Kaikki kaskelotista

Olen lukenut puolen vuoden aikana urakalla Herman Melvillen teoksia, osan toiseen kertaan. Aloitin julkaisemisjärjestyksessä ja kirjoitin väliraportissa, että neljästä ensimmäisestä teoksesta mielestäni paras on Valkotakki.

Sitten tartuin Melvillen pääteoksena pidettyyn Moby Dickiin. Nyt toisen lukemisen jälkeen alan ymmärtää, miksi suuri yleisö ja kriitikot eivät innostuneet kirjasta: se yksinkertaisesti räjähtää käsiin.

Melville lienee kuulunut aikansa johtaviin kaskelottiasiantuntijoihin, mutta pitikö tunkea niin paljon tietoa yksiin kansiin! Kirjailija myöntää yllättävän avoimesti kunnianhimoisen tavoitteensa, mutta ei näytä pitävän tilannetta ongelmallisena. Moby Dick s. 648-649:

Koska olen ryhtynyt painiskelemaan leviatanin kanssa, minun on osoitettava että hallitsen asian kaikki puolet tyhjentävästi, enkä jätä käsittelemättä sen veren vähäisintäkään alkutekijää enkä kerimättä sisälmysten viimeistä mutkaa auki.
(…)
Kun valitsee suuren ja vapaan aiheen, näin se vaikuttaa ja näin se suurentaa! Me paisumme sen mittoihin. Jos haluaa luoda mahtavan teoksen, on valittava mahtava aihe. Milloinkaan ei voi kirjoittaa suurta ja kestävää teosta kirpuista, vaikka monet ovat kyllä yrittäneet.

Vuonna 1851 julkaistun suurteoksen saama vastaaotto oli Melvillelle katkera pettymys. Onneksi kirjailija ei masentunut, vaan jatkoi kirjoittamista.

Kokoelmassa Lumotut saaret julkaistut tekstit ovat 1850-luvulta. Viimeistään niillä Melville todistaa epäilijöille olevansa maailmanluokan kirjailija. Tällä kertaa aiheet eivät ole mahtavia, mutta tekstit ovat!

Merisairautta pelkäävien iloksi voin kertoa, että viidestä kertomuksesta kolme sijoittuu kuivalle maalle ja yhden tarinan aiheena on kukko.