Olen lukenut puolen vuoden aikana urakalla Herman Melvillen teoksia, osan toiseen kertaan. Aloitin julkaisemisjärjestyksessä ja kirjoitin väliraportissa, että neljästä ensimmäisestä teoksesta mielestäni paras on Valkotakki.

Sitten tartuin Melvillen pääteoksena pidettyyn Moby Dickiin. Nyt toisen lukemisen jälkeen alan ymmärtää, miksi suuri yleisö ja kriitikot eivät innostuneet kirjasta: se yksinkertaisesti räjähtää käsiin.

Melville lienee kuulunut aikansa johtaviin kaskelottiasiantuntijoihin, mutta pitikö tunkea niin paljon tietoa yksiin kansiin! Kirjailija myöntää yllättävän avoimesti kunnianhimoisen tavoitteensa, mutta ei näytä pitävän tilannetta ongelmallisena. Moby Dick s. 648-649:

Koska olen ryhtynyt painiskelemaan leviatanin kanssa, minun on osoitettava että hallitsen asian kaikki puolet tyhjentävästi, enkä jätä käsittelemättä sen veren vähäisintäkään alkutekijää enkä kerimättä sisälmysten viimeistä mutkaa auki.
(…)
Kun valitsee suuren ja vapaan aiheen, näin se vaikuttaa ja näin se suurentaa! Me paisumme sen mittoihin. Jos haluaa luoda mahtavan teoksen, on valittava mahtava aihe. Milloinkaan ei voi kirjoittaa suurta ja kestävää teosta kirpuista, vaikka monet ovat kyllä yrittäneet.

Vuonna 1851 julkaistun suurteoksen saama vastaaotto oli Melvillelle katkera pettymys. Onneksi kirjailija ei masentunut, vaan jatkoi kirjoittamista.

Kokoelmassa Lumotut saaret julkaistut tekstit ovat 1850-luvulta. Viimeistään niillä Melville todistaa epäilijöille olevansa maailmanluokan kirjailija. Tällä kertaa aiheet eivät ole mahtavia, mutta tekstit ovat!

Merisairautta pelkäävien iloksi voin kertoa, että viidestä kertomuksesta kolme sijoittuu kuivalle maalle ja yhden tarinan aiheena on kukko.

Paul Therouxin matkakirja Tyyneltä Valtamereltä sisälsi kirjallisia viitteitä, joiden innostamana luin Herman Melvillen tuotannon alkupään suomeksi julkaistut teokset. Moby Dick oli toki entuudestaan tuttu, samoin tarinakokoelma Lumotut saaret.

Äskettäin päättyneeseen lukemisurakkaan kuuluivat alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä lueteltuna Taipii, Omu, Redburn ja Valkotakki. Siinä kirjat ovat mielestäni myös käänteisessä paremmuusjärjestyksessä.

Melville on parhaimmillaan käsitellessään mereen liittyviä aiheita. Taipiin ja Omun tapahtumat sijoittuvat maihin, ja varsinkin Taipii on ajoittain suorastaan pitkäveteinen. Kirjan hyvä vastaanotto lienee perustunut sisällön eksoottisuuteen ja käsittelytapaan, jotka tuovat teokseen suuren yleisön kaipaamia viihderomaanin piirteitä.

Valkotakki on aivan muuta, se on Melvilleä parhaimmillaan, omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kuvaus elämästä sotalaivalla. Kuten Moby Dickissä, lukijan eteen vyörytetään kaikki mahdollinen vähänkin asiaan liittyvä. Jos tekijä ei olisi Melvillen tasoinen kirjailija, kukaan ei jaksaisi lukea kirjaa loppuun.

Jännittävän meriseikkailun toivossa kirjaan tarttuva saattaa säikähtää jo pelkästään sitä, että Melville jakaa teoksensa erillisiin lukuihin kuin tietokirjan ja antaa luvuille otsikot tyyliin Miten sotalaivalla nukutaan tai Kadetit astuvat varhain laivaston palvelukseen.

Melville ei voinut hyväksyä Yhdysvaltain laivastossa käytössä ollutta raipparangaistusta, joten Valkotakissa aiheen käsittelyyn varataan peräti neljätoista sivua. Tämä sinänsä ansiokas, mutta raskaslukuinen jakso on kuin kongressille osoitettu vetoomus kurinpidon järkeistämiseksi. Moni muu kirjailija olisi tyytynyt pelkästään ruoskinnan ja siitä aiheutuvien tunteiden kuvaamiseen.

Minä pystyn lukemaan Melvilleä vain suomeksi, joten kääntäjän merkitys on ratkaisevan tärkeä. Antero Tiusanen on onnistunut työssään loistavasti: tekstin muoto on muuttunut ehkä paljonkin, mutta henki on tallella. Lopputulos on nautittava.

Huumori värittää Melvillen tekstiä niin vahvasti, että valitsin sitaatin sillä perusteella. Kyseessä on alkuosa luvusta Runojen julkaisemista sotalaivalla:

Sotalaivan suurissa tykeissä on mustiksi maalatut puiset mötikät, niin sanotut suutulpat. Ne työnnetään putken suuhun suojaamaan meriveden pärskeiltä ja tulppien laitto ja poisto käy yhtä kätevästi kuin voiastian kannen käsittely.

Koska Lemsford pelkäsi käsikirjoitustensa häviävän, hän oli ruvennut ystävänsä neuvosta säilyttämään niitä tietyn tykin sisällä.
(…)
Aamiaisen jälkeen loikoilimme Lemsfordin kanssa isomärssyssä, minne olin kutsunut hänet jalon esimieheni Jack Chasen luvalla. Yhtäkkiä ammuttiin tykillä – meidän laivastamme.

”Ne vastasivat kunnialaukaukseen, joka ammuttiin eilen rannalta”, yksi märssymiehistä sanoi.

”Hyvä luoja, miten Seireenien lauluilleni mahtoi käydä?” Lemsford huusi ja laskeutui kiireimmän kaupalla patterikannelle. Juuri kun hän pääsi alas, tykki numero 20, hänen kirjallinen kassakaappinsa päästi hirveän pamauksen.

Kun Lemsford oli palannut hitaasti märssykoriin, Jack Chase sanoi: ”No, sinä ahteriryhmän Vergilius, saitko ne talteen?” Tai ei sinun tarvitse vastata, näkyy päältä että myöhästyit. Mutta älä huoli, poika. Yksikään kustantaja ei olisi toiminut yhtä hyvin.”  Sitten Jack kääntyi sanomaan minulle: ”Juuri noin runoutta pitääkin julkaista, Valkotakki, ampua suoraan kohti. Joka laulusta on tehtävä kahdenkymmenenneljän naulan posaus, pöljiä kohti on ammuttava, tahtoivat ne runoja tai ei. Jos laukauksesi todella tehoavat, Lemsford, vihollisesta ei kuulla enää mitään. Kuollut mies ei edes sopertele.”

Herman Melvillen pääteokseksi hyvällä syyllä nostetun Moby Dickin ilmestyessään saama huono vastaanotto on meille nykyajan lukijoille suuri ihmetyksen aihe. En keksi siihen parempaakaan selitystä kuin että teos oli nimenomaan amerikkalaisille liian paksu ja kokonaisvaltainen. Runsas oheistieto kaskelotista ja sen pyynnistä peittää näkyvistä teoksen romaanitason, Valkoisen valaan ja kapteeni Ahabin taistelun.

Ura laivapoikana ja merimiehenä kesti vain joitakin vuosia, mutta Melville hyödynsi kertyneet kokemukset kirjallisessa työssään ilmiömäisen hyvin. Maakravuksi asetuttuaan hän  kirjoitti pääteoksensa lyhyessä ajassa, nautti hetken asemasta suosittuna ja arvostettuna kirjailijana, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa unohduksiin.

Huonomminkin olisi voinut käydä. Jos putoaminen fregatti Neversinkin raa’alta olisi koitunut märssymies Melvillen kohtaloksi, merellinen maailmankirjallisuus olisi samalla menettänyt tulevan ykkösnimensä.
7/2013

Herman Melvillen v.1851 julkaistu Moby Dick on yli 800-sivuinen järkäle ja kirjakummajainen, paljon enemmän kuin romaani. Sitäkin teos toki on, kertomus kapteeni Ahabin pakkomielteisestä yrityksestä kohdata valkoinen valas ja kostaa aiemmalla pyyntiretkellä koettu nöyryytys.

Oheistiedon ja pohdiskelun tavaton runsaus lienee pääsyy siihen, että Melvillen teos löydettiin ja tunnustettiin kirjallisuuden historiaan kuuluvaksi merkkiteokseksi vasta yli 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elinaikanaan kirjailija sai tunnustusta normaalimuotoon kirjoittamistaan merielämän kuvauksista, mutta pääteokselle kriitikot ja suuri yleisö eivät lämmenneet.

Valaanpyyntiin osallistunut ja alan kirjallisuuteen huolellisesti perehtynyt Herman Melville oli aikansa parhaita valaiden tuntijoita. Tämä näkyy kirjan rakenteessa siten, että ensimmäinen pyyntikohtauksen kuvaus alkaa vasta kirjan sivulla 315! Tässä vaiheessa lukija tuntee läpikotaisin pyyntialus Pequodin miehistöineen ja hallitsee perusasiat kaskelottien pyynnistä.

Luin Moby Dickin koulupoikana, mutta harppoen ja pyyntikuvauksiin keskittyen. Nyt toisella lukukerralla oikeastaan kaikki muu kiinnosti enemmän, esimerkiksi 150 vuoden takainen tieto valaiden systematiikasta tai Melvillen arviot aikalaistaiteilijoiden kyvyistä valaiden kuvaajina. Jopa valasfossiilit saavat oman käsittelynsä.

Olin lopullisesti myyty, kun kirjan päähenkilö huolestuu pyynnin vaikutuksesta valaskantoihin, puntaroi rinnakkain biisonien historiaa ja valaiden tulevaisuutta: ”Tällainen vertailu näyttäisi sisältävän kumoamattoman väitteen ettei saalistuksen kohteena oleva valas voi enää välttää nopeaa sukupuuttoa.”

Toisaalta Melville ymmärtää myös realiteetit, pyynnin vaikeuden ja valtamerten mielettömän suuruuden: ”Kun neljäkymmentä miestä pyytää kaskelotteja yhdestä laivasta neljä vuotta, he katsovat onnistuneensa erinomaisesti ja kiittävät Jumalaa jos tuovat lopulta kotiin neljänkymmenen valaan öljyt.”

Moby Dickin ja Melvillen aikana valasvesille lähdettiin puisilla purjealuksilla; varsinainen pyynti tapahtui soudettavilla veneillä ja lihasvoimin heitettävillä harppuunoilla. Sukupuuton uhkasta tuli todellinen vasta höyrylaivojen ja harppuunatykkien aikakaudella.

Suurteoksen ytimessä juokseva romaanijuonne huipentuu lopulliseen välienselvittelyyn, jossa Ahab jää täysin valaan armoille. Vauhtiin päästyään Moby Dick pieksää pyyntiveneet päreiksi ja upottaa lopulta myös Pequodiin puskemalla sen kylkeen suuren reiän. Vain kertoja/päähenkilö pelastuu.

Loppukohtaus panee kysymään, hakiko myös Moby Dick kostoa. Tunnistiko valas Ahabin kiusaajakseen, jonka heittämän harppuunan kärki kaihersi edelleen syvällä sen lihassa? Ehkä ei sentään, mutta Ahabin kipparoima Pequod oli valaalle varmasti yhtä tuttu kuin valas itse oli Ahabille ja pyyntialuksen väelle.
12/2007