Olen lukenut viime aikoina vanhaa suosikkiani Haanpäätä.

Kirjailijan pitkää paitsiossa pitämistä on vaikea ymmärtää. Toisaalta vaikeuksien keskellä kypsyi mestari: Haanpää oppi näkemään, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ironia on tehokkaampi ase kuin sanallinen katkaistu haulikko.

Sitaatit ovat v. 1949 julkaistusta pienoisromaanista Jauhot.

Siinä aamuhämärissä oli pyhäisten hameitten esiinkaivamista, suksen mäystimien kuntoon laittoa ja einepalan haukkaamista. (…)
Hän kääri jälkeläisen riepuihin, pisti kitisevän käärön suureen tuohikonttiin, nosti kontin hartioilleen ja lykkäsi lylyt lumelle.

Mari Rämeen esikoiselle piti saada nimi ja sen saattoi antaa vain kirkkoherra. Mari halusi päästä liikkeelle mahdollisimman varhain, sillä keväisen yöpakkasen jäljiltä hanki kantoi hiihtäjää, ja matkaa kirkonkylään oli pitkästi.

Perille päästyään Mari levähti hetken kauppapuodissa ja teki pienet ostoksensa. Sitten hän suuntasi kirkkoherran puheille. Kirkkoherra istui pöytänsä takana, silmäili Maria ja hänen konttiaan pitkään ja arvostelevasti ennen kuin lausui:

Kaiketi teillä on sitten mukana se kastetoimituksesta  menevä maksu, kahdeksankymmentä penniä, sanoi kirkonmies lopulta. Hän oli mutkaton ihminen. Hänen mieleensä ei juolahtanut ollenkaan salailla sitä seikkaa, mikä hänestä nähtävästi oli tärkeintä kasteasioissa.

Mari joutui myöntämään, että rahaa ei ollut, enää. Tullessa hänellä oli ollut kokonainen hopeamarkka, mutta sillä hän oli maksanut ostoksensa. Kirkkoherra ei suostunut Marin ehdotukseen, että pyhä toimitus maksettaisiin myöhemmin kun rahoja satutaan saamaan.

Satutaan, satutaan, satutaan! hoeskeli kirkkoherra. Hän oli joutunut jo palauttamaan muutamia, jotka pyrkivät kastattamaan velaksi, ties kenen maksun päälle. (…)
Ei se näin käy, rakas ystävä, sanoi hän. Terve lapsi. Kastetaan se sitten kun rahaa on kassottunut.

Mari joutui hiihtämään iltakylmäsellä takaisin mökkiinsä tyhjin toimin, niine nimineen.

Sinä talvena Kairan pitäjän vähäväkisillä oli käteistä rahaa vielä tavallistakin vähemmän kuvernöörin määrättyä, että palkka hätäaputöistä maksettiin jauhoina. Pian Marin vierailun jälkeen jauhoista tuli käypä maksuväline kirkkoherran kanssa asioitaessa.

Kun ensimmäinen erä kirkollisista toimituksista jauhoina maksettuja korvauksia toimitettiin kirkkoherralle, tämä ei ihme kyllä vaatinut punnitusta, vaan huusi rengin paikalle ottamaan haltuunsa pussillisen Mustan apejauhoja.

Pöllön Riita sattui näkemään kirkkoherralle kulkeutuneiden jauhojen lopullisen osoitteen eikä pitänyt havaintoa omana tietonaan. Jo samana päivänä kylällä kaikki tiesivät, että köyhäinjauhoja pölähtelee missä sattuu:

Niitä se syöpi pappilan Mustakin, niin ettei kaiketi ole kumma, vaikka kupeet silkkinä välkkyvätkin.

Riita kuulutti asiaa myös kylän kauppapuodissa monen todistajan läsnäollessa. Paikalle sattui myös Rämeen Mari, joka oli onnistunut saamaan nimen lapselleen toisella yrittämällä, mutta maksanut siitä selvällä rahalla. Mari oli otollisessa sieluntilassa kuuntelemaan Pöllön Riitan todistusta:

Hän oli erinomainen kuuntelija, joka pienillä, kyselevillä ja hyväksyvillä välihuudahduksilla osasi ilmoittaa, että kyllä ymmärretään. Lopulta hän innostui sanomaan sanasensa, vaikka kähläistä ja mautontahan se oli Riitan esityksen rinnalla, siitä seikasta, että köyhä pannaan jutamaan sydänmaita kuinka monta kertaa tahansa saadakseen nimen lapselleen…

Aikansa pitäjällä kierreltyään juttu tuli kirkkoherran korviin sellaisessa muodossa, että pappilan Musta syö hätäaputyömaalta varastettuja jauhoja. Julmistunut kirkkoherra sai selville tarinan levittäjät ja haastoi heidät vastaamaan valheellisista vihapuheistaan:

Hän antoi tämmingin, haasteen Pöllön Riitalle ja Rämeen Marille. Heidän oli tultava vastaamaan ensituleviin syyskäräjiin kirkkoherra Borghin herjauksesta ja solvauksesta

Kirkkoherran kunnia palautettiin aikanaan siltä osin kun se oli oikeuden päätöksellä mahdollista palauttaa. Syylliset saivat ansionsa mukaan:

Käräjäkirjurin kynä rapisi, ovet avattiin ja asianomaiset kutsuttiin tuomiolle. Pöllön Riita sai yhdeksän kuukautta ja Rämeen Mari kuusi kuukautta vankeutta herjauksesta ja solvauksesta.

* * *

Viime aikoina muodikkaaksi tullut vihapuhe-termi esiintyi Haanpään tekstissä todellakin  jo 60 vuotta sitten.  Kairan kirkkoherra Borgh piti vihapuheena itsestään kerrottuja lievästi värittyneitä tositarinoita.

Kun vihapuheesta selviää nykyisin sakoilla ja/tai ehdollisella, viime vuosisadan alussa rangaistuksena oli Rämeen Marin tapauksessa puoli vuotta vankeutta.

PS
Haanpäätä lukiessa on hyvä varata käden ulottuville Vesa Karosen oivallinen ja asiaa syvästi ymmärtävä teos Haanpään elämä. (SKS 1985)
10/2011