Karhuyö

Sulkeuduimme tarkkailukoppiin puoli kuuden maissa ja asensimme objektiivit paikoilleen: lammen yli kuvasimme kolmesatasella ja lähelle zoomilla. Kolmaskin kuvaussuunta olisi ollut mahdollinen, mutta sitä emme käyttäneet.

Lammelle asettunut lokki- ja varisparvi kävi välittömästi tarjousten kimppuun, mutta kauan ei tarvinnut odotella karhuakaan. Itse asiassa se pääsi yllättämään, oli vain yhtäkkiä ilmestynyt näkösälle. Jouni kuvasi innostuneesti, minä ihailin ensimmäistäni: se oli huomattavan vaalea ja järkyttävän iso.

Seuraava tulokas oli epäkarhumaisen hontelo nuorukainen, väriltään hieman edellistä tummempi. Vain kuono oli vaaleampi, samoin kurkun hupaisat haivenet.

Nuorukaisen tuijotus paljasti kolmannen ruokavieraan: täysikasvuinen, tumma sepelkaula tuli suon yli suoraan kohti lähihaaskaa ja kävi viipymättä asiaan. Kyseessä oli paikan kingi, johon nuorukainen suhtautui korostetun kunnioittavasti.

Neljäs karhu muistutti olemukseltaan kolmosta, sepel kuitenkin puuttui. Oikessa korvassa oli punainen piltta muistona tapaamisesta RKTL:n petotutkijoiden kanssa. Seurakunta oli koolla.

Sää kehittyi kuvauksen kannalta suotuisasti. Satoi moneen otteeseen, lopulta oikein kunnolla. Sitten pilvet väistyivät ja saimme kauniin iltavalon. Muistikortit täyttyivät hyvää vauhtia. Kameroiden rapsahtelu ei häirinnyt karhuja vähääkään edes silloin, kun etäisyyttä oli alle kymmenen metriä. Autojen ääniä kuunneltiin muutamaan kertaan; jokin epäilyttävä tapahtuma sai lokkiparven lehahtamaan siivilleen ja karhun lönköttölemään hetkeksi pois näkyvistä.

Pidot päättyivät kymmenen aikoihin, mutta viimeksi tulleet jäivät paikalle. Ne touhusivat omiaan ja näyttivät nauttivan kesästä. Pimeää ei vielä tullut, mutta kuvaamiseen valo ei riittänyt.

Oikaisin laverille ja yritin nukkua, mutta illan tapahtumat pyörivät vahvasti mielessä. Kuvaamisen helppous karisti tämän päivän karhukuvista viimeisenkin hohdon, mutta alan edelläkävijöitä kohtaan tuntemani arvostus vain lisääntyi. Ajattelin Erkan ja Antin kuvia ja varsinkin omaa suosikkiani, sitä jossa karhu katselee maailmaa hakkaamattoman ja hakatun metsän rajalla.

Kahdelta havahduin veret seisauttavaan karjuntaan: lammen pohjoisrannalla painittiin. Sepelkaula oli kiinni pistevoitossa, mutta Pilttakorva antoi täyden vastuksen. Klassinen pystypaini vaihtui välillä vapaaseen, toinen kilpailija oli vedessä ja toinen rannalla. Karjunta toistui, kun kilpakumppanit olivat samanaikaisesti uimasillaan.

Piristävän välikohtauksen jälkeen nukkuminen onnistui entistä huonommin. Hyvä niin, sillä yön päätteeksi odotti yllätys.

Vähän ennen neljää lammen rannalla seisoi susi. Matkaa kopista oli parikymmentä metriä. Hiivin kameralle ja otin ensimmäisen kuvan suden lähdettyä liikkeelle. Kameran äänen kuultuaan eläin jähmettyi paikalleen ja tuijotti hetken rävähtämättä kohti. Sitten se poimi maasta jotain hampaisiinsa ja painui metsään.
7/2005

Illan ja yön kuvia

Outoa taigaa – epätyypillisiä lapinkuvia

Syyskuussa 1995 tulin asuneeksi Lapissa kymmenen vuotta: Rovaniemellä, Vuotsossa ja Sodankylän kirkonkylässä. Vuosista huolimatta koen itseni edelleen jossain määrin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jota lappilainen elämänmeno usein ihmetyttää, huvittaa, suututtaa tai surettaa.

Aloin koota näyttelyä, jonka luonne kypsyi vähän kerrallaan. Aiemmissa näyttelyissäni olen esitellyt Lappia parhaimmillaan eli alkuperäistä luontoa – luonnonsuojelunäkökulmaa vahvasti painottaen. Tällä kertaa ihminen itse tai ihmisten aikaansaannokset ovat kaikissa kuvissa jollakin tavalla mukana. Selkeänä tavoitteena oli välttää kiiltokuvamaisuus ja kritiikitön hymistely.

Aluksi suunnittelua hallitsivat säälittävät ja surkuhupaisat Metsähallituksen aikaansaannokset, joita kuvasin aktiivisesti 1980-luvulla Ylä-Lapissa. Hylkäsin metsäteeman, koska sen tasapuolinen käsittely olisi vaatinut runsaasti uusia kuvia. Tänä päivänä kovakouraisimman metsänhakkaajan tittelistä kilpailevat yksityiset metsänomistajat.

Päädyin esittelemään yleisemmin ihmisten touhuja Lapin luonnossa ja rakennetussa ympäristössä. Näyttelyn nimi sai jäädä ennalleen, koska se tuntui sopivan monimieliseltä. Mukana on joitakin kauniita maisemia, mutta enimmäkseen tasapainoilin kuvia valitessani edellä mainitsemieni tunnetilojen välillä.

Näyttelyn alaotsikko viittaa epätyypilliseen monessakin mielessä. Aihevalinnan ja lähestymistavan osalta kuvat poikkeavat voimakkaasti lapinkuvien valtavirrasta. Suomalaista luonnonkuvausta ajatellen on poikkeuksellista, että mielenkiinnon kohteena on ihminen eikä lintu.

Itselleni uutta on näyttelyn värillisyys ja se, että Jan Eerala sai riesakseen vedostustyön tuskat ja vaivat. Väriin päädyin siksi, että olen pitkään kuvannut näyttelyn kokonaisilmeen kannalta keskeiset muistiinpanotyyppiset kuvat pelkästään diafilmille. Sama koskee retkikavereista näpättyjä muistokuvia, jotka edustavat näyttelyn oudointa osastoa.

Palautteesta päätellen kuvallinen puheenvuoroni lappilaiseen ympäristökeskusteluun koetaan huumoripitoisena, joskin paikoitellen vahvasti ironisena. Kuvatekstit ovat lyhyitä ja toteavia, koska halusin välttää moralisointia ja oppimestarin asennetta.

Muutamat kuvat ovat herättäneet lupaavan ristikkäisiä tulkintoja. Se ilahduttaa, sillä näyttelyn ensisijaisena tavoittena on herättää ajatuksia.

Esipuhe on kirjoitettu näyttelyn ollessa esillä Luontokuva-arkistossa Helsingissä huhtikuussa 1999

Takaisin kuviin

Vuosikymmen verkossa

Meille hankittiin tietokone 1980-luvun lopulla. Merkki oli Amstrad ja kovalevyn kapasiteetti 40 megaa. Sillä koneella kirjoitettiin ja pelattiin Tetristä, juuri muuhun teho ei olisi riittänytkään. Modeemi kuului vakiovarusteisiin, mutta sen käyttömahdollisuudet olivat siihen aikaan kovin rajalliset.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla lähdin mukaan on-line kuvatoimisto Leukuun, ja jouduin keskelle valokuvauksen suurta murrosta. En kuvannut vielä muistikorteille; digitaalisuus tarkoitti perinteisten kuvien skannaamista ja käsittelyä. Jouduin opettelemaan ammattini toiseen kertaan.

Kuvat toimitettiin asiakkaalle tiedostoina rompulla tai lankaa pitkin. Tämä oli uuden tekniikan merkittävimpiä etuja: kuvaajien ei enää tarvinnut lähetellä nähtäväksi parhaita ja usein ainoita originaalejaan!

Otin ensimmäiset kuvani muistikortille Canon G3-kameralla joulukuussa 2002, ja digijärkkärin (EOS 10D) hankin keväällä 2005. Sen jälkeen en ole kuvannut filmille ainuttakaan ruutua.

Opettelin verkkosivujen tekoa ja hallintaa kesäkuussa 2000 Lapin taidetoimikunnan järjestämällä viikonloppukurssilla. Välittömästi kurssilta kotiuduttuani avasin omat sivuni. Siitä on nyt kymmenen vuotta.

Aivan ensimmäinen versio ei ole tallessa, mutta saman vuoden lokakuussa sivuilta löytyi kahdentoista kuvan portfolio, muutama teksti ja henkilöhistoria. Tällä hetkellä portfolioita on 29 ja niissä 464 kuvaa.

Lisää kuvia on tekstien yhteydessä; vaihtelevan mittaisia tekstejä on kertynyt 69. Tekstien osalta painopiste on elokuussa avatussa Outoa taigaa -blogissa, joka on ollut kuvitettu tammikuusta 2006 lähtien.

Ikääntyminen ja digikalustoon siirtyminen näkyy portfolioiden aiheissa. Vaivalloisesti isolla kameralla kuvatut Lapin luonnonmaisemat ovat antaneet tilaa linnuille, karhuille ja autoavusteisesti kuvatuille Norjan ja Viron näkymille. Vuosi sitten mukaan pääsi sarja jääkiekkoaiheisia kuvia.

Verkkojulkaisussa on hyvät ja huonot puolensa. Ehdoton etu on riippumattomuus apurahoista ja kustannustoimittajista. Kun laitteet on investoitu, julkaiseminen ei periaatteessa maksa mitään. Lopputulos on tekijänsä näköinen.

Nettinäyttely ei unohdu varastoon, on avoinna ympäri vuorokauden, ja potentiaalista yleisöä ovat periaatteessa kaikki valokuvista kiinnostuneet maailman ihmiset, joilla on pääsy internettiin. Kansainvälisyydestä kertoo se, että tämän kuun aikana sivuillani on käyty yli 60 maasta.

Jonkinasteisena ongelmana pidän sitä, että seinälle ripustettuja tai paperille painettuja kuvia arvostetaan automaattisesti enemmän kuin netissä julkaistuja.

Julkaistu Uusi Rovaniemi -lehden kolumnipalstalla kesäkuussa 2010

Tyytyisimmekö vähempään?

Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo 2011) johdannossa tekijät Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja Bence Mate kertovat ”matkaavansa kohti täydellistä lintukuvaa”. Kirjaan tutustuttuani toivon, että mahdollisimman moni lukija tyytyy asettamaan riman hieman alemmaksi. Mielestäni pikseleiden viilaaminen kannattaa jättää vähemmälle ja keskittyä tavoittelemaan sisällöltään kiinnostavia ja visuaalisesti omaperäisiä kuvia.

Tekijöiden perimmäinen viesti on köyhän korvissa tyly ellei suorastaan masentava: täydellisestä lintukuvasta voi haaveilla vain kuvaaja, jolla on oikean merkkiset ja malliset välineet. Nämä ihmelaitteet nimetään kirjassa ujostelematta.

Seuraavat lainaukset ovat MV:n kirjoittamasta luvusta Lintukuvaajan linssit:

Aloittelevalle lintukuvaajalle, jolla on hankintojen osalta tiukka budjetti, voisin suositella (Canonin) 300 mm f4.0 tai 400 mm f5.6 objektiivia ja pitäisin käytetyn laitteen ostamista varteenotettavana vaihtoehtona.

Mielestäni paras objektiivi lintukuvaukseen on pitkään ollut Canonin 500 mm f4.0 –objektiivi. 300 mm f2.8 on polttoväliltään hieman liian lyhyt, ja 400 mm f2.8 ja 600 mm f4.0 taas ovat aivan liian painavia käsivaralta kuvaamiseen.

Mikäli 500 mm f4.0 –objektiivin paino tuntuu ylivoimaiselta, löytyy Canonilta vaihtoehdoksi uuteen linssitekniikkaan perustuva 400 mm f4.0 DO –teleobjektiivi, jonka paino on alle kaksi kiloa. Kuvan laadussa se jää hieman 500 mm f4.0 –optiikalle, mutta keveyttä arvostavalle se on hyvä vaihtoehto.

Katsoin hinnat Rajalan sivuilta. Aloittelijoille sopivat objektiivit maksavat n. 1600 € ja oikeiden kuvaajien tai sellaisiksi aikovien objektiivit 6 973 – 12 678 €.

Koska Bence Mate on valinnut kirjaan Sigman pitkäpolttovälisellä zoomilla otettuja kuvia, Varesvuo katsoo aiheelliseksi esittää siitä arvionsa:

Sigmalla on valikoimissaan 300-800 mm f5.6 –zoomi, jonka hinta-laatu-suhde on varsin hyvä. Se jää kuitenkin kuvanlaadullisesti jälkeen parhaimmista kiinteäpolttovälisistä linsseistä, erityisesti käytettäessä yli 600 mm:n polttoväliä.

Kyseisen objektiivin laatu on siis ”varsin hyvä” mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvä, jos tavoitellaan teknisesti täydellistä lintukuvaa. Ikävä juttu, koska kyseinen laite maksaa sentään sievoiset 7 800 euroa!

Kuvaan itse Varesvuon mainitsemalla Canonin kevyellä ja kohtuuhintaisella kolmesataamillisellä ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Vakaaja toimii mainiosti, ja optinen laatu riittää minulle. Kaverillani on niinikään aloittelijoille tarkoitettu saman firman neljäsataamillinen, ja myös se on optisesti erinomainen. Joku voi toki pitää ongelmana vakaajan puuttumista ja pientä valovoimaa.

Pitkän telen pienehköstä valovoimasta on sekä haittaa että hyötyä. Tarkennuksen vaikeutuminen on kieltämättä ongelma, mutta sen vastapainoksi keveys ja hinta ovat kiistattomia etuja. Niitä arvostaa varmasti jokainen kuvaaja, joka joutuu ostamaan ja kantamaan välineensä itse.

Kuvilta tulee tietenkin vaatia moitteetonta tekniikkaa, mutta kohtuus kaikessa! Tuhansia euroja maksavat objektiivit ovat joka tapauksessa hyviä ja laatuerot niin marginaalisia, että niillä ei ole käytännössä mitään merkitystä. Loppupeleissä valokuvan – toivoisin että myös lintukuvan – laatua arvioidaan ensisijaisesti aivan muilla kuin teknisillä kriteereillä.

Sanon varmuuden vuoksi tässä välissä, että arvostan Varesvuota ja Peltomäkeä lintujen kuvaajina erittäin paljon. Sen sijaan en oikein ymmärrä Bence Maten mukanaoloa kirjaprojektissa (ellei kirja ole tarkoitettu kansainvälisille markkinoille). En innostu ajatuksesta, että kuvaustilanteiden manipuloijana ja valomestarina mainetta niittänyt kuvaaja saa peräänsä lauman suomalaisia perässähiihtäjiä.

Tekijät ovat oman tyylisuuntansa huippuja, mutta lintuja voi kuvata monella muullakin tavalla. Eikö tekijätiimiin löytynyt ketään, joka kuvaa lintuja enimmäkseen kotinurkillaan välineillä, jotka ovat hinnaltaan tavisten ulottuvilla? Vai eikö haluttu?

Kun automatiikka teki kauan sitten tuloaan järjestelmäkameroihin, kuvaajakaverini halusi mentävän saman tien päätyyn asti. Hän kaipasi etsimeen sormea osoittamaan, mihin suuntaan kuvaajan kannattaa siirtyä mikäli haluaa saada paremman kuvan.

Tietääkseni opastavaa sormea ei ole hienoimmissakaan kameroissa, mutta Lintukuvauksen käsikirjassa sormi vilkkuu vimmatusti. Se osoittaa kamerakauppaan.

* * *

Selvennän tekstin punaista lankaa käytännön esimerkillä.

Rovaniemen Jängislahdessa oli joitakin viikkoja sitten tarjolla ainekset eri tavalla hyviin joutsenkuviin. Pääsin rantapensaikon suojassa melko lähelle pientä joutsenparvea, ja jäin odottamaan tilanteen kehittymistä. Kun joukkoon liittyi lisää lintuja, päräytin sarjan laskeutujista. Kotona totesin, että linnut eivät olleet teräviä yhdessäkään kuvassa.

Huippuluokan välineillä olisin varmasti onnistunut paremmin, mutta entä sitten? Vaikka tarkennus olisikin osunut kohdalleen, kuva ei olisi yhtään parempi kuin tämä, jonka otin vastaavanlaisessa tilanteessa lokakuussa 2005.

Kuvasin silloin ensi kertaa lintuja digijärkkärillä, ja käytössäni oli kaverilta lainattu aloittelijoiden kolmesataamillinen.

Olenko polkenut kuusi vuotta paikallani? Samantapaisia ja vähintään yhtä hyviä kuvia joutsenista on otettu pelkästään Suomessa satoja, ellei tuhansia. Miksi pitäisi ottaa vielä lisää, kun vaihtoehtona on yrittää saada uudenlaisia kuvia?

Koska arvostan maisemallisia lintukuvia, otin tilanteesta muutamia ruutuja lyhyemmällä polttovälillä ennen kuin vaihdoin kolmesataamilliseen ja lähdin hiipimään lähemmäksi lintuja.

Tässä yksi niistä. Kuva poikkeaa valtavirrasta ja tuo lisäarvoa Rovaniemen kaupunkijoutsenista kertovaan kuvasarjaani.
11/2011

Asiaan liittyen:
Lintukuvia myötävaloon
Bongareita ja lintuharrastajia

Sinisen kuvan metsästys

Näyttelyarkkitehdin toimeksianto oli selvä: kuvan pitää olla sininen. Yllä olevakin on, mutta tarvittiin jättimäinen tunturipanoraama.

Lauantai, vaalipäivän aatto valkeni Rovaniemellä sädehtivän kauniina. Ja kun pääsin liikkeelle yhdentoista aikoihin, näytti edelleen lupaavalta. Kittilän jälkeen pilvisyys lisääntyi ja Muoniossa alkoi sakea lumipyry. Karesuvannon tienoilla lumentulo loppui ja toivo heräsi, Ropinsalmella aurinko paistoi taas. Jäin odottamaan iltaa.

Tarvittava kuva oli jättiläiskokoinen, kolme metriä korkea ja kahdeksantoista leveä. Suunnittelin rajauksen kolmesta rinnakkaisesta 9×12 cm:n laakaruudusta. Maisema ei ollut aivan sitä mitä halusin, mutta ei huonokaan. Tunturit kohosivat pääosin Ruotsin puolella, mutta en arvellut sen haittaavan.

Otin ensimmäiset kuvat puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, viimeiset kuun valossa kellon lähestyessä yhdeksää. Lopetettuani olin hyvilläni, sillä jotain esitettävää ainakin jo oli. Iltahämärissä näin myrskyn sisämaahan paiskaaman harmaalokin ponnistelevan takaisin Norjaan päin. Kilpisjärvellä näytti tulleen reilusti lunta.

Aamulla palasin Ropinsalmelle, kaaristin ahkion ja suuntasin kohti pohjoista. Tuiskulumi ja nollakeli tekivät kelistä nihkeän, mutta tuore kelkanjälki helpotti hiihtoa. Tuuli puhalsi navakasti luoteesta. Kämpän pihalla oli kelkka ja sisällä asukas, nuoremman polven poromies ikkunan ääressä lueskelemassa.

Juttelimme tovin, kunnes kumppani lähti varmistamaan että tokassa kaikki oli hyvin. Etsin jalustanpaikan, josta pystyin kuvaamaan sekä myötä- että vastavaloon. Varsinkin Aksepaktin suuntaan maisema oli komea.

Illan hämärtyessä valotin viisi kolmen ruudun panoraamaa, viimeiset taas kuun valossa. Kuin tilauksesta koko päivän navakasti puhaltanut tuuli oli laantunut. Palasin kämppään ja juttelimme niitä näitä. Poromiehet olivat testanneet puhelimia ja todenneet, että kotimainen valmistaja panostaa tuotekehittelyssään kaikkeen muuhun paitsi kuuluvuuteen. Samaa todisti myös oma vaitonainen pulikkani. Jokin kilpaileva merkki toimi tuvalla, en muista mikä. Ensimmäiset vaalitulokset eivät enteilleet järisyttäviä yllätyksiä.

Tuuli yltyi yön ja aamun aikana lähelle myrskylukemia. Yläpuolella näkyi sinistä taivasta, mutta tuiskuava lumi peitti vaakasuoran näkyvyyden. Puolilta päivin helpotti sen verran, että pystyi hiihtämään. Nousin Ropin rinteeseen ja näppäilin kuvia käsivaralta, valoa riitti ruhtinaallisesti. Lumi oli avotunturissakin pehmeää; porojen kannalta talvi oli ollut poikkeuksellisen hyvä. Valitsin jalustanpaikan tällä kertaa kämpän pohjoispuolelta.

Illan kähmässä kämpälle ilmestyi kolmaskin asukas, riekonpyytäjä. Tuisku kuului peittäneen suurimman osan ansoista. Pyyntimies oli paikkakunnalta kotoisin, Tampereella työuransa tehnyt ja eläkkeelle päästyään synnyinseudulleen palannut. Ja jääkiekkomiehiä! Iltapuhde sujui kodikkaasti: juttelimme kiekkoasioita, poromies selaili sähköpostejaan.

Aamulla yritin kuvata, mutta kun tuuli kaatoi jalustan, päätin lähteä. Karesuvannon suoralla auto kulki viittäkymppiä pelkällä tuulienergialla.
3/2003

Alla: Sininen tunturimaisema Lapin maakuntamuseon perusnäyttelyssä Rovaniemen Arktikumissa. 30 tulosteesta koottu kuva nostettiin paikalleen 9.10.2003

Valokuvia sadan vuoden takaa

Toin kesäkuussa 2006 Aran-saarilta matkamuistona Henry Cecil Watsonin kirjan Inis Meáin Images.

Vuonna 1999 julkaistu teos kertoo kuvin ja sanoin kymmenestä päivästä, jotka Watson vietti Inis Meáinilla (kolmesta Aran-saaresta keskimmäinen) elokuussa 1912.
Osa kirjan 45 valokuvasta kertoo arkielämästä saarella. Parhaat kuvat ovat todella hyviä, esimerkiksi nämä kaksi:

Mustavalkoisten kuvien valtaosa on tavanomaisia turistikuvia ja pönötyksiä, teknisesti ja muutenkin suunnilleen samaa tasoa kuin pikkupokkareilla ja puhelimilla räpsityt tämän päivän matkakuvat.

* * *

Minulle selvisi vasta äskettäin, kuka on tekstissä moneen kertaan mainittu ja siteerattu J.M. Synge, Watsonin innoittaja.

Dublinin ja Pariisin taiteilijapiireissa viihtynyt irlantilainen kirjailijanalku (sittemmin näytelmien kirjoittajana kunnostautunut kansalliskirjailija) John Millington Synge (1871-1909) matkusti ystävänsä W.B. Yeatsin neuvosta Aran-saarille opettelemaan iirinkieltä ja hakemaan uutta sisältöä elämäänsä. Synge löysi saarilta kadonneeksi luulemansa elämänmuodon ja ihmiset, joista kovat olosuhteet olivat muokanneet aivan omanlaisiaan.

Tulokas päätti asettua Inis Meáinille, missä iirinkieli ja perinteet olivat säilyneet paremmin kuin Inis Mórilla:

Opettajani, tulopäivänä tapaamani vanhan sokean miehen, viehätysvoimasta huolimatta olen päättänyt siirtyä Inishmaanille, missä iiriä puhutaan paljon enemmän ja elämä on ehkä vanhakantaisinta mitä Euroopassa nykyään tavataan.

Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskeiljoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin.

Olen tavannut ranskalaisia ja tanskalaisia ja saksalaisia, muuan mies sanoi, ja niillä oli valtavasti iirinkielisiä kirjoja muassaan ja nehän luki niitä paremmin kuin me itse. Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä.

Synge vieraili Inis Meáinilla viitenä kesänä vuosina 1898-1902 ja julkaisi kokemuksistaan kirjan The Aran Islands.

Irlannissa v. 1907 julkaistu teos ilmestyi suomeksi Basam Booksin kustantamana lokakuussa 2009 ja osui käsiini viime vuonna. Ihastuin siihen välittömästi: pieni kirja täynnä viisautta ja hyviä havaintoja oikeasti tärkeistä asioista. Sitaatit edellä ovat tästä kirjasta.

Syngen kieli on konstailemattomalla tavalla ilmeikästä, ja suomentaja Heikki Salojärvi on selviytynyt käännöstyöstä loistavasti.

Kirjan suomenkielisen laitoksen kannessa on kirjailijan ottama kuva; valikoima Syngen Aran-saarilla ja muualla Irlannissa ottamia kuvia julkaistiin v. 1971 nimellä My Wallet of Photographs. Kuvat löytyvät netistä.

Watsonin kuviin verrattuna Syngen aiheet ovat staattisempia ja tekniikka hieman huonompi, mutta tekstin rinnalla katseltuna kuvat toimivat oivallisesti. Kannattaa muistaa, että kuvat ovat yli sata vuotta vanhoja ja amatöörin ottamia!
8/2012

Todella vanhoja kirjoja

Olen jatkanut nautiskelua vanhojen kirjojen parissa. “Vanha” tarkoittaa tässä yhteydessä yli sata vuotta sitten julkaistua teosta.

Fridtjof Nansenin kertomus v. 1893-96 tehdystä naparetkestä julkaistiin suomeksi (Otava 1897) kahtena niteenä nimellä Pohjan pimeillä perillä. Luin kirjat väärässä järjestyksessä; kirjoitin kuukausi sitten jälkimmäisen osan herättämistä tuntemuksista.

Ykkösosa haettiin minulle kirjaston varastosta. Kirja oli hieman kärsineen oloinen, koska niin monet rovaniemeläiset ovat tutustuneet siihen ennen minua.

Esimerkiksi M.Rusanen on pitänyt kovasti lukemastaan ja kirjoittanut kommenttinsa muidenkin nähtäväksi. Hänen lukuelämyksestään tulee marraskuussa kuluneeksi sata vuotta!

* * *

WSOY julkaisi Roald Amundsenin Luoteisväylän v. 1908. Kirjassa kerrotaan toisen suuren norjalaisen naparetkeilijän kolme vuotta kestäneestä matkasta, joka suuntautui Norjasta Pohjois-Amerikan mantereen pohjoispuolitse Alaskan Nomeen.

Amundsenin Gjøa-alus vietti jäissä kolme talvea, joista kaksi tarkoituksella samassa paikassa mahdollisimman lähellä magneettista pohjoisnapaa.

Amundsen osoittautuu Nansenia eloisammaksi kertojaksi. Kirjan mielestäni kiinnostavinta antia ovat kuvaukset arktisen luonnon armoilla lähes kivikautisen alkeellisissa oloissa sinnitelleiden eskimoiden elämästä. Eskimoiden ja laivaväen kanssakäyminen on vilkasta ja kumpaakin osapuolta hyödyttävää.

Amundsen on syvästi huolissaan tapaamansa arktisen alkuperäiskansan tulevaisuudesta:

Tulimme Gjøan matkalla tekemisiin 10 eri eskimoheimon kanssa ja saimme hyvän tilaisuuden nähdä sivistyksen vaikutusta heihin, sillä saatoimme nyt verrata toisiinsa semmoisia eskimoita, jotka olivat tulleet sivistyksen yhteyteen ja semmoisia, jotka olivat aivan koskemattomat. Ja varmana vakuutuksenani lausun, että viimeksi mainitut, ne eskimot, jotka elävät kokonaan erillään kaikesta sivistyksestä, ehdottomasti ovat onnellisemmat, terveemmät, rehellisemmät ja tyytyväisemmät. Niillä sivistyneillä kansoilla, jotka tulevat eskimoitten kanssa tekemisiin, on ehdoton velvollisuus suojella heitä ja lain ja ankarain säädösten kautta varjella heitä niin sanotun sivistyksen monilta vaarallisilta ja huonoilta puolilta. Ilman sitä he ehdottomasti joutuvat perikadon omiksi. Tanskan kuninkaallinen Grönlannin kauppa ansaitsee kaikkea tunnustusta siitä tavasta, miten se on siirtomaataan Grönlantia kohdellut. On toivottavaa, että muut kansat seuraavat Tanskan esimerkkiä ja täydelleen käsittävät velvollisuutensa näitä oivia ja reippaita, navan äärillä asuvia luonnonlapsia kohtaan.
Mutta parasta, mitä voin ystävillemme netchjilli-eskimoille toivottaa, on se, ettei sivistys koskaan heihin ulottuisi.

Kirjan on kääntänyt suomeksi I.K.Inha, minulle valokuvistaan tuttu monitoimihenkilö. Inha on varmaankin silmäillyt mielikseen kirjan kiinnostavia kuvia, esimerkiksi tätä:

Gjøa vietti kolmannen talvensa Alaskan pohjoisrannikolla lähellä paikkaa, missä amerikkalaisilla valaanpyyntialuksilla oli tapana talvehtia. Kevättalvella Amundsen “käväisi” lähimmässä lennätinkonttorissa, jonne tuli matkaa linnuntietä 600 km. Aluksen muu miehistö rakensi aikansa kuluksi hyppyrimäen ja leiskautteli siitä ilmavia siivuja.

Reipasta väkeä nuo norjalaiset!

* * *

Amundsenin teokseen sisältyy luutnantti Godfred Hansenin raportti, jonka tämä kirjoitti Victoriansaaren itärannikolle keväällä 1906 Peder Ristvedtin kanssa tekemästään kartoitusretkestä. Lainaus sivulta 469:

Ostin hylkeen, jota sen omistaja juuri toi kotiin pyyntiretkeltään ja maksoin siitä noin 2,5 tuuman mittaisen puukon, joka oli jääsahan terästä valmistettu. Maksu oli ehkä nolonlainen. Mutta jos kauppa on rehellinen, silloin kun se molemmille asianomaisille tuottaa iloa, niin tämä kauppa oli rehellinen. Sillä vaikeata on sanoa, kumpi meistä molemmista oikeastaan oli iloisempi. Minä kovasti tarvitsin hyljettä ja hän, raukka, ei ollut vielä eläissään omistanut teräsveistä. Myöhemmin ostimme vielä enemmän rasvaa. Puoli hylkeen kylkeä maksoi 3 tuuman mittaisen naulan, mutta se hinta sai jo minunkin punastumaan. Kun kaupanteko oli päättynyt ja minä olin saanut niin paljon rasvaa kuin tarvitsin, niin annoin hänelle vielä leikkaussakset kaupan päälle. Ja nyt ei riemastunut ainoastaan hän ja hänen vaimonsa, vaan koko heimokin, siitä että heidän hallussaan oli nyt semmoinen kallisarvoinen kapine.

Norjalaisten kauppakumppanit olivat kiilnermiun-eskimoita, joiden aseet ja työkalut olivat puuta, luuta tai kuparia. Kukaan heistä ei ollut aiemmin nähnyt valkoihoista ihmistä.

Alkuperäinen postaus 5/2013, lisäys 3/2022

Päivityksiä purolta – eränkäyntiä eilen ja tänään

Lapin Kirjallisuusseurassa pyritään välttämään kaikenlaista kirjailijoiden lokeroimista. Siksi ihmettelin, minkä vuoksi lajityyppi ”eräkirja” mainitaan erikseen lappilaisten uutuuskirjojen kannessa. Päällyksiä somistavan hirven ja karhun luulisi antavan riittävästi vihjettä kirjan sisällöstä. Pelkäävätkö kustantajat, että joku ”oikean” kirjallisuuden ystävä ostaa eräkirjan vahingossa?

Juhani Vallin Kairan kosketus on julkaistu Otavan Ison karhun eräkirjastossa, Kalevi Sipolan Jänissuon valtias on kokoelma eränovelleja. Sipolan kustantaja on kemiläinen Atrain Kustannus.

Kannustan eräkirjoihin tottumatonta aloittamaan lukeminen otsikoltaan kiinnostavasta tarinasta tyyppiä Etelän varis (Valli) tai yllättävästä Läskisiivut (Sipola). Koska kumpikin kirjailija on tehnyt hyvää työtä, lukija saattaa kokea iloisen yllätyksen ja haluaa lukea lisää. Jatko riippuu viime kädessä siitä, onko sisältö riittävän kiinnostava.

Juhani Vallille eräkirjailijaksi leimautuminen ei ole ongelma, päinvastoin. Lainaus novellin Aamuhaukku sivulta 211:

”Mistään eräkirjailijan urasta en tuolloin vielä haaveillut, ja nyt kun olen pari eräkirjaa julkaissut, erä-sana kirjailijan edessä tuntuu oikein mukavalta. En tunne tarvetta kirjoittaa ”oikeaa romaania”, jotta minä voisin olla ”uskottava” kirjailija joillekin. Kun kriittiselle metsästäjäkunnalle on suhteellisen uskottava, se riittäkööt…”

Vallin Kairan kosketus päättää trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Juuret kairassa (2007) ja Kirveeniskuja kairassa (2011). Muistikuvani aiempien teosten tapahtumista ja henkilöhahmoista olivat sen verran hataria, että luin uutuuskirjan itsenäisenä teoksena.

Vallin tarinoiden avainhenkilöt ovat yhtä kotonaan pyyntipuuhissa ja kylän kaljabaarissa. Välillä eräily jää hetkeksi taka-alalle: monipäiväisellä pilkkiretkellä seurataan kiekkoleijonien edesottamuksia, ja veteraanit innostuvat muistelemaan etulinjassa tehtyjä pyssysuorituksia.

Lukijan arvioitavaksi marssitetaan metsästäjien koko kirjo Suomen parhaan metsästysseuran puheenjohtajasta ammattimaiseen autosta ampujaan.

Valli kuvaa toimintaa metsästyksen harmaalla alueella mutkattoman luontevasti, sortumatta ihailuun tai päälleliimattuun moralisointiin. Kirjailijan peräänkuuluttama uskottavuus on kovimmalla koetuksella silloin, kun tuttuihin metsiin ilmestyy outoja kulkijoita.

Minulle teoksen ehdoton herkkupala oli kuvaus Helsingin Sanomien naistoimittajan vierailusta jokivarren äijäporukan hirvijahdissa.

Kalevi Sipola oli uusi tuttavuus, koska vuonna 2012 ilmestynyt esikoisteos Ristiinnaulitut on toistaiseksi lukematta. Tuskin kuitenkaan kauan!

Juniorit ottavat Sipolan novelleissa niin vahvasti roolia, että välillä on vaikea muistaa kirjoittajan ehtineen ikämiessarjaan. Kieli on värikästä ja ilmaisuvoimaista; toimivaa dialogia on paljon ja se on uskottavaa siitä riippumatta, minkä ikäiset henkilöt ovat äänessä.

Vanha ja uusi aika kohtaavat tammukkapurolla: ongitaan rinnan luomuvälineillä ja kaupasta ostetuilla, kaverille lähtee reaaliaikainen saaliskuva herättämään kateutta.

Sipolan kyky nähdä ja kuvata luonnonilmiöitä ansaitsee erityisen kiitoksen – sanon tämän paljon luonnossa liikkuneena ex-biologina. Kohtaus tammukkapurolla on aivan yliveto. Kun poikasten puolesta hermoileva koppelo kompastuu rantatörmällä ja joutuu veden varaan, kalamies säntää hetkeäkään epäröimättä pelastamaan lintua.

Koska luen eräkirjoja vain satunnaisesti, en osaa enkä halua verrata Vallia ja Sipolaa alan muihin tekijöihin. Uskallan kuitenkin epäillä, että kumpikin on tiukasti kärjen tuntumassa.

Julkaistu Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen-lehden numerossa 2/2013

Vastine Helsingin Sanomille

HAMMASTUNTURISSA HAKATAAN

HS kertoi 22.8.97 hakkuiden alkamisesta Hammastunturin erämaassa. Uutisen alaotsikko kuului: ”Saamelaiset vastustaneet vuosia hakkuita”.

Tieto hakkuista on tosi, sen sijaan toimittaja Tapio Mainion esiinnostama saamelaisten rooli Hammastunturin erämaahakkuiden vastustamisessa (ja Ylä-Lapin metsäpolitiikassa yleisemminkin) on vähintään moniselitteinen. Uutistekstin lopussa todetaankin, että ”nyttemmin sekä saamelaiskäräjät että alueen paliskunnat ovat hyväksyneet syksyn hakkuut.”

Periaatteellinen kiista hakkuista ratkaistiin jo erämaalain säätämisen yhteydessä. V.1991 voimaantullut, hakkuut salliva erämaalaki perustuu hoito- ja käyttösuunnitelmien hyväksymismenettelyä lukuun ottamatta jokseenkin sanatarkasti erämaakomitean mietintöön. Komiteassa hakkuita vastusti Erämaaliikkeen edustaja, eivät suinkaan sen saamelaisjäsenet, saamelaisvaltuuskuntaa edustanut Pekka Aikio ja Hammastunturin paliskunnan silloinen poroisäntä Juhani Magga.

Toimittaja Mainio toteaa Sallivaaran ja Lapin paliskuntien valittaneen hakkuista YK:n ihmisoikeuskomiteaan. Valitukset eivät olleet paliskuntien, vaan yksittäisten saamelaisporonhoitajien tekemiä ja ne koskivat erämaarajauksen ulkopuolelle jääneitä alueita. Ihmisoikeuskomitea ei tutkinut valituksia, koska kansallisia vaikutuskeinoja ei ollut käytetty.

Myöhemmin Sallivaaran paliskuntaan kuuluvan Mirhaminmaan-Kariselän alueen hakkuita on käsitelty ihmisoikeuskanteena Lapin käräjäoikeudessa ja Rovaniemen hovioikeudessa. Kuluneen kesän aikana tekemässään päätöksessä HO myötäili Metsähallituksen näkemyksiä ja määräsi oikeudenkäyntikulut saamelaisporomiesten maksettaviksi. Samojen osapuolten [Muotkatunturin paliskunta ja Metsähallitus] välisestä Angelin hakkuukiistasta on olemassa sekä KKO:n että YK:n ihmisoikeuskomitean hakkuut salliva päätös.

On tärkeää huomata, että Ylä-Lapin metsäkäräjiä ei käydä luonnonsuojeluperustein. Tavoitteena ei myöskään ole metsien pysyvä suojeleminen, vaan ”saamelaisille mahdollisesti kuuluvan” omaisuuden turvaaminen. Saamelaisosapuolen mielestä ei ole riidattomasti selvitetty, kenelle kuuluvat saamelaisalueen ns. valtionmaat ja niiden hakkuista saatavat kantorahatulot.

Jos halutaan nimetä väsymättömimmin Hammastunturin alueen hakkuita vastustanut henkilö, hän on epäilemättä DI Harald Helander Ivalosta. Keskeisimpien tavoitteidensa toteuttamisessa epäonnistunut Erämaaliike lopetti toimintansa erämaalain säätämiseen.

Veikko Vasama
Erämaaliikkeen veteraani
Sodankylä

8/1997

Harjulta Hippokselle – 60 vuotta jyväskyläläistä jääkiekkoilua

Helmikuun ensimmäisenä (2008) Hippoksen jäähallissa pelattu JYPin ja KalPan liigaottelu käynnistyi tavallista juhlavammissa tunnelmissa. Päivälleen 60 vuotta aiemmin pelattiin Jyväskylän ensimmäinen jääkiekko-ottelu, jossa kohtasivat Jyväskylän Palloilijat ja Kuopion Erä-Veikot.

Tapahtumapaikkana oli Harjun urheilukentälle pystytetty peliareena, jonka laidat olivat päädyistä suunnilleen nykyisen korkuiset, mutta sivuilta puolta matalammat. Suojaverkkoja ei ollut, joten lumivalleilta peliä seurannut runsaslukuinen yleisö joutui varmaankin väistelemään maalin yli lauottuja kiekkoja. Maalien runko oli tukevaa sahatavaraa, ei aivan kakkosnelosta mutta melkein.

Joukkueisiin kuului maalivahdin lisäksi vain kaksi puolustajaa ja kuusi hyökkääjää. Puolustajat joutuivat melkoisen koville, kun lepoaikaa sai vain pelikatkojen ja erätaukojen aikana. Koska varamaalivahteja ei ollut, joku hyökkääjä olisi tarvittaessa komennettu maaliin.

Vieraat voittivat ottelun numeroin 2-3. Kuopiolaisten tehomies oli hattutempun tehnyt kakkosketjun laitahyökkääjä, sittemmin aivan muissa yhteyksissä mainetta niittänyt Pertti ”Spede” Pasanen. Kotijoukkueen maalintekijät olivat Teuvo Niinisalo ja Olli Martikainen.

Hipposhallin käytävällä on kolme kuvaa Harjulla pelatusta ottelusta (kuvaajan nimeä ei mainita). Niistä voi nähdä ja päätellä yhtä ja toista.

1940-luvun lopulla pelaajat viilettävät ilman kypärää, avopäin tai pipo päässä. Poikkeuksena on JP:n maalivahti, jonka varustukseen kuuluu tyylikäs lippalakki.

Muutkin suojavarusteet ovat nykyisiin verrattuna niin huomaamattomia, että luistelijat tunnistaa kiekkoilijoiksi vain mailan perusteella. Tuon ajan mailoissa oli puuvarsi, johon oli liitetty suora vanerilapa. Erkkaa käytettiin vaihtelevasti.

Peli ei näytä erityisen vauhdikkaalta. Esimerkiksi kuvassa 1. tumma-asuisen Erä-Veikkojen joukkueen pakit eivät nouse mukaan hyökkäykseen, vaan seisoskelevat omalla siniviivallaan. Tällä tyylillä jaksaa pelata koko pelin ilman vaihtoja!

Kuvan 2. tilanne on vielä erikoisempi: kuopiolaishyökkääjä karkaa läpiajoon JP-pakkien välistä, eivätkä nämä yritä häiritä millään tavalla. Muut pelaajat seuraavat yhdessä yleisön kanssa, muuttuvatko numerot.

Hippoksen juhlaottelun itseoikeutettuja kunniavieraita olivat JYP:n joukkueen ykkösketjun sentterinä pelannut Pentti Barck (80) ja toisena puolustajana urakoinut Matti Jokinen (79).

Pentti Barck näkyi pitkään jyväskyläläisessä jääkiekkoilussa, sillä peliuransa päätyttyä hän vihelsi erotuomarina peräti 298 ottelua. Barckin aikana yksi mies hoiteli päätuomarin ja linjamiesten tehtävät.

Veteraanit pudottivat yhdessä avauskiekon, jonka jälkeen Tuomas Pihlman (JYP) ja Jiri Bicek (KalPa) saattoivat heidät huolekkaasti takaisin toimitsija-aitioon.

Kuuden vuosikymmenen aikana voimasuhteet ja isoveli-pikkuveli -asetelma ovat muuttuneet: juhlaottelussa JYP oli tyly isäntä ja voitti KalPan maalein 5-1. Tällä kertaa hattutempusta vastasi JYPin kultakypärä Jarkko Immonen.

Keskisuomalaisen artikkelissa muistellaan lajin alkuvaiheita Jyväskylässä.
2/2008