Olen jatkanut nautiskelua vanhojen kirjojen parissa. “Vanha” tarkoittaa tässä yhteydessä yli sata vuotta sitten julkaistua teosta.

Fridtjof Nansenin kertomus v. 1893-96 tehdystä naparetkestä julkaistiin suomeksi (Otava 1897) kahtena niteenä nimellä  Pohjan pimeillä perillä. Luin kirjat väärässä järjestyksessä; kirjoitin kuukausi sitten jälkimmäisen osan herättämistä tuntemuksista.

Ykkösosa haettiin minulle kirjaston varastosta. Kirja oli hieman kärsineen oloinen, koska niin monet rovaniemeläiset ovat tutustuneet siihen ennen minua.

Esimerkiksi M.Rusanen on pitänyt kovasti lukemastaan ja kirjoittanut kommenttinsa muidenkin nähtäväksi. Hänen lukuelämyksestään tulee marraskuussa kuluneeksi sata vuotta!

* * *

WSOY julkaisi Roald Amundsenin Luoteisväylän v. 1908. Kirjassa kerrotaan toisen suuren norjalaisen naparetkeilijän kolme vuotta kestäneestä matkasta, joka suuntautui Norjasta Pohjois-Amerikan mantereen pohjoispuolitse Alaskan Nomeen.

Amundsenin Gjøa-alus vietti jäissä kolme talvea, joista kaksi tarkoituksella samassa paikassa mahdollisimman lähellä magneettista pohjoisnapaa.

Amundsen osoittautuu Nansenia eloisammaksi kertojaksi. Kirjan mielestäni kiinnostavinta antia ovat kuvaukset arktisen luonnon armoilla lähes kivikautisen alkeellisissa oloissa sinnitelleiden eskimoiden elämästä. Eskimoiden ja laivaväen kanssakäyminen on vilkasta ja kumpaakin osapuolta hyödyttävää.

Amundsen on syvästi huolissaan tapaamansa arktisen alkuperäiskansan tulevaisuudesta:

Tulimme Gjøan matkalla tekemisiin 10 eri eskimoheimon kanssa ja saimme hyvän tilaisuuden nähdä sivistyksen vaikutusta heihin, sillä saatoimme nyt verrata toisiinsa semmoisia eskimoita, jotka olivat tulleet sivistyksen yhteyteen ja semmoisia, jotka olivat aivan koskemattomat. Ja varmana vakuutuksenani lausun, että viimeksi mainitut, ne eskimot, jotka elävät kokonaan erillään kaikesta sivistyksestä, ehdottomasti ovat onnellisemmat, terveemmät, rehellisemmät ja tyytyväisemmät. Niillä sivistyneillä kansoilla, jotka tulevat eskimoitten kanssa tekemisiin, on ehdoton velvollisuus suojella heitä ja lain ja ankarain säädösten kautta varjella heitä niin sanotun sivistyksen monilta vaarallisilta ja huonoilta puolilta. Ilman sitä he ehdottomasti joutuvat perikadon omiksi. Tanskan kuninkaallinen Grönlannin kauppa ansaitsee kaikkea tunnustusta siitä tavasta, miten se on siirtomaataan Grönlantia kohdellut. On toivottavaa, että muut kansat seuraavat Tanskan esimerkkiä ja täydelleen käsittävät velvollisuutensa näitä oivia ja reippaita, navan äärillä asuvia luonnonlapsia kohtaan.
Mutta parasta, mitä voin ystävillemme netchjilli-eskimoille toivottaa, on se, ettei sivistys koskaan heihin ulottuisi.

Kirjan on kääntänyt suomeksi I.K.Inha, minulle valokuvistaan tuttu monitoimihenkilö. Inha on varmaankin silmäillyt mielikseen kirjan kiinnostavia kuvia, esimerkiksi tätä:

Gjøa vietti kolmannen talvensa Alaskan pohjoisrannikolla lähellä paikkaa, missä amerikkalaisilla valaanpyyntialuksilla oli tapana talvehtia. Kevättalvella Amundsen “käväisi” lähimmässä lennätinkonttorissa, jonne tuli matkaa linnuntietä 600 km. Aluksen muu miehistö rakensi aikansa kuluksi hyppyrimäen ja leiskautteli siitä ilmavia siivuja.

Reipasta väkeä nuo norjalaiset!

* * *

Amundsenin teokseen sisältyy luutnantti Godfred Hansenin raportti, jonka tämä kirjoitti Victoriansaaren itärannikolle keväällä 1906 Peder Ristvedtin kanssa tekemästään kartoitusretkestä. Lainaus sivulta 469:

Ostin hylkeen, jota sen omistaja juuri toi kotiin pyyntiretkeltään ja maksoin siitä noin 2,5 tuuman mittaisen puukon, joka oli jääsahan terästä valmistettu. Maksu oli ehkä nolonlainen. Mutta jos kauppa on rehellinen, silloin kun se molemmille asianomaisille tuottaa iloa, niin tämä kauppa oli rehellinen. Sillä vaikeata on sanoa, kumpi meistä molemmista oikeastaan oli iloisempi. Minä kovasti tarvitsin hyljettä ja hän, raukka, ei ollut vielä eläissään omistanut teräsveistä. Myöhemmin ostimme vielä enemmän rasvaa. Puoli hylkeen kylkeä maksoi 3 tuuman mittaisen naulan, mutta se hinta sai jo minunkin punastumaan. Kun kaupanteko oli päättynyt ja minä olin saanut niin paljon rasvaa kuin tarvitsin, niin annoin hänelle vielä leikkaussakset kaupan päälle. Ja nyt ei riemastunut ainoastaan hän ja hänen vaimonsa, vaan koko heimokin, siitä että heidän hallussaan oli nyt semmoinen kallisarvoinen kapine.

Norjalaisten kauppakumppanit olivat kiilnermiun-eskimoita, joiden aseet ja työkalut olivat puuta, luuta tai kuparia. Kukaan heistä ei ollut aiemmin nähnyt valkoihoista ihmistä.

Alkuperäinen postaus 5/2013, lisäys 3/2022

Lapin Kirjallisuusseurassa pyritään välttämään kaikenlaista kirjailijoiden lokeroimista. Siksi ihmettelin, minkä vuoksi lajityyppi ”eräkirja” mainitaan erikseen lappilaisten uutuuskirjojen kannessa. Päällyksiä somistavan hirven ja karhun luulisi antavan riittävästi vihjettä kirjan sisällöstä. Pelkäävätkö kustantajat, että joku ”oikean” kirjallisuuden ystävä ostaa eräkirjan vahingossa?

Juhani Vallin Kairan kosketus on julkaistu Otavan Ison karhun eräkirjastossa, Kalevi Sipolan Jänissuon valtias on kokoelma eränovelleja. Sipolan kustantaja on kemiläinen Atrain Kustannus.

Kannustan eräkirjoihin tottumatonta aloittamaan lukeminen otsikoltaan kiinnostavasta tarinasta tyyppiä Etelän varis (Valli) tai yllättävästä Läskisiivut (Sipola). Koska kumpikin kirjailija on tehnyt hyvää työtä, lukija saattaa kokea iloisen yllätyksen ja haluaa lukea lisää. Jatko riippuu viime kädessä siitä, onko sisältö riittävän kiinnostava.

Juhani Vallille eräkirjailijaksi leimautuminen ei ole ongelma, päinvastoin. Lainaus novellin Aamuhaukku sivulta 211:

”Mistään eräkirjailijan urasta en tuolloin vielä haaveillut, ja nyt kun olen pari eräkirjaa julkaissut, erä-sana kirjailijan edessä tuntuu oikein mukavalta. En tunne tarvetta kirjoittaa ”oikeaa romaania”, jotta minä voisin olla ”uskottava” kirjailija joillekin. Kun kriittiselle metsästäjäkunnalle on suhteellisen uskottava, se riittäkööt…”

Vallin Kairan kosketus päättää trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Juuret kairassa (2007) ja Kirveeniskuja kairassa (2011). Muistikuvani aiempien teosten tapahtumista ja henkilöhahmoista olivat sen verran hataria, että luin uutuuskirjan itsenäisenä teoksena.

Vallin tarinoiden avainhenkilöt ovat yhtä kotonaan pyyntipuuhissa ja kylän kaljabaarissa. Välillä eräily jää hetkeksi taka-alalle: monipäiväisellä pilkkiretkellä seurataan kiekkoleijonien edesottamuksia, ja veteraanit innostuvat muistelemaan etulinjassa tehtyjä pyssysuorituksia.

Lukijan arvioitavaksi marssitetaan metsästäjien koko kirjo Suomen parhaan metsästysseuran puheenjohtajasta ammattimaiseen autosta ampujaan.

Valli kuvaa toimintaa metsästyksen harmaalla alueella mutkattoman luontevasti, sortumatta ihailuun tai päälleliimattuun moralisointiin. Kirjailijan peräänkuuluttama uskottavuus on kovimmalla koetuksella silloin, kun tuttuihin metsiin ilmestyy outoja kulkijoita.

Minulle teoksen ehdoton herkkupala oli kuvaus Helsingin Sanomien naistoimittajan vierailusta jokivarren äijäporukan hirvijahdissa.

Kalevi Sipola oli uusi tuttavuus, koska vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Ristiinnaulitut on toistaiseksi lukematta. Tuskin kuitenkaan kauan!

Juniorit ottavat Sipolan novelleissa niin vahvasti roolia, että välillä on vaikea muistaa kirjoittajan ehtineen ikämiessarjaan. Kieli on värikästä ja ilmaisuvoimaista; toimivaa dialogia on paljon ja se on uskottavaa siitä riippumatta, minkä ikäiset henkilöt ovat äänessä.

Vanha ja uusi aika kohtaavat tammukkapurolla: ongitaan rinnan luomuvälineillä ja kaupasta ostetuilla, kaverille lähtee reaaliaikainen saaliskuva herättämään kateutta.

Sipolan kyky nähdä ja kuvata luonnonilmiöitä ansaitsee erityisen kiitoksen – sanon tämän paljon luonnossa liikkuneena ex-biologina. Kohtaus tammukkapurolla on aivan yliveto. Kun poikasten puolesta hermoileva koppelo kompastuu rantatörmällä ja joutuu veden varaan, kalamies säntää hetkeäkään epäröimättä pelastamaan lintua.

Koska luen eräkirjoja vain satunnaisesti, en osaa enkä halua verrata Vallia ja Sipolaa alan muihin tekijöihin. Uskallan kuitenkin epäillä, että kumpikin on tiukasti kärjen tuntumassa.

Julkaistu Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen-lehden numerossa 2/2013

Tunnustin vuodentakaisessa postauksessani viihtyväni juhannuksena kotona kaupungin rauhassa. Niin nytkin. Vesille toki teki mieli, mutta niin tekee muinakin päivinä…

Hain kirjastosta kaksi paksua kirjaa ja yhden ohuen. Toinen paksu oli Paul Therouxin v. 1993 suomeksi julkaistu Tyynenmeren onnelliset saaret. Alkuperäisteoksen kannesta löytyy tärkeä täsmennys: Paddling the Pacific.

Kirjailija matkusti saarille muiden matkailijoiden tavoin lentäen, mutta ryhtyi paikan päälle päästyään omatoimiseksi: liikkui laukkuun pakattavalla kajakilla *)  ja tyytyi telttamajoitukseen. Koska minulla on läheinen suhde sekä kajakkiin että telttaan, kirjailijan retkillä oli helppo olla hengessä mukana.

Theroux tapasi aitoja ihmisiä ja pääsi helposti puheisiin heidän kanssaan. Kalastajat ja rantadyykkarit tutkivat kiinnostuneena kajakkia ja arvostivat sillä liikkuvaa, joka ei voinut olla tavallinen turisti. Sitä ei ollut myöskään yksinäinen kuljeskelija, jonka Theroux tapasi sattumoisin  syrjäisellä rannalla: Uuden-Seelannin ex-pääministeri!

Sen lisäksi että kirjailijan näkökulma on poikkeava, hän on tarkka ja kriittinen havainnoija ja tietenkin loistava kirjoittaja. Teksti haastaa pohtimaan pallomme tulevaisuutta ja erityisesti massaturismin vaikutuksia vuosisatojen ajan omissa oloissaan eläneisiin yhteisöihin ja ympäristöihin. Havainnot ja päätelmät ovat realistisia, jonkun mielestä ehkä liian pessimistisiä.

Matkansa masentavimmat päivät Theroux vietti Amerikan Samoalla. Vuokrattuun autoon aiottiin murtautua ja tavarat varastaa. Kuunneltuaan aikansa paikallisten pikkugangstojen räävitöntä suunsoittoa kirjailija kysyi yhden nimeä.

M.C.Hammer.
Yhä röyhkeämpää – jälleen nimi räppäreiden Parnassokselta. Naurettavaa, mutta oli väärin ajatella että tällaista olisi voinut sattua muualla Oseaniassa. Olin matkustellut niin monissa paikoissa että tiesin: tällaista tapahtui vain Yhdysvaltain Samoassa. Pojat olivat huiputtajia, idioottimaisia, laiskoja, uhittelevia ja epäkunnioittavia. Olivatko he toisenlaisia aikuisina? Mahdotonta sanoa. Ehkäpä he monien muiden tavoin odottivat vain tilaisuutta lähteä Honoluluun tai Los Angelesiin tuhansien muiden samoalaisten joukkoon, joiden kulttuuri oli aikaa sitten degeneroitunut.

Saatuaan kajakkinsa vesille ja päästyään kiusankappaleista meloja muisteli lentokentällä tulijoille jaetun esitteen käyttäytymisohjeita, joilla ei tuntunut olevan minkäänlaista kosketuspintaa todellisuuteen:

– Samoalaisessa talossa ei saa puhua seisaaltaan.
– Älä ojentele jalkojasi kun istut.
– Älä kulje talon ohi sateenvarjo mukanasi.
– Älä aja kylän läpi, jos päälliköt pitävät kokoustaan.
– Älä syö kävellessäsi kylän läpi.
(Minusta näytti etteivät samoalaiset muuta tehneetkään. Useimmiten he mussuttivat suurta hillomunkkia.)
(…)
Ja määräyksiä riitti. Kuinka kummallista että niin riemukkaan sikamaista yhteiskuntaa riivasi matkailijoiden käytös tai että se yleensä loukkaantui niin helposti.
(…)
Samoasta oli tullut amerikkalaisen perheen jäsen ja se oli tyytyväinen. Samoalaiset eivät juuri innostuneet, mutta eivät myöskään valittaneet, ruskea pikkuveli oli tyytyväinen niin kauan kuin se sai ruokaa ja sen huvit maksettiin.

Emämaiden vastikkeeton, sinänsä hyvää tarkoittava tuki on merkittävä syy monen “onnellisen” saaren tämänhetkiseen tilaan. Muitakin syitä on, ja muutos voi olla järkyttävän nopea. Therouxin Honolulussa tapaama arkeologi Yoshiko Sinoto kertoo esimerkin:

Minä muistan Atiun, professori sanoi puhuessaan pikku saaresta Cookin saariryhmässä Aitutakin lähellä, missä minäkin olin melonut.
Olin töissä siellä, ja niinkin myöhään kuin vuonna 1984 Atiussa noudatettiin vielä täysin perinteisiä tapoja. Kaikki oli koskematonta. Palasin monen vuoden päästä, ja silloin vuonna 1989 koko kulttuuri oli hävinnyt. Se oli päättynyt, ihan noin vain. Miten se saattoi tapahtua niin nopeasti? Tiedättekö mikä sen aiheutti? Video. En käsitä miksi hallitus ei valvo videoita. Ne ovat hirvittäviä. Raiskausta. Sotaa. Väkivaltaa. Juopottelua. Nuoriso saa niistä huonoja ajatuksia, ja ne tuhoavat Atiun tuhatvuotisen kulttuurin.

Theroux arvioi saarten tilannetta sen mukaan, millainen suhde asukkailla on ympäröivään luontoon, tässä tapauksessa mereen:

Arvostin yleensä Tyynenmeren saarelaisia sen mukaan miten he suhtautuivat ympäröivään mereen. Uivatko he? Kalastivatko he verkoilla ja keihäillä? Rakensivatko he veneitä, meloivatko, purjehtivatko? Kykenivätkö he liikkumaan veneillä saarelta toiselle? Kerran nämä ihmiset olivat olleet maailman taitavimpia purjehtijoita. Entä nyt? Epäilin että he nykyään pelkäsivät merta, että he eivät edes tienneet merestä mitään eivätkä välittäneetkään tietää.

Olen pohtinut samaa asiaa liittyen arktisten alkuperäiskansojen nykypäivään ja tulevaisuuteen. Meri – suuren osan vuotta toki jäätyneenä – on lumen ja pakkasen lisäksi keskeinen elementti heidänkin elämässään.

Amundsenin kohtaamat inuitit elivät vielä runsaat sata vuotta sitten lähes kivikautisissa oloissa samaan aikaan kun “sivistyneestä” maailmasta saapuneet valaanpyytäjät pystyivät lyhyessä ajassa hävittämään elinvoimaisen grönlanninvalaskannan sukupuuton partaalle. Mutta kun arktinen luonto näytti mahtiaan, iglu, kajakki ja koiravaljakko osoittautuivat suurta pyyntialusta toimivammaksi ratkaisuksi.

Ajattelen niin, että arktiset alkuperäiskansat ovat säilyttäneet Therouxin kuvaamia merellisiä kansoja paremmin perinteisen tietonsa ja taitonsa selviytyä luonnon armoilla. Silti on epävarmaa, voisiko paluu aidosti perinteiseen elämänmuotoon onnistua edes pakon edessä.

*) Therouxin käyttämä kajakki kiinnosti sen verran, että tutustuin alan tarjontaan. Johtava merkki näyttäisi olevan kanadalainen Feathercraft. Keveitä, käyttökelpoisia ja kauniita kajakkeja – mutta yhtä ylivoimaisen hintavia kuin Hillebergin teltat!
6/2013

Tutustuin lauantaina Tapani Raittilan retrospektiiviseen näyttelyyn, joka on esillä Rovaniemen taidemuseossa syyskuun lopulle saakka. Sara Hildenin taidemuseon kokoama, Tampereella jo nähty näyttely jatkaa Rovaniemeltä Joensuun taidemuseoon.

Monipuolisen taiteilijan tuotannosta näyttelyssä korostuvat eri tekniikoin toteutetut henkilökuvat. Presidenteistä ja muista julkisuuden henkilöistä maalatut muotokuvat saavat ikään kuin vastapainokseen laajahkon lyijykynällä piirretyn sarjan suomalaisista kirjailijoista.

Näyttelyn aikajänne on poikkeuksellisen pitkä: vanhin työ on omakuva vuodelta 1938 ja tuorein, kirjailijapoika Hannun muotokuva vuodelta 2000. Näyttelyn avajaisiin osallistunut taiteilija työskentelisi ilmeisesti edelleen, ellei näön heikentyminen olisi esteenä.

Katselin monia töitä liki lumoutuneena, esimerkiksi Mikko Juvan muotokuvaa. Erityisen vaikutuksen teki kuitenkin jo mainittu omakuva, kuva 17-vuotiaasta nuorukaisesta, joka oli päättänyt tulla taiteilijaksi.

Sotavuodet keskeyttivät taideopinnot pitkäksi aikaa, sillä Raittila osallistui talvi- ja jatkosodan lisäksi myös Lapin sotaan. Rintamalla taiteilijan kutsumus vahvistui entisestään, ja keväällä 1945 Raittila vihdoin vapautui “kuolemanvaarasta ja ahdistuksesta” vapaaseen ja tulevaisuuteen luottavaan ilmapiiriin tunnelmissa, joita taiteilija itse on luonnehtinut riemulliseksi.

Raittila jatkoi opintojaan Suomen Taideakatemiassa 1945-47 ja sai pian valmistuttuaan Suomen Taiteilijayhdistyksen dukaattipalkinnon.

Raittilaa pidetään hiljaisen realismin ja herkän viivan mestarina, otteeltaan vakavamielisenä taiteilijana. Voisi ajatella, että sotavuodet olivat keskeinen osa taidekoulutusta.
6/2007

Olen lukenut viime aikoina vanhaa suosikkiani Haanpäätä.

Kirjailijan pitkää paitsiossa pitämistä on vaikea ymmärtää. Toisaalta vaikeuksien keskellä kypsyi mestari: Haanpää oppi näkemään, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ironia on tehokkaampi ase kuin sanallinen katkaistu haulikko.

Sitaatit ovat v. 1949 julkaistusta pienoisromaanista Jauhot.

Siinä aamuhämärissä oli pyhäisten hameitten esiinkaivamista, suksen mäystimien kuntoon laittoa ja einepalan haukkaamista. (…)
Hän kääri jälkeläisen riepuihin, pisti kitisevän käärön suureen tuohikonttiin, nosti kontin hartioilleen ja lykkäsi lylyt lumelle.

Mari Rämeen esikoiselle piti saada nimi ja sen saattoi antaa vain kirkkoherra. Mari halusi päästä liikkeelle mahdollisimman varhain, sillä keväisen yöpakkasen jäljiltä hanki kantoi hiihtäjää, ja matkaa kirkonkylään oli pitkästi.

Perille päästyään Mari levähti hetken kauppapuodissa ja teki pienet ostoksensa. Sitten hän suuntasi kirkkoherran puheille. Kirkkoherra istui pöytänsä takana, silmäili Maria ja hänen konttiaan pitkään ja arvostelevasti ennen kuin lausui:

Kaiketi teillä on sitten mukana se kastetoimituksesta  menevä maksu, kahdeksankymmentä penniä, sanoi kirkonmies lopulta. Hän oli mutkaton ihminen. Hänen mieleensä ei juolahtanut ollenkaan salailla sitä seikkaa, mikä hänestä nähtävästi oli tärkeintä kasteasioissa.

Mari joutui myöntämään, että rahaa ei ollut, enää. Tullessa hänellä oli ollut kokonainen hopeamarkka, mutta sillä hän oli maksanut ostoksensa. Kirkkoherra ei suostunut Marin ehdotukseen, että pyhä toimitus maksettaisiin myöhemmin kun rahoja satutaan saamaan.

Satutaan, satutaan, satutaan! hoeskeli kirkkoherra. Hän oli joutunut jo palauttamaan muutamia, jotka pyrkivät kastattamaan velaksi, ties kenen maksun päälle. (…)
Ei se näin käy, rakas ystävä, sanoi hän. Terve lapsi. Kastetaan se sitten kun rahaa on kassottunut.

Mari joutui hiihtämään iltakylmäsellä takaisin mökkiinsä tyhjin toimin, niine nimineen.

Sinä talvena Kairan pitäjän vähäväkisillä oli käteistä rahaa vielä tavallistakin vähemmän kuvernöörin määrättyä, että palkka hätäaputöistä maksettiin jauhoina. Pian Marin vierailun jälkeen jauhoista tuli käypä maksuväline kirkkoherran kanssa asioitaessa.

Kun ensimmäinen erä kirkollisista toimituksista jauhoina maksettuja korvauksia toimitettiin kirkkoherralle, tämä ei ihme kyllä vaatinut punnitusta, vaan huusi rengin paikalle ottamaan haltuunsa pussillisen Mustan apejauhoja.

Pöllön Riita sattui näkemään kirkkoherralle kulkeutuneiden jauhojen lopullisen osoitteen eikä pitänyt havaintoa omana tietonaan. Jo samana päivänä kylällä kaikki tiesivät, että köyhäinjauhoja pölähtelee missä sattuu:

Niitä se syöpi pappilan Mustakin, niin ettei kaiketi ole kumma, vaikka kupeet silkkinä välkkyvätkin.

Riita kuulutti asiaa myös kylän kauppapuodissa monen todistajan läsnäollessa. Paikalle sattui myös Rämeen Mari, joka oli onnistunut saamaan nimen lapselleen toisella yrittämällä, mutta maksanut siitä selvällä rahalla. Mari oli otollisessa sieluntilassa kuuntelemaan Pöllön Riitan todistusta:

Hän oli erinomainen kuuntelija, joka pienillä, kyselevillä ja hyväksyvillä välihuudahduksilla osasi ilmoittaa, että kyllä ymmärretään. Lopulta hän innostui sanomaan sanasensa, vaikka kähläistä ja mautontahan se oli Riitan esityksen rinnalla, siitä seikasta, että köyhä pannaan jutamaan sydänmaita kuinka monta kertaa tahansa saadakseen nimen lapselleen…

Aikansa pitäjällä kierreltyään juttu tuli kirkkoherran korviin sellaisessa muodossa, että pappilan Musta syö hätäaputyömaalta varastettuja jauhoja. Julmistunut kirkkoherra sai selville tarinan levittäjät ja haastoi heidät vastaamaan valheellisista vihapuheistaan:

Hän antoi tämmingin, haasteen Pöllön Riitalle ja Rämeen Marille. Heidän oli tultava vastaamaan ensituleviin syyskäräjiin kirkkoherra Borghin herjauksesta ja solvauksesta

Kirkkoherran kunnia palautettiin aikanaan siltä osin kun se oli oikeuden päätöksellä mahdollista palauttaa. Syylliset saivat ansionsa mukaan:

Käräjäkirjurin kynä rapisi, ovet avattiin ja asianomaiset kutsuttiin tuomiolle. Pöllön Riita sai yhdeksän kuukautta ja Rämeen Mari kuusi kuukautta vankeutta herjauksesta ja solvauksesta.

* * *

Viime aikoina muodikkaaksi tullut vihapuhe-termi esiintyi Haanpään tekstissä todellakin  jo 60 vuotta sitten.  Kairan kirkkoherra Borgh piti vihapuheena itsestään kerrottuja lievästi värittyneitä tositarinoita.

Kun vihapuheesta selviää nykyisin sakoilla ja/tai ehdollisella, viime vuosisadan alussa rangaistuksena oli Rämeen Marin tapauksessa puoli vuotta vankeutta.

PS
Haanpäätä lukiessa on hyvä varata käden ulottuville Vesa Karosen oivallinen ja asiaa syvästi ymmärtävä teos Haanpään elämä. (SKS 1985)
10/2011

Näinä päivinä on lohdullista tietää, että huhtikuussa on joskus jossakin ollut vielä kylmempää kuin Rovaniemellä tänä keväänä.

Löysin kirjastosta Fridtjof Nansenin kertomuksen huimasta seikkailusta napajäätiköllä ja talvehtimisesta Frans Josefin maalla, kirjaimellisesti Pohjan pimeillä perillä. Norjalaisesta naparetkestä (1893-96) ja sen tuloksista kertova kirja julkaistiin suomeksi kahtena osana, joista käsiini osui “jälimmäinen osa”.

Kirjailija Teuvo Pakkalan kääntämä teos julkaistiin Otavan kustantamana v. 1897. Runsaasti kuvitettu kirja sisältää Nansenin tekstien lisäksi kapteeni Otto Sverdrupin kirjoittaman kuvauksen Fram-aluksen vaiheista sen jälkeen kun Nansen ja Johansen jättivät laivan maaliskuussa 1895 ja suuntasivat kohti pohjoisnapaa.

Toivottoman hankalat jääolot estivät pääsyn navalle, ja kaksikko lähti koirineen pyrkimään takaisin ihmisten ilmoille. Maata saatiin näkyviin heinäkuun 24 päivänä, ensi kertaa kahteen vuoteen. Liki kaksi viikkoa piti kuitenkin vielä kamppailla jäällä, ennen kuin reet nostettiin kajakeista tehdylle lautalle ja jatkettiin avoveden yli saaren rantaan. Mutta:

Yhä sekavammaksi käy kysymys, missä me olemme? Näyttää siltä kuin lännen puolella meistä olisi leveä salmi, vaan mikä salmi?

Nansen ja Johansen olivat saapuneet jäälakeudelta Frans Josefin maan koillisimmalle saarelle eli alueelle, missä todennäköisesti yksikään ihminen ei ollut ennen heitä käynyt. Nykyisissä kartoissa rantautumispaikka on nimetty Nansenin vaimon ja tyttären mukaan Eva-Livin saareksi.

Kun viimeinenkin toivo pääsemisestä Norjaan sen kesän aikana hiipui, alkoi varustautuminen talveen. Miehet rakensivat kivistä majan ja kattoivat sen mursunnahoilla. Kurkihirreksi sopiva ajopuu löytyi rannalta. Ruokaa ja traania saatiin ampumalla jääkarhuja ja mursuja.

Aurinko laski lokakuun puolivälissä ja näyttäytyi jälleen helmikuun lopulla. Talvi tuntui loputtoman pitkältä, mutta sujui ongelmitta.

Mielestämme meillä itse asiassa oli varsin hyvä. Koko ajan olimme virkeällä mielellä, ja me ilahdutimme itseämme kaikella hyvällä, jota tulevaisuus meille oli tarjoava.
(…)
Sillä tavalla aikamme kului. Enimmäkseen koetimme sen saada kulumaan nukkumalla, ja kävi niinkin että me nousimme nukuttuamme kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa. Jos joku vielä on siinä vanhentuneessa luulossa, että keripukki tulee liikunnon puutteesta, niin me olemme eläviä esimerkkejä siitä, että se ei ole totta, sillä koko tämän ajan me olimme täysin terveitä.

Matka jatkui toukokuun 19. päivänä. Myötätuuli auttoi eteenpäin, aluksi jäällä ja sitten avovedessä.

Karhut ja mursut olivat aiheuttaneet useita vaaratilanteita, mutta koko retken kriittisin tilanne johtui omasta huolimattomuudesta: rannalle nousseet miehet huomasivat järkytyksekseen kajakkien karanneen. Nansen ojensi kellonsa Johansenille, riisui päällysvaatteensa ja hyppäsi veteen.

Vesi oli jäätävän kylmää, vaatepäällä oli raskas uida, ja kajakit ajautuivat yhä edemmäksi, nopeammin kuin minä uin. Minusta näytti epäilyttävältä, voisinko mitään. Vaan siellä meni kaikki toivomme – kaikki mitä meillä oli, oli kajakeissa, meillä ei ollut veitsen vertaa asetta…

Kesäkuun 17. päivänä Nansen oli kuulevinaan koiran haukuntaa; edellisenä päivänä oli kuulunut kaksi pyssyn laukausta muistuttanutta ääntä, jotka oli kuitenkin helppo selittää johtuneiksi jään halkeamisesta. Tuhansien lintujen aiheuttama melu haittasi poikkeavien äänten kuulemista.

Johansen oli epäilevällä kannalla, mutta osallistui kuitenkin uuden tilanteen herättämään spekulointiin:

Syödessämme puhelimme siitä, ketä siellä voisi olla, joko oman maan miehiä tai englantilaisia. Jos siellä oli englantilainen retkikunta, jota oli puuhattu Frans Josefin maahan meidän lähtiessämme, niin mitä oli tehtävä? “Me jäämme heidän luokseen pariksi päiväksi, arveli Johansen, ja sitten jatkamme matkaamme Huippuvuorille, muuten kuluu liian kauan ennen kuin pääsemme kotia.”

Miehet olivat tottuneet luottamaan itseensä: Huippuvuorille oli matkaa n. 600 kilometriä!

Nansen lähti tiedustelemaan tilannetta. Löytyneistä koiran jäljistä ei voinut erehtyä, ja pian näkyviin ilmestyi jäällä kävelevä ihmishahmo.

Me lähestyimme nopeasti toisiamme, minä huiskutin lakkia, hän teki samoin. Minä kuulin hänen puhelevan koiralle. Kuuntelin. Hän puhui englanninkieltä, ja kun tulin lähemmäs, niin luulin tuntevani mr Jacksonin, jonka muistelin kerran nähneeni. Minä nostin lakkia; ojensimme toisillemme sydämmellisesti kättä: “How do you do? – How do you do?

Kävelijä oli todellakin lähistöllä tukikohtaa pitäneen englantilaisretkikunnan johtaja Frederick Jackson, jolle rähjäisen keskustelukumppanin henkilöllisyys paljastui vasta hetken kuluttua.

Hän pysähtyi sitten yhtäkkiä satunnaisen huomautukseni johdosta, katsoi minua terävästi silmiin ja sanoi kiivaasti: “Oletteko Nansen?”

Tukikohdassa odotettiin laivan vierailua, joten Nansenin ja Johansenin ei tarvinnut jatkaa matkaa kajakeilla. He saapuivat Vuoreijaan (Vardø) 13.8.1896.

Ensimmäinen kysymys koski Framin kohtaloa. Siitä ei ollut kuulunut mitään, mutta pian kuului: Fram vapautui jään kahleista Huippuvuorten länsipuolella 13.8. ja saapui Skjervøyn satamaan viikkoa myöhemmin.

Kuva Tromsøn Polar Museumin näyttelystä.
4/2013