Tutustuin lauantaina Tapani Raittilan retrospektiiviseen näyttelyyn, joka on esillä Rovaniemen taidemuseossa syyskuun lopulle saakka. Sara Hildenin taidemuseon kokoama, Tampereella jo nähty näyttely jatkaa Rovaniemeltä Joensuun taidemuseoon.

Monipuolisen taiteilijan tuotannosta näyttelyssä korostuvat eri tekniikoin toteutetut henkilökuvat. Presidenteistä ja muista julkisuuden henkilöistä maalatut muotokuvat saavat ikään kuin vastapainokseen laajahkon lyijykynällä piirretyn sarjan suomalaisista kirjailijoista.

Näyttelyn aikajänne on poikkeuksellisen pitkä: vanhin työ on omakuva vuodelta 1938 ja tuorein, kirjailijapoika Hannun muotokuva vuodelta 2000. Näyttelyn avajaisiin osallistunut taiteilija työskentelisi ilmeisesti edelleen, ellei näön heikentyminen olisi esteenä.

Katselin monia töitä liki lumoutuneena, esimerkiksi Mikko Juvan muotokuvaa. Erityisen vaikutuksen teki kuitenkin jo mainittu omakuva, kuva 17-vuotiaasta nuorukaisesta, joka oli päättänyt tulla taiteilijaksi.

Sotavuodet keskeyttivät taideopinnot pitkäksi aikaa, sillä Raittila osallistui talvi- ja jatkosodan lisäksi myös Lapin sotaan. Rintamalla taiteilijan kutsumus vahvistui entisestään, ja keväällä 1945 Raittila vihdoin vapautui “kuolemanvaarasta ja ahdistuksesta” vapaaseen ja tulevaisuuteen luottavaan ilmapiiriin tunnelmissa, joita taiteilija itse on luonnehtinut riemulliseksi.

Raittila jatkoi opintojaan Suomen Taideakatemiassa 1945-47 ja sai pian valmistuttuaan Suomen Taiteilijayhdistyksen dukaattipalkinnon.

Raittilaa pidetään hiljaisen realismin ja herkän viivan mestarina, otteeltaan vakavamielisenä taiteilijana. Voisi ajatella, että sotavuodet olivat keskeinen osa taidekoulutusta.
6/2007