Näinä päivinä on lohdullista tietää, että huhtikuussa on joskus jossakin ollut vielä kylmempää kuin Rovaniemellä tänä keväänä.
Löysin kirjastosta Fridtjof Nansenin kertomuksen huimasta seikkailusta napajäätiköllä ja talvehtimisesta Frans Josefin maalla, kirjaimellisesti Pohjan pimeillä perillä. Norjalaisesta naparetkestä (1893-96) ja sen tuloksista kertova kirja julkaistiin suomeksi kahtena osana, joista käsiini osui “jälimmäinen osa”.
Kirjailija Teuvo Pakkalan kääntämä teos julkaistiin Otavan kustantamana v. 1897. Runsaasti kuvitettu kirja sisältää Nansenin tekstien lisäksi kapteeni Otto Sverdrupin kirjoittaman kuvauksen Fram-aluksen vaiheista sen jälkeen kun Nansen ja Johansen jättivät laivan maaliskuussa 1895 ja suuntasivat kohti pohjoisnapaa.
Toivottoman hankalat jääolot estivät pääsyn navalle, ja kaksikko lähti koirineen pyrkimään takaisin ihmisten ilmoille. Maata saatiin näkyviin heinäkuun 24 päivänä, ensi kertaa kahteen vuoteen. Liki kaksi viikkoa piti kuitenkin vielä kamppailla jäällä, ennen kuin reet nostettiin kajakeista tehdylle lautalle ja jatkettiin avoveden yli saaren rantaan. Mutta:
Yhä sekavammaksi käy kysymys, missä me olemme? Näyttää siltä kuin lännen puolella meistä olisi leveä salmi, vaan mikä salmi?
Nansen ja Johansen olivat saapuneet jäälakeudelta Frans Josefin maan koillisimmalle saarelle eli alueelle, missä todennäköisesti yksikään ihminen ei ollut ennen heitä käynyt. Nykyisissä kartoissa rantautumispaikka on nimetty Nansenin vaimon ja tyttären mukaan Eva-Livin saareksi.
Kun viimeinenkin toivo pääsemisestä Norjaan sen kesän aikana hiipui, alkoi varustautuminen talveen. Miehet rakensivat kivistä majan ja kattoivat sen mursunnahoilla. Kurkihirreksi sopiva ajopuu löytyi rannalta. Ruokaa ja traania saatiin ampumalla jääkarhuja ja mursuja.
Aurinko laski lokakuun puolivälissä ja näyttäytyi jälleen helmikuun lopulla. Talvi tuntui loputtoman pitkältä, mutta sujui ongelmitta.
Mielestämme meillä itse asiassa oli varsin hyvä. Koko ajan olimme virkeällä mielellä, ja me ilahdutimme itseämme kaikella hyvällä, jota tulevaisuus meille oli tarjoava.
(…)
Sillä tavalla aikamme kului. Enimmäkseen koetimme sen saada kulumaan nukkumalla, ja kävi niinkin että me nousimme nukuttuamme kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa. Jos joku vielä on siinä vanhentuneessa luulossa, että keripukki tulee liikunnon puutteesta, niin me olemme eläviä esimerkkejä siitä, että se ei ole totta, sillä koko tämän ajan me olimme täysin terveitä.
Matka jatkui toukokuun 19. päivänä. Myötätuuli auttoi eteenpäin, aluksi jäällä ja sitten avovedessä.
Karhut ja mursut olivat aiheuttaneet useita vaaratilanteita, mutta koko retken kriittisin tilanne johtui omasta huolimattomuudesta: rannalle nousseet miehet huomasivat järkytyksekseen kajakkien karanneen. Nansen ojensi kellonsa Johansenille, riisui päällysvaatteensa ja hyppäsi veteen.
Vesi oli jäätävän kylmää, vaatepäällä oli raskas uida, ja kajakit ajautuivat yhä edemmäksi, nopeammin kuin minä uin. Minusta näytti epäilyttävältä, voisinko mitään. Vaan siellä meni kaikki toivomme – kaikki mitä meillä oli, oli kajakeissa, meillä ei ollut veitsen vertaa asetta…
Kesäkuun 17. päivänä Nansen oli kuulevinaan koiran haukuntaa; edellisenä päivänä oli kuulunut kaksi pyssyn laukausta muistuttanutta ääntä, jotka oli kuitenkin helppo selittää johtuneiksi jään halkeamisesta. Tuhansien lintujen aiheuttama melu haittasi poikkeavien äänten kuulemista.
Johansen oli epäilevällä kannalla, mutta osallistui kuitenkin uuden tilanteen herättämään spekulointiin:
Syödessämme puhelimme siitä, ketä siellä voisi olla, joko oman maan miehiä tai englantilaisia. Jos siellä oli englantilainen retkikunta, jota oli puuhattu Frans Josefin maahan meidän lähtiessämme, niin mitä oli tehtävä? “Me jäämme heidän luokseen pariksi päiväksi, arveli Johansen, ja sitten jatkamme matkaamme Huippuvuorille, muuten kuluu liian kauan ennen kuin pääsemme kotia.”
Miehet olivat tottuneet luottamaan itseensä: Huippuvuorille oli matkaa n. 600 kilometriä!
Nansen lähti tiedustelemaan tilannetta. Löytyneistä koiran jäljistä ei voinut erehtyä, ja pian näkyviin ilmestyi jäällä kävelevä ihmishahmo.
Me lähestyimme nopeasti toisiamme, minä huiskutin lakkia, hän teki samoin. Minä kuulin hänen puhelevan koiralle. Kuuntelin. Hän puhui englanninkieltä, ja kun tulin lähemmäs, niin luulin tuntevani mr Jacksonin, jonka muistelin kerran nähneeni. Minä nostin lakkia; ojensimme toisillemme sydämmellisesti kättä: “How do you do? – How do you do?
Kävelijä oli todellakin lähistöllä tukikohtaa pitäneen englantilaisretkikunnan johtaja Frederick Jackson, jolle rähjäisen keskustelukumppanin henkilöllisyys paljastui vasta hetken kuluttua.
Hän pysähtyi sitten yhtäkkiä satunnaisen huomautukseni johdosta, katsoi minua terävästi silmiin ja sanoi kiivaasti: “Oletteko Nansen?”
Tukikohdassa odotettiin laivan vierailua, joten Nansenin ja Johansenin ei tarvinnut jatkaa matkaa kajakeilla. He saapuivat Vuoreijaan (Vardø) 13.8.1896.
Ensimmäinen kysymys koski Framin kohtaloa. Siitä ei ollut kuulunut mitään, mutta pian kuului: Fram vapautui jään kahleista Huippuvuorten länsipuolella 13.8. ja saapui Skjervøyn satamaan viikkoa myöhemmin.
Kuva Tromsøn Polar Museumin näyttelystä.
4/2013