Lapin Kirjallisuusseurassa pyritään välttämään kaikenlaista kirjailijoiden lokeroimista. Siksi ihmettelin, minkä vuoksi lajityyppi ”eräkirja” mainitaan erikseen lappilaisten uutuuskirjojen kannessa. Päällyksiä somistavan hirven ja karhun luulisi antavan riittävästi vihjettä kirjan sisällöstä. Pelkäävätkö kustantajat, että joku ”oikean” kirjallisuuden ystävä ostaa eräkirjan vahingossa?

Juhani Vallin Kairan kosketus on julkaistu Otavan Ison karhun eräkirjastossa, Kalevi Sipolan Jänissuon valtias on kokoelma eränovelleja. Sipolan kustantaja on kemiläinen Atrain Kustannus.

Kannustan eräkirjoihin tottumatonta aloittamaan lukeminen otsikoltaan kiinnostavasta tarinasta tyyppiä Etelän varis (Valli) tai yllättävästä Läskisiivut (Sipola). Koska kumpikin kirjailija on tehnyt hyvää työtä, lukija saattaa kokea iloisen yllätyksen ja haluaa lukea lisää. Jatko riippuu viime kädessä siitä, onko sisältö riittävän kiinnostava.

Juhani Vallille eräkirjailijaksi leimautuminen ei ole ongelma, päinvastoin. Lainaus novellin Aamuhaukku sivulta 211:

”Mistään eräkirjailijan urasta en tuolloin vielä haaveillut, ja nyt kun olen pari eräkirjaa julkaissut, erä-sana kirjailijan edessä tuntuu oikein mukavalta. En tunne tarvetta kirjoittaa ”oikeaa romaania”, jotta minä voisin olla ”uskottava” kirjailija joillekin. Kun kriittiselle metsästäjäkunnalle on suhteellisen uskottava, se riittäkööt…”

Vallin Kairan kosketus päättää trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Juuret kairassa (2007) ja Kirveeniskuja kairassa (2011). Muistikuvani aiempien teosten tapahtumista ja henkilöhahmoista olivat sen verran hataria, että luin uutuuskirjan itsenäisenä teoksena.

Vallin tarinoiden avainhenkilöt ovat yhtä kotonaan pyyntipuuhissa ja kylän kaljabaarissa. Välillä eräily jää hetkeksi taka-alalle: monipäiväisellä pilkkiretkellä seurataan kiekkoleijonien edesottamuksia, ja veteraanit innostuvat muistelemaan etulinjassa tehtyjä pyssysuorituksia.

Lukijan arvioitavaksi marssitetaan metsästäjien koko kirjo Suomen parhaan metsästysseuran puheenjohtajasta ammattimaiseen autosta ampujaan.

Valli kuvaa toimintaa metsästyksen harmaalla alueella mutkattoman luontevasti, sortumatta ihailuun tai päälleliimattuun moralisointiin. Kirjailijan peräänkuuluttama uskottavuus on kovimmalla koetuksella silloin, kun tuttuihin metsiin ilmestyy outoja kulkijoita.

Minulle teoksen ehdoton herkkupala oli kuvaus Helsingin Sanomien naistoimittajan vierailusta jokivarren äijäporukan hirvijahdissa.

Kalevi Sipola oli uusi tuttavuus, koska vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Ristiinnaulitut on toistaiseksi lukematta. Tuskin kuitenkaan kauan!

Juniorit ottavat Sipolan novelleissa niin vahvasti roolia, että välillä on vaikea muistaa kirjoittajan ehtineen ikämiessarjaan. Kieli on värikästä ja ilmaisuvoimaista; toimivaa dialogia on paljon ja se on uskottavaa siitä riippumatta, minkä ikäiset henkilöt ovat äänessä.

Vanha ja uusi aika kohtaavat tammukkapurolla: ongitaan rinnan luomuvälineillä ja kaupasta ostetuilla, kaverille lähtee reaaliaikainen saaliskuva herättämään kateutta.

Sipolan kyky nähdä ja kuvata luonnonilmiöitä ansaitsee erityisen kiitoksen – sanon tämän paljon luonnossa liikkuneena ex-biologina. Kohtaus tammukkapurolla on aivan yliveto. Kun poikasten puolesta hermoileva koppelo kompastuu rantatörmällä ja joutuu veden varaan, kalamies säntää hetkeäkään epäröimättä pelastamaan lintua.

Koska luen eräkirjoja vain satunnaisesti, en osaa enkä halua verrata Vallia ja Sipolaa alan muihin tekijöihin. Uskallan kuitenkin epäillä, että kumpikin on tiukasti kärjen tuntumassa.

Julkaistu Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen-lehden numerossa 2/2013