Pikaretki vuonolle

Perjantain sää oli sateentihkuinen eikä houkutellut pysähtelemään. Saavuimme Kilpisjärvelle hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta jatkoimme paremman sään toivossa yhtä kyytiä Skibotniin. Hyvältä ei näyttänyt sielläkään, mutta selkeän sään alue kaukana Lyngenvuonon suulla antoi pientä toivoa.

Kesäntulo Skibotnissa oli melko tarkasti samassa vaiheessa kuin Rovaniemellä, koivut ja rantaniityt vihersivät.

Merellä oli lähes tyyntä ja laskuveden aika, ja kävelimme lenkin rannalla. Suuri vesilintuparvi koostui pääosin mustalinnuista, seassa joitakin pilkkasiipiä. Lisäksi näkyi yksittäisiä koskeloita, kuikkia, riskilä ja yllättäen pariskunta mustakurkku-uikkuja. Hietikolla kylän suunnalla päivysti melkoinen parvi harmaalokkeja.

Päätimme yöpyä merellisissä maisemissa, ja teltalle löytyi tasainen paikka sopivasti sivussa tieltä. Sadekuurojen väliset poutajaksot pitenivät, mutta aurinkoisen sään ikkuna vuonolla kutistui illan aikana pikkuruiseksi räppänäksi. Valoa toki riitti.

Tehotarkkailu tuotti tulosta. Vuonolla lensi merihanhi ja leiripaikan edustalla näyttäytyi ristisorsapari. Yöllä tuli mieluisa äkkiherätys: sopivaan aikaan ulkona pistäytynyt kaveri karjaisi pyöriäishälytyksen.

Pikkuvalas oli tullut kalastelemaan rantaveteen niin lähelle, että näin ilman kiikaria hengityshöyryn kohoavan viileässä yöilmassa.

Lauantai oli aurinkoinen ja edelleen heikkotuulinen. Mahdollisesti sama pyöriäinen näyttäytyi toistamiseen, tällä kertaa kauempana vuonolla. Saimme seurata parin minuutin ajan määrätietoista etenemistä: selkä kävi pinnalla aina parinkymmenen metrin sukelluksen jälkeen. Vauhti oli kova.

Puolilta päivin palasimme Suomeen ja pystytimme teltan monilla aiemmilla retkillä hyväksi havaittuun paikkaan. Kesän merkit olivat vähissä, täällä elettiin vielä kevättä: lumi oli pääosin sulanut alarinteiltä ja soilta, mutta tunturissa sitä edelleen riitti. Korkeimpien tuntureiden lakiosissa lumipeite oli yhtenäinen. Järvet olivat jäässä eikä vihreää näkynyt vielä missään.

Poroja oli liikkeellä yllättävän paljon, sekä tien penkoilla että tuntureiden rinteillä. Siilasjärven taakse oli asettunut kuudenkymmenen poron tokka, johon kuului useita vasta muutaman viikon ikäisiä pikkuvasoja.

Lintumaailma oli ihmeen vähälukuinen ja vaitonainen. Kaakkurit ja suopöllö ilahduttivat illalla, seuraavana päivänä vesipääsky.

Kotimatka käynnistyi juhlallisissa merkeissä: Ala-Kilpisjärven kopterikentän vaiheilla kaarteli kaksi suurta petolintua. Maa- ja merikotka samaan aikaan näkyvissä! Kuvassa merikotka.
6/2012

Suunnistus ja minä

Suunnistuksen MM-kisat tarjosivat jännitystä ja ilon hetkiä lajin ystäville. Riemukkaan viestihopean jälkeen teki mieli fiilistellä ja pohtia omaa suhdetta suunnistamiseen.

Sain suunnistamisen perusopit Jyväskylän keskuskansakoulun 3-4 luokilla. Alpo Mäkelä oli erinomainen opettaja, innostava ja laaja-alainen: hän tarjosi normaalin opetuksen ohessa runsaasti tietoja ja taitoja, joilla on ollut käyttöä myöhemmässä elämässä. Muistikuvat suunnistusopetuksen sisällöstä ovat hataria, mutta todennäköisesti keskityimme kartanlukuun.

Omat käytännön kokemukseni lajista liittyvät hyötyliikuntaan, ammatin harjoittamiseen erämaissa ja lähimetsissä. Rastilippuja reiteilläni on näkynyt vain armeija-aikana, jolloin piti osallistua aliupseerikoulun suunnistuskilpailuihin. Menestys oli hyvä, joskaan en yltänyt ihan podiumille asti.

Kuvausretkillä ei riitä, että osaa kulkea pahemmin eksymättä. Erämaissa yksin (ennen matkapuhelinten aikaa) liikkuessa reitinvalinnoissa korostui turvallisuuden merkitys: riskejä ei voinut ottaa. Painavasta rinkasta johtuen pyrkimyksenä oli päästä suunniteltuun leiripaikkaan energiaa tuhlaamatta. Varsinainen kuvaaminen tapahtui pääosin leiristä käsin.

Luonnonmaisemia kuvaavalle kaikkein tärkeintä on luova kartanluku: on osattava kuvitella miltä kartalla kiinnostavat kohteet näyttävät paikan päällä vaihtelevissa sääoloissa eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina.

* * *

Todellinen suunnistuksen ystävä minusta tuli kesäkuussa 1994, jolloin silloisella kotipaikkakunnalla järjestetty Pyhä-Luosto Jukola teki kaikin tavoin lähtemättömän vaikutuksen. Tajusin kertalaakista esimerkiksi sen, kuinka fiksua väkeä suunnistajat ovat!

Vietin varhaiset aamuyön tunnit ratamestarina toimineen Esa Turusen neuvomalla rastilla, missä metsä oli mahdollisimman vanhaa ja vaikuttavaa. Paikka sijaitsee nykyisen kansallispuiston alueella. Leimaamassa kävi kolmen osuuden kilpailijoita, joista kuvassa esiintyvä juoksee vauhdista päätellen ankkuriosuutta.

Sanonpa tähän väliin, että MM-lähetysten selostaja Jussi Eskola ja kommentaattori Janne Salmi olivat mielestäni asiantuntevin parivaljakko, jota olen ikinä kuunnellut minkään urheilutapahtuman yhteydessä. Turun Suunnistajien väreissä juossut Janne Salmi sinetöi sattumoisin juuri Pyhä-Luoston ankkuriosuudella ensimmäisen Jukola-voittonsa. Jatkossa niitä tuli vielä kaksi lisää.

MM-kisojen sprinttiselostuksissa puhuttiin painokkaasti metsäsuunnistuksesta erotukseksi taajamissa juostaviin sprinttikilpailuihin. Kilpailijat ovat samat, mutta tapahtumat luonteeltaan kovin erilaisia.

* * *

Luostolla ei tarvittu otsalamppuja, mutta etelämpänä kilpailtaessa pimeät yöosuudet ovat olennainen osa Jukolaa. Yösuunnistus on yhtenä suunnistuksen alalajina mukana kotimaisessa kilpailukalenterissa.

Sodankylässä asuessani kävin Kiilopäällä seuraamassa tunturisuunnistuksen SM-kisoja. Jos puhutaan päivänvalossa sulan maan aikana järjestettävistä suunnistuskilpailuista, sprintti- ja toisaalta pareina juostava tunturisuunnistus ovat toiminnan ääripäitä.

Sprintissä kilpailija joutuu päättämään salamannopeasti, kannattaako kerrostalo kiertää vasemmalta vai oikealta. Tunturisuunnistuksessa kannattaa harkita hieman kauemmin, koska kierrettävä kohde voi olla kokonainen tunturi! Kun tunturisuunnistuksen mestaruuksia ratkottiin kaksi vuotta sitten Pallaksilla, pisin rastiväli oli kahdeksan kilometriä.

Vuokatinvaaralla juostua keskimatkan kisaa seuranneille selvisi, mitä teknisesti vaativa rata käytännössä tarkoittaa. Vaikkapa sitä, että rasti piileskelee peitteisessä rinteessä niin onnistuneesti, että Minna Kauppi ei näe sitä vaikka tähystää kahdenkymmenen metrin päässä.

Viestit juostiin samassa maastossa, ja monet huippunimetkin tekivät karmeita pummeja. Edes naissuunnistusta vuosikaudet suvereenisti hallinnut Simone Niggli ei pystynyt läheskään virheettömään suoritukseen. Toisaalta kun Minnan keskittyminen oli tapissa, rastiliputkin näkyivät paremmin.

* * *

Mitä Alpo Mäkelään tulee, olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan siirtää hänen opetuksiaan omille lapsilleni. Yhteisillä retkillämme karttaa tutkittiin paljon: tauolla oli tapana etsiä kartalta reitit, joita olimme sijaintipaikkaame tulleet ja ne, joita oli tarkoitus jatkaa.

Taka-ajatuksena oli, että lapset olisivat tarvittaessa selviytyneet omin päin metsästä ihmisten ilmoille.
7/2013

Uskottavuus koetuksella

Mauri Nieminen (25.1.01) ja Jouni Kitti (5.2.01) ovat kiinnittäneet tällä palstalla huomiota maallikoiden tekemiin porotutkimuksiin, jotka toteuttavat ansiokkaasti Paliskuntain yhdistyksen taannoisen puheenjohtajan tutkimuspoliittista linjausta. Sen mukaan porotutkijan kuuluu tehdä tutkimusta, josta on porotaloudelle hyötyä.

Jouni Kitti kirjoittaa, että Lapin paliskunnan tilaaman laiduntutkimuksen tieteellisestä tasosta lääkäri Pekka Sipilän kanssa vastannut maisteri Pekka Aikio on hankkinut varsinaiset meriittinsä politiikan saralla. Näin epäilemättä on, mutta tasapuolisuuden vuoksi haluan muistuttaa Aikion osallistuneen myös vakavasti otettavaan porotutkimukseen.

Pekka Aikio on kirjoittajanimenä mukana Ilpo Kojolan, Timo Helteen ja Mikko Niskasen tohtoritason tutkijaryhmässä, jonka työn tuloksia esitellään Suomen Riista -julkaisusarjassa (40/1994) otsikolla ”Talvilaidunten kunnon vaikutus poron ravintoon, kasvuun ja lisääntymiseen”. Tutkimusalue käsittää saamelaisalueen paliskuntien lisäksi Kyrön ja Muonion paliskunnat. Näissä molemmissa ja erityisesti Ivalon paliskunnassa on harjoitettu voimaperäistä metsätaloustoimintaa. Surkein laiduntilanne todettiin kuitenkin kolmessa tunturipaliskunnassa, joista metsätalous puuttuu kokonaan ja porotalouden kanssa kilpailevasta maankäytöstä vastaavat lähinnä repputuristit.

Tutkijat kirjoittavat: ”Talvilaitumet olivat pahiten kuluneet tunturialueilla, Käsivarressa ja Utsjoella. Parhaat jäkäliköt löytyivät Inarista. Jäkälien runsauteen vaikuttivat merkitsevästi pitkän aikavälin porotiheyskeskiarvot.” Pekka Aikiota johtopäätös tuskin miellyttää, mutta hän ei ole kirjannut julkaisuun eriävää mielipidettä tai halunnut nimeään pois tekijöiden joukosta. Tämä ei kuitenkaan estä häntä saamelaispoliitikon roolissa syyttämästä populistisesti valtaväestöä laidunkriisistä ja useimmista muistakin saamelaisten ongelmista.

Ilpo Kojola ja Timo Helle kertaavat tutkimuksen keskeisen johtopäätöksen Suomen Luonto -lehden artikkelissa ”Poroilta loppuvat laitumet” (11/1995) niin selkokielisesti, että pitäisi mennä perille: ”RKTL:n ja Metla:n mukaan talvilaitumet ovat erittäin kuluneita niin sanotuissa tunturipaliskunnissa, Utsjoella ja Käsivarressa. Tunturipaliskunnissa jäkälää on vähimmillään vain neljännes siitä, mitä pohjoisimmissa metsäpaliskunnissa. Jäkälä toki kasvaa hitaammin tunturissa kuin metsässä, mutta tärkein syy tunturialueen kehnoihin laitumiin ovat korkeat porotiheydet.”

Oikeat porotutkijat ovat pitkään varoitelleet porotalouden harjoittajia laitumien liiallisesta kulumisesta. Löysin uutistekstin (LK 24.11.96), joka on edelleen polttavan ajankohtainen. Toimittaja Pekka Rytkönen haastattelee Timo Hellettä ja Mauri Niemistä Lapin luonnonsuojelupiirin järjestämän tilaisuuden tiimoilta. Otsikko kuuluu: ”Laitumet eivät kestä nykyisiä poromääriä / Poromiehet eivät tajua luomutuotannon arvoa.” Timo Helle sanoo mm: ”Poronhoito on ainoita ammattikuntia Suomessa, joka yhä pyrkii suuntaan, jonka muut ovat hylänneet.” Nyt neljä vuotta myöhemmin luomuporonhoidosta ollaan entistä kauempana.

Maisteri Kaisa Raitio on omissa kirjoituksissaan (LK 8.12.00 ja 27.1.01) väittänyt, että ”perimmäisiä syitä” porolaitumien huonoon tilaan ei tunneta ja että poronhoidon ”yksipuolinen syyllistäminen” ei perustu tutkittuun tietoon. Vaikka edellä siteerattu tutkimus on viime vuosikymmeneltä ja koskee vain saamelaisaluetta, tulokset pätevät edelleen. Muussa osassa poronhoitoaluetta yksittäisten paliskuntien pyrkimys luonnonmukaiseen ja ekologisesti kestävään porotalouteen on sinänsä kunnioitettavaa, mutta paliskuntien suuri enemmistö on valinnut täysin päinvastaisen suunnan.

Veikko Väänänen epäilee oikeutetusti myös luonnonsuojelijoiden uskottavuutta (LK 7.2.01). Meitä luonnonsuojelijoita on moneen lähtöön: Suomen luonnonsuojeluliitto ei ole mukana Luonto-Liiton ja Greenpeacen metsäkampanjassa, joka perustuu porotalouden ja saamelaispolitiikan osalta virheelliseen ja yksisilmäiseen tilannearvioon. Jouni Kitti osuu asian ytimeen korostaessaan, että luppokuusikoiden tai männiköiden suojelu ei ratkaise porotalouden kipeitä perusongelmia. ”Kestävän kehityksen aikaansaaminen edellyttää aivan muunlaisia toimenpiteitä.”

Julkaistu Lapin Kansassa 10.2.2001

Juhannusmuistoja ja -askareita

Juhannus on hyvää aikaa viihtyä kaupungissa, seurata jalkapalloa ja värkätä kuvien kanssa.

Olen tuskaillut jo jonkin aikaa skanneriongelman kanssa. Hankin aikoinaan kinokokoisille originaaleille tarkoitetun Canon FS 4000 US -skannerin. Se on oikein laadukas laite joskaan ei aivan tämän sarjan huippuna pidetyn Nikonin tasoinen. Hinta oli edullisempi, mutta silti suolainen.

Kuvassa näkyvän 1990-luvun työpisteeni laitteista muut kuin kinokoon skanneri ovat menneet aikapäivää vaihtoon: 19-tuumainen Nokian Trinitron-putkinäyttö, HP-mustesuihkutulostin ja Canonin tasoskanneri.

Näyttö oli viiltävän terävä ja väreiltään erinomainen, mutta kooltaan tyyppiä sontaluukku. Tasoskanneri vaihtui melko nopeasti Epsoniin (Perfection 4870 Photo), johon olen ollut kaikin puolin tyytyväinen.

Kinoskanneri toimii edelleen moitteettomasti kunhan käyttöliittymä on tarpeeksi vanha. Windows Vistalle löytyy vielä ajuri, mutta ei 64-bittiselle versiolle, jollainen pöytäkoneessani on.

Sain skannerin toimimaan pöytäkoneen kanssa hankkimalla VueScan-skannausohjelman, joka ei kaipaa Canonin omaa ajuria. (lienee toimiva ratkaisu muillekin vanhan laatuskannerin omistajille)

Skannaustulos on hyvä, mutta softan käyttöliittymä on niin armottoman kökkö, että skannerin omakin tuntuu sen rinnalla alansa huipulta.  Paremman version Vuescanista saisi maksamalla vähän lisää, mutta luonto ei oikein anna periksi.

Huushollin muiden tietokoneiden käyttiksinä ovat Windows XP ja 7. Äskettäin turvauduin XP-läppäriin skannatakseni jonkun kuvan. Koneeseen aiemmin asennettu SilverFast SE -skannaussofta ilmoitti halustaan päivittyä. Annoin luvan. Tässä työpisteessä päivittämisestä ei seurannut näkyviä muutoksia.

Viereisessä huoneessa vaikutukset olivat sitäkin merkittävämmät. Kytkin uteliaisuuttani skannerin pöytäkoneeseen ja kas kummaa, kone ilmoitti löytäneensä monet kerrat turhaan etsimänsä skannerin. Mainiota! Avasin henkeä pidättäen Photoshopin, ja SilverFast oli kuin olikin aktiivisena Import-valikossa. Huikeaa!

Tietotekniikan järjestämästä yllätyksestä ilahtuneena skannasin muutamia tavalla tai toisella ajankohtaisia kuvia.

Kuvista vanhin on otettu v. 1977 Pallas-Ounastunturin kansallispuistossa. (nykyisin Pallas-Yllästunturin kp.) Osuimme Sepon kanssa paikalle juuri kun Näkkälän paliskunnan eteläisen tokkakunnan miehet olivat ajamassa suurta porotokkaa Maraston aitaan vasojen merkitsemistä varten.

Vasanmerkintään lähdetään normaalikesinä pian juhannuksen jälkeen, ja aitaan saadut vasat merkitään “yöllä”. Kuvaustaidoissa oli paljon parantamisen varaa ja tekniikka nykyiseen verrattuna alkeellista. Filminä oli 50 ASAn (ISO) Agfachrome 50 S ja valotusajat hitaasta filmistä johtuen tilannekuviin aivan liian pitkät.

Seuraava kuva on Berlevågista ensimmäiseltä käynniltäni kesäkuulta 1998. Jalkapallon MM-kisat olivat edenneet pudotuspelivaiheeseen ja Norja oli selviytynyt jatkoon pelaamalla tasurit Marokon ja Skotlannin kanssa ja voittamalla Brasilian 2-1 kolmannessa alkulohkon ottelussaan.

Voitto hallitsevasta mestarista nostatti vuonojen maassa ennennäkemättömän futisbuumin, ja berlevågilaisravintola kalasti asiakkaita kuvassa näkyvällä mainoksella. Paikalle osuneet suomalaisturistit olivat jääkiekkotaustastaan huolimatta sen verran perillä myös jalkapallosta, että osasivat suhtautua naapureiden hurmokseen myötämielisen huvittuneesti.

Italia voitti neljännesvälierässä Norjan 1-0. Mestaruuden vei Ranska, joka kaatoi loppuottelussa Brasilian puhtaasti 3-0. Kotikatsomossa maaleja tuuletettiin villisti, sillä ottelua seurasi kanssamme urheilullinen ranskalaistyttö Sandrine.

Alkulämmittelynä illan ohjelmaan kuului Jeesiönrannan koulun kentällä pelattu pesäpallon kansainvälinen ystävyysottelu. Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana pesismailan nähnyt ja siihen tarttunut Sandrine osoittautui ilmiömäiseksi luonnonlahjakkuudeksi, josta olisi pienen harjoittelun jälkeen tullut lyöjäjokeri mille tahansa naispesiksen huippujoukkueelle.

Suomalainen selostaja onnistui lausumaan Ranskan toisena laitapuolustajana pelanneen Lizarazun nimen niin vastaansanomattoman hassusti, että Sandrine hörähteli ääntämykselle koko ottelun ajan.

Neljäs kuva on otettu Lokan altaalla kesäkuussa 1991. Aurinko on käväissyt Terävä-Nattasen takana ja lähtee kipuamaan poutaista päivää enteilevälle taivaalle.

En kaipaa juhannukseeni sosiaalista rantaelämää tai grillaamista, mutta vesille olisi kieltämättä mukava päästä…
6/2012

Juhlapäivä Jurmossa

Alkuviikon kaunis ja heikkotuulinen pakkassää vaihtui eilen tyypillisemmäksi Jurmon alkutalven sääksi.

Tuulta oli viitisentoista metriä sekunnissa, ja vastatuuleen kävellessä lumikiteet pistelivät silmissä. Tuuli laantui päivän aikana; sade muuttui ensin rännäksi ja lopulta vedeksi. Illalla muutimme lintuasemalta Klasun mökkiin.

Tänään oli onneksi poutaa. Kaveri lähti aamulaivalla mantereelle, minä jatkoin satamasta kohti saaren länsiosia, jotka ovat todennäköisimpiä merisirrien oleskelupaikkoja. Maanantaina ja tiistaina lintuja ei näkynyt, mutta sään lauhduttua sirrien toivottiin palaavan Jurmon rannolle.

Näin tapahtuikin. Pääsin näkemään suuren, ehkä sadan yksilön parven lennossa merellä ja lisäksi kuusi sirriä lähietäisyydeltä. Mikä mukavinta, löysin toisen kolmikon itse.

Heinäsaarelta palatessa mieli oli hyvä ja askel kevyt. Nousin Högbergetille ottamaan kuvia Jurmon kylästä.

Kaksi siniristilippua hulmusi vireässä kaakkoistuulessa, toinen majapaikan isännän pihalla.
12/2012

Citysaukkoja

Eilen Ounaskoskelle lähtiessäni olin aivan varma, että pääsen näkemään saukon, parhaassa tapauksessa useampia. Mitä hulluja! Päivystimme kolme tuntia näkemättä vilaustakaan.

Toiveikkuus perustui lauantain  kokemuksiin. Marko soitti yhdeksän jälkeen ja kertoi kahden saukon ruokailevan sulan reunalla leirintäalueen kohdalla. Lähdin rivakasti liikkeelle, mutta myöhästyin silti. Raunolle kävi yhtä köpelösti.

Päättelimme jalankulkijoiden käyttäytymisestä Jätkänkynttilä-sillalla, että joella oli jotain erityistä nähtävää. Marko lähti ottamaan asiasta selvää eikä aikaakaan kun puhelin pirahti: saukko on täällä.

Ei muuta kuin perään. Tähystyspaikkaa vaihtaessamme saukko juoksi jäällä ylävirran suuntaan, hyppäsi veteen ja hävisi näkyvistä.

Jäimme passiin sillan alle Ounasvaaran puolelle. Muutama minuutti ehti kulua, kun viiksiveikiö yllätti “väärästä” suunnasta, porhalsi suoraan kohti. Jarrutus ja takaisin kohti kaupungin puoleista rantaa.

Piti kuitenkin tarkistaa, mikä ihmeen musta patsas törrötti ison rantakiven päällä.

Tovin vastarannalla touhuttuaan saukko lähti taas ylittämään jokea, juoksi editsemme tutkimaan rantatörmää sillan yläpuolella.

Menimme asemiin siinä toivossa, että kuivalta maalta ei löydy mitään kiinnostavaa. Eikä löytynyt, saukko palasi pian omia jälkiään takaisin. Tällä kertaa välimatka “patsaaseen” oli lyhimmillään vain kolme metriä. Hämmästys, jarrutus, paluuperä ja takaisin sulaan.

Kiitos saukko, järjestitpä elämyksen!
12/2012

Elämää rengas kaulassa

Rovaniemellä nähtiin 28.10.2012 kaularenkaalla varustettu laulujoutsen. Lintu oleskeli parin päivän ajan Kemijoen Lainaanselällä muiden joutsenien seurassa; sillä oli puoliso, mutta ei poikasia.

Ilmoitin havainnon Helsingin yliopiston rengastustoimistoon, ja sain äskettäin tiedot linnun vaiheista. Joutsen on merkitty 16.9.1995 poikasena Sallassa, joten se oli havainnontekohetkellä 17 vuoden ikäinen.

Rengastustoimisto on saanut kyseisestä linnusta 104 havaintoilmoitusta, jotka jakautuvat maittain ja kuukausittain seuraavasti:

Tanska 52
marraskuu 6 / joulukuu 8 / tammikuu 11 / helmikuu 15 / maaliskuu 12

Ruotsi 24
helmikuu 1 / maaliskuu 14 / huhtikuu 9

Suomi 24
maaliskuu 1 / huhtikuu 13 / toukokuu 1 / lokakuu 9

Hollanti 4
tammikuu 2 / helmikuu 2

Lyhyttä Hollannin-vierailua lukuun ottamatta lintu näyttää viettäneen sydäntalvet Jyllannissa, mihin emot opastivat sen ensimmäisenä syksynään.

Huomattavan kattavassa havaintoaineistossa on kaksi mielenkiintoista aukkoa.

Ensimmäinen on pesimäajan havaintojen puuttuminen; aivan sama asia kiinnitti huomiota syksyllä 2008 Rovaniemellä tapaamani rengaskaulajoutsenen havaintohistoriassa. Epäilen kesähavaintojen puuttumisen johtuvan pesimisestä itärajan takana alueilla, missä lintuharrastajilla kaukoputkineen ei ole tapana liikkua.

Toinen ihmettelyn aihe on se, että kaikki Ruotsista ilmoitetut havainnnot on tehty kevätmuuton aikana. Reitti Suomesta talvehtimisalueille Tanskaan kulkee erittäin todennäköisesti Ruotsin kautta, mutta miten lintu on voinut pysyä täysin näkymättömänä?

Seitsemäntoista vuotta on kunnioitettavan korkea ikä linnulle, myös laulujoutsenelle, ei kuitenkaan ennätyksllinen. Esimerkiksi Hollannissa laulujoutsenen on todettu eläneen 26-vuotiaaksi. Itse kaularengas näytti vuosista huolimatta aivan uuden veroiselta.
12/2012

Sopuleita kuvaamassa

Tunturisopuleita on juuri nyt enemmän kuin kertaakaan aiemmin tällä vuosituhannella. Merkkejä kevätvaelluksesta nähtiin Pallaksella jo huhtikuun puolella, ja Kilpisjärvellä säpinä on ollut kiivasta viime aikoina. Oli pakko päästä katsomaan.

Lähdimme Rovaniemeltä perjantaina iltapäivällä ja pystytimme teltan tuttuun paikkaan vähän ennen kymmentä. Maisema edessämme oli voittopuolisesti lumen peittämä, mutta Jehkas-tunturin alarinteessä pälviä ja lumen peittämää maata oli suunnilleen yhtä paljon.

Sää suosi: illasta ja yöstä tuli mieleenjäävä elämys. Sopuleita oli todella paljon. Niitä vilisti varvikossa ja lumen päällä, osa juroi paikoillaan ohikulkijalle kiukkuisesti tirskutellen. Aamua kohti meno vain parani.

Rinteestä löytyi paikka, missä sopulit olivat kaikesta päätellen viettäneet talvea. Tulvavedeltä säästyneet käytävät olivat vielä käytössä: sopuleita putkahteli lumen sisästä ja hävisi taas takaisin lumipeitteen suojaan.

Voi sanoa, että sopuleita oli näkyvissä koko ajan, parhaimmillaan 11 samanaikaisesti. Jos neljä aamuyön tuntia pilkotaan minuutin jaksoiksi ja oletetaan joka jaksolla havaitun vähintään kaksi eri sopulia, näkemiemme eläinten kokonaismäärä nousee suunnilleen viiteensataan. Vaikutelmaksi jäi, että sopuleita oli enemmän lumen alla kuin päällä; varvikosta niitä oli vaikeampi huomata kuin lumilaikuilta.

Koska N on näinkin suuri, uskallan sanoa jotain vaelluksen suunnasta. Yhtä yhteistä suuntaa ei ollut: sopulit juoksivat aivan sattumanvaraisesti mikä minnekin.

* * *

Heräsimme lauantaina iltapäivällä sateen ripinään. Kun sade jatkui ja jatkui, lähdimme käymään Skibotnissa. Norjan puolella sopuleita näytti olevan vielä enemmän kuin Kilpisjärvellä, ainakin jos tilannetta arvioi tiellä nähtyjen elävien ja yliajettujen sopuleiden perusteella. Yksi vaeltaja nähtiin aivan vuonon rannassa. Kesäntulo oli Skibotnissa samassa vaiheessa kuin Rovaniemellä.

* * *

Sade taukosi sunnuntaiaamuna kuuden aikoihin. Nyt vaeltelu oli hieman hillitympää kuin runsas vuorokausi aiemmin. Oli aikaa ihailla maisemia ja katsella lintuja. Ihmettelimme petolintujen vähyyttä: yksi piekana nähtiin tulomatkalla ja tuulihaukka lensi ohi Saanan suuntaan. Siinä kaikki.

* * *

Jos sopulikanta jatkaa lisääntymistään kesän aikana eikä mitään yllättävää tapahdu, tuntureilla ihmetellään syyskuussa muutakin kuin ruskan värejä.
5/2011

Tallinnan talvea

Jatkoin Tallinnaan nähtyäni Sammallahden näyttelyn ja Talviklassikon. Olin käynyt kaupungissa aiemmin viisi kertaa, mutta vain kauttakulkumatkoilla tai päiväretkillä. Nyt jäin yöksi.

Suomenlahti oli pääosin jäätön, vain lähellä Viron rannikkoa oli kapea vyöhyke pieneksi rikkoutunutta jäätä. Olin toivonut hieman arktisempia olosuhteita.

Iloinen yllätys odotti satamassa: kyhmyjoutsen päivysti jalkakäytävällä sadan metrin päässä terminaalista. Lisää lintuja löytyi satama-altaan itäpuolelta, ja pääjoukko lepäili jäällä.

Varasin majapaikkani näköalan perusteella, halusin esteettömän näkymän koko satama-alueelle. Minulle yllätysbonus sopi mainiosti, se että sain seurata aitiopaikalta kyhmyjoutsenten ja lokkien edesottamuksia.

Iltahämärissä suuntasin “Wall Streetin” kautta Vanhaan kaupunkiin. Matkan varrella näppäilin kuvia ottaen tukea milloin mistäkin. Uuden gorillapodin käyttöä olisi ehkä kannattanut harjoitella valossa. Tuloksena oli suuri joukko tärähtäneitä kuvia, mutta joukossa oli sentään jokunen onnistuneempikin. Puistosta luistinradan vierestä löytyi hauska valoteos.

Raatihuoneentorin ympäristössä on valtava määrä ruokapaikkoja, joista valitsin mielestäni hauskimman nimisen: Liisu Juures. Annos oli asiallinen ja hinnoittelu kohdallaan.

Aamulla kaupunki oli kuin tilauksesta sakean sumun vallassa. Hyökkäsin aamupalan jälkeen ulos ja otin lisää lintukuvia. Kun ennen puolta päivää suuntasin kaupunkiin, tornihotellien ylimmät kerrokset työntyivät sumun sekaan.

Kiertelin tuntikausia Vanhan kaupungin kujia ja ihastelin näkemääni. Sumu oli hälvennyt sen verran, että näkymä Toompealta pääsi oikeuksiinsa.
2/2011

Sutta juoksutettiin kelkan edessä

Lapin Radion verkkosivuilla kerrottiin eilen laittomasta suurpetojen jahtaamisesta Ylä-Lapissa.

Kelkkaa apuna käyttäen oli saatu hengiltä susi ja ilves; toinen susi pelastui täpärästi, kun rajavartioston partion paikalletulo keskeytti jo päätösvaiheeseen ehtineen takaa-ajon.

Rajavartioston partio törmäsi kaksi viikkoa sitten kahteen moottorikelkkaan, jotka ajattivat sutta UK-puistossa Kaihtimipäällä. Partio ei saanut kelkkoja kiinni, mutta niiden jäljet kulkivat Luirojärven kautta kohti Vuotsoa. Sutta oli juoksutettu 10 kilometriä niin väsyksiin, että rajamies pääsi kuvaamaan suden lähietäisyydeltä.

Suden väsyminen “jo” kymmenen kilometrin ajattamisen jälkeen kertonee vaikeista lumioloista. Tammikuussa 2001 susi juoksi kelkkoja pakoon peräti 150 kilometrin matkan, ennen kuin se saatiin tapetuksi. Tämä ajojahti tapahtui Lemmenjoen kansallispuistossa.
3/2009