikkaan, jolle McClure antoi nimen Mercy Bay. Talvehtimispaikkana lahti oli samaan aikaan hyvä ja huono: jäät eivät uhanneet alusta, mutta estivät matkan jatkamisen.

Ympäristön riistakanta oli hyvä, ja miehistö ampui syksyn ja talven aikana riekkojen ja jänisten lisäksi karibuja ja jopa myskihärkiä. Ruokaa piti silti säännöstellä eikä terveystilanne aluksella ollut kovin hyvä; ensimmäiset keripukkitapaukset todettiin huhtikuussa.

Toukokuussa McClure lähti kahden upseerin ja neljän miehen kanssa rekiretkelle Winter Haveniin toiveenaan löytää talvehtiva laiva tai paikalle jätetty ruokavarasto. Pettymys oli suuri, kun löytyi vain edellisen vuoden kesäkuussa jätetty viesti. Siinä luutnantti McClintock ilmoitti, että Austinin retkikunta oli talvehtinut Cornwall-saarella ja perustanut ruokavarastot Port Leopoldiin ja Cape Spenceriin.

Kesällä ilmeni, että jäätilanteen vuoksi purjehduksen jatkaminen oli mahdotonta ja oli pakko harkita muita vaihtoehtoja. McClure päätti jakaa miehistön kolmeen osaan. Yksi ryhmä pyrkisi itään kohti Port Leopoldia ja Cape Spenceriä, toinen suuntaisi Walesin Prinssin salmeen jätetylle veneelle ja ruokavarastolle, mistä edelleen mantereelle tavoitteena Hudson Bayn kauppa-asema McKenzie-joella. Kolmas ryhmä – johon kapteeni itse kuului – jäisi laivaan siinä toivossa, että purjehdusta päästään jatkamaan.

Juuri ennen kuin ryhmät ehtivät lähteä matkaan, jäällä tapahtui historiallinen kohtaaminen: Winter Havenin lähistöllä talvehtineesta aluksesta lähetetty pelastuspartio löysi Investigatorin. Kun McCluren miehistön heikko terveydentila tuli pelastusaluksen päällikön tietoon, McClure pakotettiin hylkäämään aluksensa. Vietettyään jäissä vielä yhden talven miehistö purjehti Englantiin.

Luoteisväylän löytäjälle luvattu palkkio luovutettiin pienen riitelyn jälkeen McClurelle, vaikka osa matkasta oli taitettu jalkaisin. McCluren löytämät väylät eivät ole vielä nykyisinkään kulkukelpoisia muille kuin jäänmurtajille. Sen sijaan Amundsenin 1903-06 ensimmäisenä kulkemaa, Kanadan rannikkoa noudattelevaa reittiä ovat käyttäneet monentyyppiset alukset.

PS
Jäiden puristuksiin jääneet alukset uppoavat ennemmin tai myöhemmin. Investigatorin hylky löydettiin v. 2010, Franklinin retkikunnan alukset Erebus ja Terror 2014 ja 2016.

Hävettävän edullista lihaa – kaupankäyntiä Luoteisväylällä

Roald Amundsenin teokseen Luoteisväylän purjehtiminen sisältyy luutnantti Godfred Hansenin raportti, jonka tämä kirjoitti yhdessä Peder Ristvedtin kanssa keväällä 1906 tekemästään kartoitusretkestä. Sitaatti em. teoksen sivulta 469:

Ostin hylkeen, jota sen omistaja juuri toi kotiin pyyntiretkeltään ja maksoin siitä noin 2,5 tuuman mittaisen puukon, joka oli jääsahan terästä valmistettu. Maksu oli ehkä nolonlainen. Mutta jos kauppa on rehellinen, silloin kun se molemmille asianomaisille tuottaa iloa, niin tämä kauppa oli rehellinen. Sillä vaikeata on sanoa, kumpi meistä molemmista oikeastaan oli iloisempi. Minä kovasti tarvitsin hyljettä ja hän, raukka, ei ollut vielä eläissään omistanut teräsveistä. Myöhemmin ostimme vielä enemmän rasvaa. Puoli hylkeen kylkeä maksoi 3 tuuman mittaisen naulan, mutta se hinta sai jo minunkin punastumaan. Kun kaupanteko oli päättynyt ja minä olin saanut niin paljon rasvaa kuin tarvitsin, niin annoin hänelle vielä leikkaussakset kaupan päälle. Ja nyt ei riemastunut ainoastaan hän ja hänen vaimonsa, vaan koko heimokin, siitä että heidän hallussaan oli nyt semmoinen kallisarvoinen kapine.

Sitaatissa kerrotaan norjalaisten kaupanteosta kiilnermiun-eskimoiden kanssa.

Lokikirjailija Lehtinen ja kapteeni Koivistoinen

Tapio Lehtinen (jatkossa Tapio) rantautui GGR-pallonympäryspurjehdukseltaan toukokuussa 2019 vietettyään merellä yhtäjaksoisesti 322 päivää. Silloin kun ei nukkunut tai tehnyt mitään purjehtimiseen liittyvää, Tapio enimmäkseen kuunteli musiikkia tai luki kirjoja. Niitä hänellä oli mukana kaksi laatikollista.

Tapion purjehduksesta kerrotaan seikkaperäisesti teoksessa Yksin seitsemällä merellä (Docendo 2020). HS:n urheilutoimituksen esimiehenä työskentelevän Ari Pusan kirjoittama teksti sisältää niin runsaasti suoria lainauksia Asteria-veneen lokikirjasta, että Lehtistä voi hyvällä syyllä nimittää lokikirjailijaksi. Lisäksi hän on mainio kertoja, joka – niin uskon – saa pinttyneen maakravunkin ainakin hetkeksi kiinnostumaan avomeripurjehduksesta.

Teokseen liitetty lista purjehduksella mukana olleista kirjoista paljastaa, että Tapio on laatukirjallisuuden ystävä.  Merenkulkuaiheisen englanninkielisen ammattikirjallisuuden lisäksi mukana oli suomen- ja englanninkielisiä romaaneja ja elämäkertoja. Esimerkiksi kymmenet vuodet hyllyssä lukuvuoroaan odottanut Volter Kilven Alastalon salissa tuli lopulta luetuksi.

Merellisestä kaunokirjallisuudesta puhuttaessa Tapion ja minun yhteinen suosikki on Joseph Conrad. Hepoasteiden tyvenissä on aikaa paneutua Lordi Jimin kaltaisiin suuriin romaaneihin, mutta tutustumistarjouksena kiireiselle maakravulle suositan esimerkiksi pienoisromaania Liekaköyden pää.

Suomalaisista merikirjailijoista Tapion lukulistalle on päässyt vain merikapteeni-kirjailija Eino Koivistoisen elämäkertateos Gustaf Erikson – purjelaivojen kuningas. Teoksessa esitellään lyhyesti Eriksonin lisäksi myös kaikki hänen varustamonsa laivat, myös kolmimastoparkki Winterhude, jonka kolmantena perämiehenä Koivistoinen purjehti Brittein saarilta Australiaan ja viljalastissa Kap Hornin kautta takaisin.

Koivistoisen teos Purjeet pullistuvat perustuu Winterhudella tehtyyn purjehdukseen ja teos kannattaa lukea Erikson-elämäkerran rinnalla. Kun merenkulun ammattiosaaminen yhdistyy taitoon kirjoittaa, lopputulos on nautittava.

Innostuin Koivistoisesta huomattuani, että hän on suomentanut Joshua Slocumin klassikkoteoksen Yksinpurjehdus maapallon ympäri. Kyseessä on oikea herkkupala, jonka olen lukennut jo kolmeen kertaan!

Slocum, Lehtinen ja muut pienellä veneellä purjehtineet välittävät suolavedenpärskeisiä tunnelmia pinnan tasalta, Koivistoisen omissa teoksissa kerrotaan toiminnasta isommilla aluksilla.

Koivistoisen ehkä kuuluisin ja mielestäni kirjallisesti ansiokkain romaani Orfeuksen meriselitys kuvaa vääntöä, jota varustamo ja vakuutusyhtiö käyvät haaksirikon tapahduttua. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että Erikson ei vakuuttanut laivojaan: hänen mielestään vakuutukset olivat niin kallliita, että vakuuttaminen ei kannattanut!

Omiin merellisiin suosikkikirjailijoihini lukeutuva Herman Melville puuttuu Tapion listalta. Syytä en tiedä, mutta luulisin Melvillen toisinaan turhan seikkaperäisen tekstin toimivan ja puhuttelevan siinä kuin Volter Kilvenkin! Viittaan nyt Melvillen teoksiin Moby Dick (kaikki kaskelotista) ja Valkotakki (kaikki elämästä amerikkalaisella sotalaivalla).

Jos osaisin riittävän hyvin englantia, lukisin Tapion listalta yksinpurjehduksesta kertovat teokset, esimerkiksi: Robin Knox-Johnstonin A World of my Own ja Bernard Moitessierin The Long Route.

Oman yksinpurjehduksensa loppusuoralla Tapio kohtasi ranskalaisen purjeveneen ja kertoi olevansa matkalla Les Sables d’Olonneen. Kun ranskalaiset kysyivät, mistä hän oli tulossa, Tapio sai tuhannen taalan paikan vastata kuin Sir Robin Knox-Johnston puoli vuosisataa aiemmin: ”Les Sables d’Olonnesta”.

Seurasi hölmistynyt hiljaisuus ja tarkentava kysymys: ”Mutta missä olit viimeksi maissa?”

”Olen tulossa maaliin  Golden Globe -yksinpurjehdukselta maapallon ympäri. Lähtö oli Les sables d’Olonnesta”, Tapio selitti.

Tuokiokuvia talvivaellukselta 30 vuoden takaa

Kun ajoimme aamuvarhaisella Vuotsosta kohti Raja-Jooseppia, radiossa käsiteltiin Persianlahden sodan tapahtumia. Jätimme auton kymmenen aikoihin rajavartioston levitykselle ja lähdimme hiihtämään. Aamurusko loimotti punaisena.

Kelkanjälki noudatti metsäautotien uraa, mutta meni tällä kertaa Luton yli vasta Oskarinjärven kolttakentän kohdalta. Koukattuaan Niemenvaaran siemenpuuhakkuilla ura hakeutui Suomun varteen Harrimukassa. Pahaojalla oli paannejäätä ja muutamia poroja sitä kaapimassa. Lunta oli alle 30 senttiä, selvästi vähemmän kuin Vuotsossa,

Saavuimme Jyrkkävaaran tuvalle kolmelta. Remonttimiehet olivat kunnostaneet tuvan huippukuntoon, pihalla oli juuri valmistuneen urakan jäljiltä aggregaatti ja suuri määrä tyhjiä jerrykannuja. Vieraskirjassa oli rajamiesten merkintä kahden päivän takaa, Riitta Lehvonen Purnumukasta oli poikennut kämpällä parhaimpana kaamosaikana. Muutama korppi käväisi iltahämärissä tarkistamassa tilanteen.

Aamulla sää oli harmaa. Lähdimme liikkeelle puoli kymmeneltä ja hiihdimme kelkan jälkeä Sarviojan suulle ja siitä Muorravaarakkajokea seuraillen etelään. Joen jäällä hanki kantoi, mutta metsässä upotti kymmenkunta senttiä. Kuukkeli lähti lentämään joen yli, mutta kova tuuli paiskasi sen takaisin metsän suojaan niin että punainen pyrstö välähti.

Kolmisen kilometriä ennen kämppää näimme ahman jäljet. Ne olivat jääneet kohokuvioksi tuulenpieksämän kumpareen laelle. Oli jo melko hämärää, kun varauskammin luminen katto pilkotti puiden lomasta tervetulleena suorakaiteena.

Autiotuvan pihalla oli tuoreen näköisiä kelkanjälkiä. Rajamiehet olivat ajaneet 17.1. Anterista Muorravaarakan kautta Sarviojalle ja edelleen Jyrkkävaaran kautta Jooseppiin. Kaksi hiihtäjää oli poikennut 29.12; sitä edellinen merkintä oli lokakuun lopulta.

Pidimme luppo- eli kuvauspäivän, ja hiihtelimme tuvan ympäristössä. Aurinko paistoi pari tuntia tuntureiden lakiin, mutta ei vielä jokilaaksoon.

Retki jatkui Pirunportin kautta Sarviojan tuvalle. Pian tuvalta lähdettyämme tapasimme retken kolmannen lintulajin, lapintiaisen. Ylempänä rinne oli jyrkkä ja kun lumi kesti kävellä, nousimme loppuosan jalkaisin.

Koivikossa oli porotokka, jota kuvasimme pitkän tovin. Toisen kerran pysähdyimme kuvaamaan kurussa, tällä kertaa isoilla kameroilla. Navakka tuuli yritti kaataa jalustan, mutta Tapio ehti viime hetkellä väliin. Jalusta oli uusi enkä muistanut, että jalkoja olisi voinut levittää. Sollanpään länsirinteiltä tuuli oli pyyhkinyt lumet niin tarkkaan, että näkymää olisi voinut luulla lokakuiseksi.

Olin saanut kämpän lämpimäksi, kun Tapio ehti perille. Suksen pohjalaminaatti oli irronnut kannasta ja kiertynyt rullalle, aikaa oli kulunut sitä korjatessa. Illalla sää oli kirkas, mutta pakkanen ei silti kiristynyt.

Aamulla tuli helikopteri matalalla pitkin jokilaaksoa ja laskeutui puolen kilometrin päähän. Se jätti kyydistään kaksi rajamiestä, jotka lähtivät kämpällä poikettuaan hiihtelemään kohti Jyrkkävaaraa.

Jatkoimme samaan suuntaan seuraavana päivänä. Muorravaarakkajoen varressa tapasimme naapurin isännän, joka oli käynyt Muorravaarakan kämpällä hakemassa rekikuorman roskasäkkejä.

Vähän ennen Jyrkkävaaran kämppää oli pieni kuusiryhmä. Kun jonakin iltana oli ollut puhetta kuusen esiintymisestä, kumpikaan ei muistanut nähneensä ainuttakaan kuusta koko retken aikana. Tuntuu ihmeelliseltä, kuinka vahvasti kuusi ilmestyy maisemakuvaan kymmeniä kilometrejä pohjoisempana, Sarmikuusikoissa. Venäjän puolella kuusen esiintymisalue ulottuu yhtenäisenä hyvinkin pohjoiseen.

Viimeisen retkipäivän aamuna satoi silkkaa vettä, joka muuttui myöhemmin rännäksi. Tarkkakuuloinen Tapio oli yöllä kuullut hiiripöllön ääntelevän pihakelossa. Taisi olla pöllölläkin allakka sekaisin! Puiden tyvillä paistoi monin paikoin paljas maa, ja kun lumen pinnalla oli runsaasti kovien tuulten puista pudottamaa kariketta, näkymät toivat mieleen loppukevään.

Elettiin siis tammikuuta, ja vuosi oli 1991.

Kiveen hakatut kuvat ja muuta Norjassa nähtyä

Retkemme Pohjois-Norjaan onnistui mainiosti. Ajoitus meni nappiin sekä sään että koronarajoitusten puolesta, ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyi riittävästi. Tämä ei ole itsestään selvää, kun aikamiespoika matkailee veteraani-ikäisen isänsä kanssa!

Odotin jonkinlaisia tarkastuksia tulleissa, mutta käytännöt olivat totutun epämuodollisia eli puuttuivat kokonaan. Suomalaisilla rekisterikilvillä rajan yli sai mennä ja tulla pysähtymättä. Koronavitsaus näkyi sillä tavoin, että ohjeistusta ja käsidesiä oli hyvin saatavilla kaikissa kaupoissa ja museoissa. Yökerhoista ja muista menomestoista en osaa sanoa mitään.

Ensimmäinen majapaikkamme Magic Mountain Lodge Lyngseidetissa oli monella mittarilla retken paras. Minä olin myyty sillä hetkellä, kun katsoin ikkunasta ulos; Jouni arvosti pyöräilijöiden huomioon ottamista. Hotellitason majapaikoissa ei yleensä ole keittomahdollisuutta, mutta täällä oli tilava ja hyvin varustettu keittiö. Kaiken lisäksi respassa/ravintolassa palveltiin suomeksi! Annon Booking.comissa arvosanaksi täyden kympin.

Olen liikkunut Finnmarkissa paljon, mutta vielä löytyy ennen käymättömiä kohteita. Sellainen oli esimerkiksi Tromssan kuuluisa näköalapaikka Fjellheisen. Gondolin maksimikapasiteetti on 28 henkilöä, mutta tällä kertaa kyytiin otettiin vain kymmenkunta turistia ja Jounin pyörä. Maisemat ylhäältä olivat hulppeat ja niitä sai ihastella lähes tuulettomassa säässä.

Tutustuimme matkan aikana kuuteen museoon, joista ensimmäinen oli Enontekiöllä sijaitseva Järämän sotamuseo. Itse museo oli suljettu, mutta maastokohteet pääsi kiertämään. Paikka osoittautui kiinnostavaksi ja olin hyvilläni, että tämä moneen kertaan ohi ajettu kohde on nyt edes osittain tuttu.

Tromssan museot olivat Jounille uusia tuttavuuksia. Suuntasimme heti kaupunkiin saavuttuamme saaren eteläpäässä sijaitsevaan Tromssa-museoon (Tromsø University Museum). Sinne mennessä ajoimme pitkästi tunneleissa: ensin moottoritienä salmen alittavassa ja sen jälkeen kaupungin alle louhitussa.

Tasokkaassa Tromssan yliopiston museossa minua miellyttää monikin asia, mutta haluan mainita erikseen niistä yhden. Saamelaisiin suhtaudutaan kuten muihinkin ihmisiin! Kritiikitöntä hymistelyä vältetään, ja turisteille vilautetaan myös saamelaiskulttuurin vähemmän tunnettuja puolia.

Oma suosikkini Polar-museo miellytti kovasti Jouniakin ja äänestimme sen Suomeen palattuamme retken ykkösmuseoksi. Polar-museossa mennään asia edellä eikä sorruta itsetarkoituksellisen interaktiivisuuden tavoitteluun. Ja jos asia kiinnostaa erityisen paljon, lopputulos puhuttelee.

Tromssan kaupungin alla on runsaasti pysäköintitilaa, mutta onko sittenkään riittävästi? Keskikaupungin huippuhotellien hintataso olisi kaiketi koronasta johtuen ollut ulottuvillamme, mutta päätimme pysäköintiongelmien vuoksi jäädä leirintäalueelle. Siellä autolle oli hyvin tilaa, mutta ihmisille niukemmin. Itse mökki oli toki uusi ja nykyaikainen. (arvosana 8)

Varaamisessa sattuneen kömmähdyksen vuoksi alkuperäiseen matkasuunnitelmaan sisältynyt laivaosuus jäi pois, mistä olimme pelkästään helpottuneita. Hurtigruten-varustamo keskeytti risteilytoimintansa sen jälkeen, kun Huippuvuorilla operoineella risteilyalus Roald Amundenilla todettiin koronatartuntoja. Alus ja pääosa miehistöä on karanteenissa Tromssassa ja poliisi tutkii koronaan liittyen varustamon toimintaa.

Tarkoituksemme oli matkustaa laivalla Tromssasta Honningsvågiin, käydä katsomassa Nordkapp ja palata Suomeen Lakselvin kautta. Päätimme pitää kiinni suunnitelmasta, vaikka ajomatka pidentyi tuntuvasti. Bonuksena tuli kaksi museota, joista toinen oli minullekin uusi.

Saksalaisen Tirpitz-taistelulaivan nimikkomuseo sijaitsee vuonon pohjukassa Altan länsipuolella. Valtavan kokoinen (250m) alus onnistui piileskelemään täällä liittoutuneilta pitkän aikaa osaltaan keinotekoisen sumun suojissa, kunnes englantilaiset pommittivat aluksen upoksiin Tromssan lähistöllä. Museo on peittelemättömän vanhanaikainen, mutta meidän raatimme moitti vain osittain pelkästään saksankielistä tekstitystä. Tästä huolimatta TM valtasi museorankingin jaetun kolmossijan.

Yövyimme mökissä leirintäalueella (9), ja suuntasimme aamulla Alta-museoon. Jouni muisti pikkupoikana (v.1999) tekemästään vierailusta vain sen, että oli vahingossa lukittautunut vessaan. Minulle käynti oli neljäs. Museota oli nykyaikaistettu ja minun mielestäni huonoon suuntaan.
Kalliopiirrokset, paikan varsinainen ykkösasia ja maailmanperintökohde, olivat kuitenkin ennallaan ja vaikuttavia kuten aina!

Kuvat nähtyämme jatkoimme pohjoiseen, ja monen tunnelin ja tienmutkan jälkeen päädyimme Honningsvågiin, jonka parasta antia on huippuluokan töllistelysatama. Muutaman kymmenen kilometrin päässä odotti Nordkapp, Euroopan reuna.

Maksamalla 20 euroa pääsi jättimäiselle pysäköintialueelle. Monet asuntoautot olivat jääneet yöksi, mutta me tyydyimme lyhyeen jaloitteluun. Otimme pakolliset kuvat monumentilla, johon joku oli liimannut isokokoisen Tampereen Ilveksen tarran.

Yöksi menimme Skarsvågin leirintäalueelle. Mökki oli karu ja minimalistinen (8), mutta ilta kaunis ja ympäristö suurenmoinen.

Matkalla tuli vastaan epälukuinen määrä tasoltaan vaihtelevia tunneleita, lyhyitä ja pitkiä, pimeitä ja valoisia, kapeita ja leveitä. Kuuluisin, merenalainen Nordkapptunneli edusti keskitasoa ja heti perään tullut huonointa osastoa. Tunneli oli pitkä, pimeä ja kapea. Jos vastakkain sattuu kaksi rekkaa, kuljettajilta vaaditaan ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä.

Palasimme Suomeen Lakselvin ja Karigasniemen kautta ja yövyimme Inarin Menesjärvellä. Korpikartano oli oikein mukava paikka, lisäpisteitä tulee hintaan sisältyneestä saunavuorosta ja melontamahdollisuudesta. (arvosana 9) Kajakki on minulle hyvinkin tuttu vesikulkuneuvo, mutta edellisestä käyttökerrasta oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta!

Aamulla ajoimme Inarin Siidaan. Tutkimme paikan, pidimme näkemästämme ja rankkasimme Siidan museoista kakkoseksi heti Polar-museon jälkeen. Uusi ulkoilmaosuus täydentää oivallisesti sisätiloissa olevaa näyttelyä, jota toivottavasti ei modernisoida liian kovalla kädellä.

Julkaistu blogissa 7/2020

Poroaidan ali teatteriin: Operaatio Paulaharju osa 5

lauantai (18.8.2018)
Vielä Kilpisjärvellä olimme mukavasti aikataulussa. Söimme ja jatkoimme matkaa: tarkoitus oli jättää auto Guolasjärvelle ja kävellä yöksi Pihtsusjoen kämpälle. Sieltä sitten seuraavana päivänä perille.

Skibotnin jälkeen matkanteko alkoi hidastua. Ensin jouduimme odottamaan tietöiden vuoksi, sen jälkeen menoa hidasti itse tie. Nousu Birtavarren kylältä tunturiin oli kuoppaista soratietä, välillä serpentiiniä. Parkkipaikalla Guolasjärven rannalla oli muutamia autoja.

Reilun tunnin käveltyämme alkoi hämärtyä ja ensimmäiset sadepisarat putoilivat. Päätimme pystyttää teltat heti kun niille löytyy riittävän tasaiset paikat. Pystytysvaiheessa huomasimme alarinteen puolella kolmannen teltan.

Maasto autolta oli helppokulkuista, mutta poluttomuus hidasti vauhtia yllättävän paljon. Ajatus ehtimisestä Bizusjohkan (norjalaisen kartan kirjoitusasu) kämpälle päivänäön aikana oli ollut epärealistinen.

sunnuntai
Yöllä sateli, ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kun aamulla kurkistin teltasta, naapurit olivat juuri nousemassa puron vartta ylös; minä olin ajatellut kiertää tasaisempia maita.  Sää vaikutti epävakaiselta.

Söimme aamupuurot ja maistoin Päivin pölykahvia. Se oli ihmeen hyvää, selvästi parasta koskaan maistamaani tämän tyypin kahvia. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kaikesta huolimatta naapureiden valitsemaan suuntaan. Energiaa kului, mutta ylhäällä saimme ihailla vaikuttavia pilvimuodostelmia Guolasjärven suunnalla.

Kuivan kesän jäljiltä lammet olivat paikan päällä nähtynä kovin eri kokoisia ja muotoisia kuin kartalla. Ilmeisesti kartoitus oli tehty alkukesällä, jolloin näissä maisemissa vettä riittää.

Olin ladannut puhelimeen Norjan ja Suomen maastokartat offline-tilassa käytettäviksi, paikannus toimi ilman nettiyhteyttä. Ihmettelin sitä, että netti oli pimeänä jo parkkipaikalla.

Pihtsusjoen kämppä poikkesi suomalaista siten, että toisessa kerroksessa oli tilava parvi. Makuupaikkoja riittää tarvittaessa isollekin porukalle. Liiterin virkaa toimitti sisävarasto tuvan avoimen pään ja lukitun, arvattavasti viranomaiskäytössä olevan osan välissä.

Kävijöitä näytti olleen vähänlaisesti, laskin vieraskirjasta koko vuodelta kolmisenkymmentä merkintää. Paluumatkalla kuulimme Norjan valtion ja poronhoitajien organisaation vastaavan yhdessä tuvan ylläpidosta. Poromiehet käyttävät tupaa jutamismatkoillaan kahdesti vuodessa.

Kunnon ruokatauon jälkeen kahlasimme ongelmitta joen yli kämpän kohdalta. Sen verran vuolas joki kuitenkin on, että ylityspaikat pitää valita huolella. Ennen Pihtsusjärven rantaa ylitimme valtakuntien rajan ja jouduimme keinottelemaan poroaidan läpi. Näin vähän kuljetulla reitillä ei ollut veräjää.

Kilpisjärveltä päin pöristeli vesitaso ja jatkoi Pihtsusjärven kämpän suuntaan. Päivi lausui ääneen yhteisen toiveemme: kunpa Juha olisi kyydissä! Juuri ennen lähtöämme Arja tapasi Juhan Rovaniemen rautatieasemalla. Silloin hänen piti olla jo muun porukan kanssa näissä maisemissa, mutta tieto vauvan äkillisestä sairastumisesta muutti suunnitelmat.

Järven ranta oli hyväkulkuista maastoa, mutta kilometrit alkoivat painaa. Edestämme nousi lentoon viisi riekkoa, järven takana näyttäytyi sateenkaari. Ennen maaliintuloa edessä oli päivän toinen poroaita, jonka läpi ei päässytkään lankojen välistä. Onneksemme yhtä tolppaa sai nostetuksi kuopasta, ja aidan ali mahtui ryömimään. Govdajohkan yli kahlatessamme porukka palaili kenraalista.

Kämpän ympäristö oli kirjavanaan telttoja, mutta kun autiotuvassa oli yllättäen tilaa, päätin jäädä ensimmäiseksi yöksi sisätiloihin. Yläritsillä meitä oli vain kaksi, kaveriksi osui aiemmilta teatteriretkiltä tuttu Joutsan mies.

Kävin leirissä tervehtimässä esiintyjät. Ilokseni paikalla oli myös  Juha, joka todellakin oli saapunut näkemällämme lentokoneella!

maanantai
Luppopäivä sujui pääosin kämpän seinustalla suojassa navakalta tuulelta. Juttukavereita riitti, vanhoja ja uusia tuttuja. Yksi heistä osoittautui telttanaapuriksi Guolasjärveltä. Matin kanssa jutellessamme kämpän kohdalle rantaan ilmestyi yhdeksän yksilön alliparvi. Ilmoitin linnut Tiiraan.

Porukkaa kertyi päivän mittaan runsaasti, muutamat kenraaliharjoituksen nähneet malttoivat lähteä takaisin tien varteen. Pystytin telttani vapautuneelle paikalle kämpän ja järven väliin; tasaisista paikoista alkoi olla puutetta. Päivin teltta oli kämpän takana, ja iltapäivällä paikalle ilmestynyt Leena pystytti oman telttansa siihen lähelle.

Painin merkille, että esiintyjillä ei tällä kertaa ollut telttasaunaa mukana. En muistanut kysyä syytä, mutta arvelin että ei haluttu herättää kateutta. Muutamat urhoolliset kävivät pesulla rannassa.

Ensi-iltayleisö lähti viiden jälkeen kohti näyttämöä kahtena saattueena: rauhallista kävelyä arvostavat edellä ja muu porukka perässä. Jälkimmäinen jono alkoi välittömästi venyä, koska Juha harppoi tapansa mukaan keulilla taakseen vilkuilematta. Tyyli lienee suunnilleen sama kuin Paulaharjulla aikoinaan, kilometrejä nielevä.

Polulta oli viitoitus tapahtumapaikalle, missä esiintyjät jo odottelivat. Juha toivotti tervetulleeksi yleisön, jonka nenäluvuksi laskettiin 75! Se on ensi-iltojen ennätys ja näpäytys meille, jotka olimme pitäneet paikkaa tarpeettoman haastavana.

Kun Juha pyysi kaikki esitykset nähneitä nostamaan kätensä, käsiä nousi viisi tai kuusi. Palkintona ahkeroinnista luvassa on ensi vuoden aikana valmistuva projektista kertova kirja. Elokuussa riväkään ei ollut vielä kirjoitettu, mutta luotto Juhaan on luja!

Myös polkujuoksija-Ville oli viidettä kertaa tunturiteatterissa, kaveri vain oli vaihtunut. Parivaljakko juoksi paikalle Kilpisjärveltä ja aikoi jatkaa esityksen jälkeen Haltin yli Guolasjärvelle. Pimeän tulo ei Villeä hirvittänyt (sitten juostaan otsalampun valossa). Pieni huoli oli siitä, onko vastaanottaja varmasti paikalla. Jotain voi aina sattua.

Varsinainen esitys käynnistyi osuvasti Juteinin sanoin: Arvon mekin ansaitsemme. Antti lauloi ja Juha säesti. Varsinainen esitys alkoi hajautetusti, laaja näyttämö oli täysimittaisesti käytössä. Jouni luki osia alkuperäistekstistä.

Lussin Pietin roolissa loisti uusi tuttavuus Roosa, jota Juha luonnehti kesän tähdeksi. Kuninkaantyttärenä esiintyi vuosi vuodelta näkyvämpään rooliin noussut Elli. Aivan mainio suoritus! Taiteellisesta liikunnasta ja huimasta akrobatiasta vastasivat alan ammattimaiset osaajat Henna, Saara ja Sofia.

Toisena esityksenä oli tuttu Niilas Saaran kiroissa, joka tuntui yhtä hyvältä kuin aina ennenkin. Muistelin nähneeni esityksen kaikkiaan yksitoista kertaa. Tekstissä kiteytyy komealla tavalla Paulaharjun ydinsanoma.

Yleisöä hemmoteltiin mukavilla yllätyksillä. Roosa ilmestyi eteemme Reitarina (Rosa Liksomin tekstiin pohjautuen) ja oli taas mykistävän hyvä. Roolihahmoina Lussin Pieti ja Reitari ovat mahdollisimman erilaiset ja lisäksi miehiä, mutta se ei yhtään haitannut. Jopa murre oli hallussa!

Kaiken huipuksi tunturin rinteeseen oli ripustettu edustava vailkoima Reidar Särestöniemen taidetta Touko Hurmeen kokoelmista. Käytännön syistä maalaukset olivat minikokoisia.

Karonkassa odotti oman retkeni kohokohta. Tuliaisia tarjotessani kerroin täyttäneeni aiemmin kesällä pyöreitä vuosia noteeraamatta asiaa mitenkään. Olin halunnut säästää juhlat tähän ympäristöön, seuraan ja tilanteeseen. Tuskin olin päättänyt puheenvuoroni, kun esiintyjät aloittivat onnittelulaulun!  Kyllä lämmitti.

tiistai
Vietimme tuvalla toisenkin luppopäivän. Olimme ajatelleet lähteä paluumatkalle heti esityksen jälkeen, mutta reittiä piti vielä pohtia. Aluksi vahvoilla oli vaihtoehto kävellä illalla Haltin tuvalle ja jatkaa aamulla tunturin yli autolle.

Päädyimme kuitenkin palaamaan omia jälkiämme: yöksi Pihtsusjohkan tuvalle ja seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Teatteriin Kilpisjärveltä kävellyt ja sinne autonsa jättänyt Leena hyväksyi mielellään tarjouksen liittyä joukkoon.

Lähdimme heti esitysten päätyttyä ja tuvalle ehtiessämme kello lähenteli kahtatoista, melko hämärääkin jo oli. Otsalamppuja ei kuitenkaan käytetty. Kämppä oli yllättäen asuttu: Marko oli tullut poikansa Niilon kanssa kalalle tuttuun paikkaan. Yli kaksi tuntia meni jutellessa ennen kuin maltoimme käydä levolle.

keskiviikko
Jatkoimme matkaa puolilta päivin kun Niilo oli ensin kuvannut seurueemme. Ennen Guolasjärveä eteen osui mainio hillaesiintymä ja kuten tunturissa usein, kasvupaikka oli niin kuiva, että kontatessa ei kastunut.

Kuulimme tuvalla, että Guolasjärveä säännöstellään rankasti paikallisen voimalan tarpeisiin. Järven länsipuolitse tulleet Marko Ja Niilo olivat kävelleet pitkästi kuivilleen jäänyttä järvenpohjaa, mutta meitä tilanne ei hyödyttänyt.

Autot olivat lisääntyneet parkkipaikalla, ja nyt enemmistö oli suomalaisia.

Kuvasarja kuudesta tunturiteatteriretkestä:

Operaatio Paulaharju

Lokikirja

Lyhennetty lokikirja purjehdukselta Tukholman saaristossa elo-syyskuussa 2017

maanantai 28.8.

Lähdettiin Tukholmasta yhdeksältä ja ajettiin yksitoista tuntia yhteen putkeen mitä nyt pieni tauko tuli Södertäljen kanavalla. Sikäli hyvä suoritus, että päästiin tänne avomeren äärelle. Matkaa taitettiin lähes 100 kilometriä, ja päivämatka lienee ylivoimaisesti pisin, mitä tällä reissulla tulee.

Tämä satamapaikka vaikuttaa oikein mukavalta, on suojaa tuulelta ja hienoja kallioita. Meidän veneen lisäksi paikalla näkyy kolme purjevenettä: naapurissa keula maissa saksalainen vene ja kauempana ankkurissa kaksi isompaa venettä. Lisäksi iso moottoriristeilijä, jolla on mukanaan kumivene rantautumista varten.

Tuuli on parin päivän ajan etelän tai lounaan suunnalla, kääntyy sitten koillisen ja myöhemmin luoteen puolelle. Huomiseksi on luvassa navakkaa tuulta, selvästi kovempaa kuin tämänpäiväinen. Torstaiksi ennustetaan sadetta.

tiistai 29.8.

Nyt on toinen päivä illassa. Matka oli paljon lyhyempi kuin eilen, mutta kaikin puolin antoisampi. Tuuli oli navakka, Gotlannin suunnasta on tilaa puhaltaa. Arvioimme aallon korkeudeksi kaksi metriä. Maakravulle on ollut elämyksiä tarjolla ihan kiitettävästi, mutta niitähän tulin tänne hakemaankin.

Vettä tuli välillä syliin oikein kunnolla ja lasien läpi ei lopuksi nähnyt mitään. Myös kameroiden linssit lienevät kuurauksen tarpeessa.

Täällä perillä jäimme ankkuriin ja latasimme kaiken varalta puhelimiin ankkurivahdit kahdelta toimittajalta. Niiden pitäisi hälyttää jos ankkuri ei pidä ja vene lähtee yöllä liikkeelle. Kätevä palvelu eikä maksa mitään.

Tekstiviesti Jounille: Kunnon purjehduspäivä tänään, tuulta koko ajan yli 10 m ja aallot aika muhkeita. Huippunopeus surfissa yli 9 solmua.

keskiviikko 30.8.

Kello Suomen aikaa 22.40, ja on ollut lupsakka myötätuulipäivä. Loppusuoralla tuuli kävi niin heikoksi, että moottori piti käynnistää avuksi että ehdittiin valoisan aikaan yöpymispaikkaan. Liikuttiin siis sekavoimalla.

Iltapäivällä poikkesimme Utön vierasvenesatamassa. Siellä oli paljon hienoja veneitä ja häliseviä koululaisia. Me ihmettelimme, mitä koululaiset siellä tekivät, eikö niiden kuulu olla koulussa! Samaan aikaan paikalle saapuneesta veneestä asteli maihin kymmenkunta asiakasta.

Yhdessä veneessä oli omituisen paksu masto. Aikani ihmeteltyäni tajusin, että siellähän on purje maston sisällä! Näppäriä laiskanmiehen ratkaisuja näissä luksusveneissä. Kippari sanoi, että niissä vain napeista painellaan ja tapahtuu kaikenlaista.

Tämä meidän vene oli pienin mutta ei suinkaan huonoin, sopiva kahdelle ja kelpoisuutensa osoittanut. Kymmentä miestä tähän ei ihan mahdu mutta ei kyllä tarvitsekaan. Kolmellakin tulisi vähän ahdasta.

Nyt on keula maissa ja veneet molemmin puolin. Säätiedotuksissa lupailtu sade alkoi äsken.

torstai 31.8.

Lähtiessä satoi edelleen ja varustauduimme erityisen hyvin, kummallakin oli kala-eemelit niskassa ja saappaat jalassa. Tällä varmistettiin se, että sade loppui kymmenen minuuttia lähdön jälkeen.

Päivä oli siinä mielessä erikoinen, että ei tuullut oikeastaan ollenkaan. Moottorilla ajettiin koko päivämatka, joka ei tosin pitkä ollutkaan. Aamupäivällä ajoimme ihmeen idyllisen salmen läpi; kummallakin rannalla oli asutusta ja merkkejä merellisestä toimeliaisuudesta. Tietä oli sen verran, että ainakin yksi auto (Saab) oli pysyväisen oloisesti saarella.

Poikkesimme Sandhamnissa, joka on Tukholman saariston tunnetuin vierasvenesatama. Oli helppo kuvitella millainen säpinä siellä on kuumimman sesongin aikaan. Nyt veneitä oli vain murto-osa siitä, mutta muu liikenne vilkasta.

Yöpymispaikka on hyvä. Keula saatiin maihin, ja näkymä siihen suuntaan on komea, männyt ikivanhoja.

perjantai 1.9.

Luovittiin koko päivä ja tehtiin viitisenkymmentä vendaa ja kertauksen vuoksi yksi jiippi. Omistimme päivän purjehduksen maapallon ensimmäisenä yksin kiertäneelle Joshua Slocumille, jonka kirjaa olemme lukeneet iltaisin ääneen. Tämä päivä on retken viimeinen kunnon mahdollisuus purjehtimiseen ja se on käytetty täysimittaisesti hyväksi.

Sää on ollut koko päivän aurinkoinen ja heikkotuulinen, nopeudet enimmillään viiden solmun tienoilla, enimmäkseen kolmen luokkaa. Kun kiirettä ei ole, silläkin vauhdilla ehtii. Taitaa olla syyskuun ensimmäinen päivä, mutta keli on hyvin kesäinen.

Hienon purjehduspäivän päätteeksi löytyi hyvä luonnonsatama, näköjään myös suosittu. Paikalle saapuessamme veneitä oli neljä, nyt muutamaa tuntia myöhemmin 14. Osa on ankkurissa ja lievä enemmistö keula maissa. Lahden pohjukassa on ankkuroituna vene, jonka nähdessään kippari ilahtui suuresti. Kyseessä on Slocumin legendaarisen Sprayn mallin mukaan tehty nykyaikainen vene, nimeltään Taranea Spray.

Iltahämärissä veneen yli etelään lensi hanhiauroja. Lintuja oli ainakin sata, ehkä jopa sataviisikymmentä.

sunnuntai 3.9.

Sanelen tätä sunnuntaina lähtöruudussa. Tavarat purettiin laiturille ja kippari lähti hakemaan autoa. Päivä on onneksi ollut poutainen, ja patjat kuivuvat kannella.

Vietimme yön keskellä Tukholmaa Wasahamnenin vierasvenesatamassa, josta on mainittava erityisen hieno ja hyvin varusteltu vessa. Suorituspaikkoja oli pitkä rivi, pyttyjä ja lavuaareja, kaksi erikoisen mallista kädenkuivauslaitetta. Vessamusiikkina soi kevyt kotimainen. Kaiken huippuna nurkassa oli varsin laaja ota-ja-jätä -tyyppinen kirjasto, helmenä Ulla-Lena Lundbergin hieno laivatrilogia.

Sunnuntain aloitimme kiertoajelulla kaupungin keskustassa. Kippari tuumasi että saisi olla lippu perässä hulmuamassa. Paatteja oli paljon ja kaikenlaisia. Raakatakiloitu kolmemastoinen purjealus tarjosi majoituspalveluja, puolalainen purjealus oli lähdössä merelle.

Vikingin terminaalilla oli kaksi risteilyalusta. Norjalainen Viking Sea on viime vuonna valmistunut ja 228 metrin mittainen. Vieressä oli Bahamasaarille liputettu suunnilleen saman kokoinen 1970-luvulla rakennettu Albatros. Risteilyalusten nykysuuntaus näkyi siten, että norjalaisaluksen koko kylki oli täynnä parvekkeita.

Väylä Hammarbyn kanavalle lähti heti toisen risteilijän keulan takaa. Kanava muistutti Södertäljen vastaavaa ja sulutuskorkeuskin oli sama puoli metriä. Koska siirryimme suolaisesta vedestä makeaan, maksua ei peritty.

Vähän kanavan jälkeen vastaan tuli vanha puumastoinen kaunotar. Masto oli niin korkea, että läppäsilta nostettiin pystyyn ja vene lipui ohi.

Veneenjättöpaikkaa lähestyttäessä edessä alkoi näkyä purjeita, käynnissä oli vanhojen veneiden purjehduskilpailu. Kääntömerkki oli venesataman edustalla. Ajoimme radan sivua ja ihailimme veneitä.

Viimeisenä tuli pulskanmallinen puuvene, jossa oli ruskeat purjeet. Kippari sanoi, että perinteinen purjeiden väri oli nimenomaan ruskea. Tämän veneen miehistöön kuului vain yksi mies, joka sitoi ruorin ja hävisi pitkäksi aikaa kajuuttaan. Herkuttelimme ajatuksella, että vene jatkaa omia aikojaan valittuun suuntaan ja pysähtyy vasta kun puksprööti työntyy sisään rantakonttorin ikkunasta.

Tavaraa kertyi laiturille juhlava kasa, mutta kippari arveli että mahdumme autoon. Kun äsken mereltä saapui vene ja hakeutui omalle paikalleen, laiturilta nousi vastahakoisesti siivilleen harmaahaikara.

Purjehtijaporukka näyttää olevan kohteliasta väkeä, ja tapoihin kuuluu tervehtiminen vesillä ja satamissa. Minua huvitti kun miljonäärin oloiset herrat nyökkäilivät Vaxholmissa ökyveneen kannelta. Mahtoivat arvuutella keskenään, moneenko kertaan harmaapartainen merikarhu on kiertänyt Kap Hornin.

Vieressä on iso silta ja sieltä ihmiset katselevat tänne päin. Joku saattaa tarkistaa että oma vene on tallessa, joku toinen ehkä ajattelee että voi vitsi kun pääsisi joskus purjehtimaan. Minä pääsin ja kyllä oli hieno reissu!

Lembit

Tallinnan Lentosataman hangaari on itsessään merkittävä nähtävyys: valmistuttuaan v.1917 se oli maailman suurin ilman keskipylväitä seisova teräsbetonirakennus. Lentosatama on Tallinnan suosituin nähtävyys, ja ehkä kiinnostavin sen monista vetonauloista on sukellusvene Lembit.

Ensimmäisellä käynnillä mahdollisuus käydä sisällä Lembitissä tuli iloisena yllätyksenä. Nauhoitin suomenkielisen selostuksen ja muokkasin sen luettavaksi:

1.
Komentokeskus on sukellusveneen aivot. Aluksen sukeltaessa miehistön saamat käskyt annettiin juuri täältä. Täältä ohjattiin myös koko alusta ja taistelutoimintaa. Pinnalla kuljettaessa alusta ohjattiin komentosillalta, joka sijaitsee pääsi yläpuolella aluksen ulkokannella.

Kun sukellusvene on sukelluksissa, se käyttää pinnanpäälliseen tähystykseen periskooppia, pitkää tähystysputkea, jolla voidaan tehdä havaintoja vedenpinnan yläpuolelta. Lembitissä oli niitä kaksi kappaletta, yksi komentajalle ja toinen ilmatähystäjälle. Tässä näkyvä on säilynyt komentajan periskooppi.

Myös laivakeittiö eli kapyysi sijaitsi täällä. Keittiön pesualtaassa on englantilaiselle alukselle ominaiseen tapaan kaksi hanaa.

Kun sukellusveneen tuli sukeltaa nopeasti, koko miehistön tuli juosta noin 50 sekunnissa sukellusveneen keulaan, jotta sukellusveneen painopiste saatiin aluksen kärkeen tarvittaessa myös pimeässä ja käsin tunnustelemalla. Sukellusvene laskeutui siinä ajassa jo noin 9 metrin syvyyteen.

2.
Moottoriosasto on sukellusveneen sydän. Tässä oli kaksi dieselmoottoria pinnalla liikkumiseen ja kaksi sähkömoottoria pinnan alla liikkumiseen.

Sukellusveneitä rakennettiin Englannissa Viron merivoimille alun perin kaksi, Lembitin lisäksi myös täsmälleen samanlainen Kalev, joka katosi toisen maailmansodan aikana. Sukellusveneet olivat Viron merivoimien ensimmäisiä aluksia, joissa oli diesel-moottori. Se oli suuri etu höyrykoneisiin nähden, sillä kyseiset moottorit saatiin paljon nopeammin ajokuntoon.

Lembit saattoi olla taloudellisesti ajettaessa merellä enintään 28 päivää, mutta veden alla vain yhden vuorokauden. Täydellä teholla ajettaessa akut tyhjenivät jo parissa tunnissa. Muuten, myös konemiehinä toimivat aliupseerit käyttivät öljyisessä työssään miehistön valkoisia puseroita. Heidän tuli osata käyttää moottoria myös pimeässä kuulostellen ja käsin tunnustelemalla.

3.
Upseerien messi oli tarkoitettu aluksen neljälle tärkeimmälle miehelle, komentajan lisäksi komentajan apulaiselle, torpeedoupseerille ja insinöörimekaanikolle. Komentaja yöpyi omassa hytissään, muut kolme upseeria täällä.

Lembitin lattian alla on suuret tekniikka- ja varastotilat. Jalkojesi alla olevassa osassa oli esimerkiksi ammuskellari 2000 patruunalle, joita käytettiin aluksen ilmatorjuntatykissä.

Seinällä sijaitseva puhelin kytkettiin rantauduttaessa kaupungin puhelinverkkoon. WC:n käyttöä sääteli sukellusveneessä monimutkainen 8-vaiheinen toimenpide ilmasäiliön sopivalle paineelle täyttämiseen liittyen. WC:n luona sijaitsi alun perin upseerien pesutila, joka ei ole säilynyt tähän päivään. Se muutettiin Toisen maailmansodan aikana hydroakustiikkahuoneeksi.