Olen jatkanut nautiskelua vanhojen kirjojen parissa. “Vanha” tarkoittaa tässä yhteydessä yli sata vuotta sitten julkaistua teosta.

Fridtjof Nansenin kertomus v. 1893-96 tehdystä naparetkestä julkaistiin suomeksi (Otava 1897) kahtena niteenä nimellä  Pohjan pimeillä perillä. Luin kirjat väärässä järjestyksessä; kirjoitin kuukausi sitten jälkimmäisen osan herättämistä tuntemuksista.

Ykkösosa haettiin minulle kirjaston varastosta. Kirja oli hieman kärsineen oloinen, koska niin monet rovaniemeläiset ovat tutustuneet siihen ennen minua.

Esimerkiksi M.Rusanen on pitänyt kovasti lukemastaan ja kirjoittanut kommenttinsa muidenkin nähtäväksi. Hänen lukuelämyksestään tulee marraskuussa kuluneeksi sata vuotta!

* * *

WSOY julkaisi Roald Amundsenin Luoteisväylän v. 1908. Kirjassa kerrotaan toisen suuren norjalaisen naparetkeilijän kolme vuotta kestäneestä matkasta, joka suuntautui Norjasta Pohjois-Amerikan mantereen pohjoispuolitse Alaskan Nomeen.

Amundsenin Gjøa-alus vietti jäissä kolme talvea, joista kaksi tarkoituksella samassa paikassa mahdollisimman lähellä magneettista pohjoisnapaa.

Amundsen osoittautuu Nansenia eloisammaksi kertojaksi. Kirjan mielestäni kiinnostavinta antia ovat kuvaukset arktisen luonnon armoilla lähes kivikautisen alkeellisissa oloissa sinnitelleiden eskimoiden elämästä. Eskimoiden ja laivaväen kanssakäyminen on vilkasta ja kumpaakin osapuolta hyödyttävää.

Amundsen on syvästi huolissaan tapaamansa arktisen alkuperäiskansan tulevaisuudesta:

Tulimme Gjøan matkalla tekemisiin 10 eri eskimoheimon kanssa ja saimme hyvän tilaisuuden nähdä sivistyksen vaikutusta heihin, sillä saatoimme nyt verrata toisiinsa semmoisia eskimoita, jotka olivat tulleet sivistyksen yhteyteen ja semmoisia, jotka olivat aivan koskemattomat. Ja varmana vakuutuksenani lausun, että viimeksi mainitut, ne eskimot, jotka elävät kokonaan erillään kaikesta sivistyksestä, ehdottomasti ovat onnellisemmat, terveemmät, rehellisemmät ja tyytyväisemmät. Niillä sivistyneillä kansoilla, jotka tulevat eskimoitten kanssa tekemisiin, on ehdoton velvollisuus suojella heitä ja lain ja ankarain säädösten kautta varjella heitä niin sanotun sivistyksen monilta vaarallisilta ja huonoilta puolilta. Ilman sitä he ehdottomasti joutuvat perikadon omiksi. Tanskan kuninkaallinen Grönlannin kauppa ansaitsee kaikkea tunnustusta siitä tavasta, miten se on siirtomaataan Grönlantia kohdellut. On toivottavaa, että muut kansat seuraavat Tanskan esimerkkiä ja täydelleen käsittävät velvollisuutensa näitä oivia ja reippaita, navan äärillä asuvia luonnonlapsia kohtaan.
Mutta parasta, mitä voin ystävillemme netchjilli-eskimoille toivottaa, on se, ettei sivistys koskaan heihin ulottuisi.

Kirjan on kääntänyt suomeksi I.K.Inha, minulle valokuvistaan tuttu monitoimihenkilö. Inha on varmaankin silmäillyt mielikseen kirjan kiinnostavia kuvia, esimerkiksi tätä:

Gjøa vietti kolmannen talvensa Alaskan pohjoisrannikolla lähellä paikkaa, missä amerikkalaisilla valaanpyyntialuksilla oli tapana talvehtia. Kevättalvella Amundsen “käväisi” lähimmässä lennätinkonttorissa, jonne tuli matkaa linnuntietä 600 km. Aluksen muu miehistö rakensi aikansa kuluksi hyppyrimäen ja leiskautteli siitä ilmavia siivuja.

Reipasta väkeä nuo norjalaiset!

* * *

Amundsenin teokseen sisältyy luutnantti Godfred Hansenin raportti, jonka tämä kirjoitti Victoriansaaren itärannikolle keväällä 1906 Peder Ristvedtin kanssa tekemästään kartoitusretkestä. Lainaus sivulta 469:

Ostin hylkeen, jota sen omistaja juuri toi kotiin pyyntiretkeltään ja maksoin siitä noin 2,5 tuuman mittaisen puukon, joka oli jääsahan terästä valmistettu. Maksu oli ehkä nolonlainen. Mutta jos kauppa on rehellinen, silloin kun se molemmille asianomaisille tuottaa iloa, niin tämä kauppa oli rehellinen. Sillä vaikeata on sanoa, kumpi meistä molemmista oikeastaan oli iloisempi. Minä kovasti tarvitsin hyljettä ja hän, raukka, ei ollut vielä eläissään omistanut teräsveistä. Myöhemmin ostimme vielä enemmän rasvaa. Puoli hylkeen kylkeä maksoi 3 tuuman mittaisen naulan, mutta se hinta sai jo minunkin punastumaan. Kun kaupanteko oli päättynyt ja minä olin saanut niin paljon rasvaa kuin tarvitsin, niin annoin hänelle vielä leikkaussakset kaupan päälle. Ja nyt ei riemastunut ainoastaan hän ja hänen vaimonsa, vaan koko heimokin, siitä että heidän hallussaan oli nyt semmoinen kallisarvoinen kapine.

Norjalaisten kauppakumppanit olivat kiilnermiun-eskimoita, joiden aseet ja työkalut olivat puuta, luuta tai kuparia. Kukaan heistä ei ollut aiemmin nähnyt valkoihoista ihmistä.

Alkuperäinen postaus 5/2013, lisäys 3/2022