Tunnustin vuodentakaisessa postauksessani viihtyväni juhannuksena kotona kaupungin rauhassa. Niin nytkin. Vesille toki teki mieli, mutta niin tekee muinakin päivinä…

Hain kirjastosta kaksi paksua kirjaa ja yhden ohuen. Toinen paksu oli Paul Therouxin v. 1993 suomeksi julkaistu Tyynenmeren onnelliset saaret. Alkuperäisteoksen kannesta löytyy tärkeä täsmennys: Paddling the Pacific.

Kirjailija matkusti saarille muiden matkailijoiden tavoin lentäen, mutta ryhtyi paikan päälle päästyään omatoimiseksi: liikkui laukkuun pakattavalla kajakilla *)  ja tyytyi telttamajoitukseen. Koska minulla on läheinen suhde sekä kajakkiin että telttaan, kirjailijan retkillä oli helppo olla hengessä mukana.

Theroux tapasi aitoja ihmisiä ja pääsi helposti puheisiin heidän kanssaan. Kalastajat ja rantadyykkarit tutkivat kiinnostuneena kajakkia ja arvostivat sillä liikkuvaa, joka ei voinut olla tavallinen turisti. Sitä ei ollut myöskään yksinäinen kuljeskelija, jonka Theroux tapasi sattumoisin  syrjäisellä rannalla: Uuden-Seelannin ex-pääministeri!

Sen lisäksi että kirjailijan näkökulma on poikkeava, hän on tarkka ja kriittinen havainnoija ja tietenkin loistava kirjoittaja. Teksti haastaa pohtimaan pallomme tulevaisuutta ja erityisesti massaturismin vaikutuksia vuosisatojen ajan omissa oloissaan eläneisiin yhteisöihin ja ympäristöihin. Havainnot ja päätelmät ovat realistisia, jonkun mielestä ehkä liian pessimistisiä.

Matkansa masentavimmat päivät Theroux vietti Amerikan Samoalla. Vuokrattuun autoon aiottiin murtautua ja tavarat varastaa. Kuunneltuaan aikansa paikallisten pikkugangstojen räävitöntä suunsoittoa kirjailija kysyi yhden nimeä.

M.C.Hammer.
Yhä röyhkeämpää – jälleen nimi räppäreiden Parnassokselta. Naurettavaa, mutta oli väärin ajatella että tällaista olisi voinut sattua muualla Oseaniassa. Olin matkustellut niin monissa paikoissa että tiesin: tällaista tapahtui vain Yhdysvaltain Samoassa. Pojat olivat huiputtajia, idioottimaisia, laiskoja, uhittelevia ja epäkunnioittavia. Olivatko he toisenlaisia aikuisina? Mahdotonta sanoa. Ehkäpä he monien muiden tavoin odottivat vain tilaisuutta lähteä Honoluluun tai Los Angelesiin tuhansien muiden samoalaisten joukkoon, joiden kulttuuri oli aikaa sitten degeneroitunut.

Saatuaan kajakkinsa vesille ja päästyään kiusankappaleista meloja muisteli lentokentällä tulijoille jaetun esitteen käyttäytymisohjeita, joilla ei tuntunut olevan minkäänlaista kosketuspintaa todellisuuteen:

– Samoalaisessa talossa ei saa puhua seisaaltaan.
– Älä ojentele jalkojasi kun istut.
– Älä kulje talon ohi sateenvarjo mukanasi.
– Älä aja kylän läpi, jos päälliköt pitävät kokoustaan.
– Älä syö kävellessäsi kylän läpi.
(Minusta näytti etteivät samoalaiset muuta tehneetkään. Useimmiten he mussuttivat suurta hillomunkkia.)
(…)
Ja määräyksiä riitti. Kuinka kummallista että niin riemukkaan sikamaista yhteiskuntaa riivasi matkailijoiden käytös tai että se yleensä loukkaantui niin helposti.
(…)
Samoasta oli tullut amerikkalaisen perheen jäsen ja se oli tyytyväinen. Samoalaiset eivät juuri innostuneet, mutta eivät myöskään valittaneet, ruskea pikkuveli oli tyytyväinen niin kauan kuin se sai ruokaa ja sen huvit maksettiin.

Emämaiden vastikkeeton, sinänsä hyvää tarkoittava tuki on merkittävä syy monen “onnellisen” saaren tämänhetkiseen tilaan. Muitakin syitä on, ja muutos voi olla järkyttävän nopea. Therouxin Honolulussa tapaama arkeologi Yoshiko Sinoto kertoo esimerkin:

Minä muistan Atiun, professori sanoi puhuessaan pikku saaresta Cookin saariryhmässä Aitutakin lähellä, missä minäkin olin melonut.
Olin töissä siellä, ja niinkin myöhään kuin vuonna 1984 Atiussa noudatettiin vielä täysin perinteisiä tapoja. Kaikki oli koskematonta. Palasin monen vuoden päästä, ja silloin vuonna 1989 koko kulttuuri oli hävinnyt. Se oli päättynyt, ihan noin vain. Miten se saattoi tapahtua niin nopeasti? Tiedättekö mikä sen aiheutti? Video. En käsitä miksi hallitus ei valvo videoita. Ne ovat hirvittäviä. Raiskausta. Sotaa. Väkivaltaa. Juopottelua. Nuoriso saa niistä huonoja ajatuksia, ja ne tuhoavat Atiun tuhatvuotisen kulttuurin.

Theroux arvioi saarten tilannetta sen mukaan, millainen suhde asukkailla on ympäröivään luontoon, tässä tapauksessa mereen:

Arvostin yleensä Tyynenmeren saarelaisia sen mukaan miten he suhtautuivat ympäröivään mereen. Uivatko he? Kalastivatko he verkoilla ja keihäillä? Rakensivatko he veneitä, meloivatko, purjehtivatko? Kykenivätkö he liikkumaan veneillä saarelta toiselle? Kerran nämä ihmiset olivat olleet maailman taitavimpia purjehtijoita. Entä nyt? Epäilin että he nykyään pelkäsivät merta, että he eivät edes tienneet merestä mitään eivätkä välittäneetkään tietää.

Olen pohtinut samaa asiaa liittyen arktisten alkuperäiskansojen nykypäivään ja tulevaisuuteen. Meri – suuren osan vuotta toki jäätyneenä – on lumen ja pakkasen lisäksi keskeinen elementti heidänkin elämässään.

Amundsenin kohtaamat inuitit elivät vielä runsaat sata vuotta sitten lähes kivikautisissa oloissa samaan aikaan kun “sivistyneestä” maailmasta saapuneet valaanpyytäjät pystyivät lyhyessä ajassa hävittämään elinvoimaisen grönlanninvalaskannan sukupuuton partaalle. Mutta kun arktinen luonto näytti mahtiaan, iglu, kajakki ja koiravaljakko osoittautuivat suurta pyyntialusta toimivammaksi ratkaisuksi.

Ajattelen niin, että arktiset alkuperäiskansat ovat säilyttäneet Therouxin kuvaamia merellisiä kansoja paremmin perinteisen tietonsa ja taitonsa selviytyä luonnon armoilla. Silti on epävarmaa, voisiko paluu aidosti perinteiseen elämänmuotoon onnistua edes pakon edessä.

*) Therouxin käyttämä kajakki kiinnosti sen verran, että tutustuin alan tarjontaan. Johtava merkki näyttäisi olevan kanadalainen Feathercraft. Keveitä, käyttökelpoisia ja kauniita kajakkeja – mutta yhtä ylivoimaisen hintavia kuin Hillebergin teltat!
6/2013