Ilkka Koiviston postuumisti julkaistun teoksen Ovela lintubongari ja muita tarinoita (Minerva 2013) nimitarinassa esitellään kolme lintuharrastajaa, joista kahdelle koko touhu on pelkkää lajien keräämistä ja pinnoilla kilpailemista.

Se kolmas, ovelasti omilla säännöillään pelaava päihittää tosibongarit vuodarikisassa ja kehtaa vielä moittia pinnallisuudesta:

Siitä ei kyllä ole vielä puhuttu, että bongaus ei kehitä edes luonnontuntemusta. Liikkumalla bongausporukoissa ei tarvitse tuntea ainoatakaan lintulajia, saati tietää niiden elintavoista pätkääkään, vaikka tämän luonnontuntemuksen osa-alueen tiedoilla harva bongari pääsee hehkuttamaan.

Koiviston teksti herätti ajatuksia ja pani pohtimaan lintuharrastuksen pohjavirtoja ja pintaväreilyä. Hain oheislukemisiksi kaksi kirjaa, joissa käsitellään nimenomaan bongausta.

Tartuin uteliaana Matti Koivulan ja Jan Södervedin v. 1996 julkaistuun teokseen Ornimisen sietämätön keveys (Kirjayhtymä 1996), koska siitä oli jäänyt positiivinen muistikuva. Teksti tuntui edelleen hyvältä ja pysyi mainiosti valitussa tyylilajissa, joka ei ole kaikkein helpoimpia.

Todellinen kulttuuriteko on kirjan lopusta löytyvä laaja ornitologinen slangisanasto. Kielen opetteleminen auttaa ymmärtämään, mitä torneissa ja staijauspaikoilla puhutaan. Lintulajeista tietenkin, mutta tyyliin kattokeke, repe, subari ja muleli.

Mikä tärkeintä, lukija pystyy saamiensa seikkaperäisten ohjeiden avulla määrittämään kaikki maastossa näköpiiriin ilmestyvät oudot otukset. Tässä ei nyt puhuta lintujen tunnistamisesta, vaan ihmisten lokeroinnista.

Karkeassa jaottelussa ihmiset jaetaan maallikoihin ja orneihin, maallikot tarkemmin viiteen alaryhmään ja ornit kolmeentoista. Lokeroiminen tehdään mm. yleisen habituksen, käyttäytymisen, asun ja käytössä olevien optisten apuvälineiden perusteella.

Omina ornityyppeinään esitellään bongari ja keräilijä, joista viiimeksi mainittu muistuttaa aika tavalla Ilkka Koiviston kuvailemaa himolistaajaa. Tyyppi ei pääse vähällä myöskään K & S:n käsittelyssä:

Keräilijä on oikeastaan bongarin äärityyppi, henkilö joka kerää pinnoja kuin filatelisti postimerkkejä. Näiden kahden tärkeimpänä erona on se, että filatelisti yleensä tuntee kohteensa. Keräilijä yrittää vain kasvattaa lajimääräänsä suuremmaksi eikä edes välttämättä muista, miltä hänen vuosi sitten näkemänsä laji numero 337, pitkänokkakurppelo, näytti. Samapa tuo: lintulajista saa vain yhden pinnan, olipa se sitten minkä näköinen tahansa!

Pinnalistoilla on epäilemättä mahdollista kivuta yllättävän korkealle liikkumalla aktiivisesti oikeaan aikaan oikeilla paikoilla ja kirjaamalla pinnoiksi gurujen määrittämät lajit. On kuitenkin kohtuullista todeta, että kärkibongarit ovat yleensä eteviä lajinmäärittäjiä.

Virolahdella toukokuussa (ennen arktikaviikonloppua) tapaamani ornit olivat laidasta lukien kelpo tyyppejä. Osa ehkä jonkinasteisia bongareita, mutta ennen kaikkea linnuista aidosti ja monipuolisesti kiinnostuneita pitkän linjan harrastajia ja tässä mielessä hengenheimolaisia. Vakuutuin asiasta juteltuani kolmen päivän aikana aika monen kanssa.

Bongauksessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ajattelen niin, että linnut ansaitsisivat osakseen pinnankeruuta syvällisempää harrastusta – tai edes kiireetöntä ihailua. Sen sijaan välineurheilu on mielestäni oikeasti vastenmielinen lieveilmiö, joka liittyy erottamattomasti lintuharrastukseen ja aivan erityisesti lintujen kuvaamiseen. Olen ottanut asiaan kantaa verkkosivuillani ja ilahdun aina havaitessani samansuuntaista kriittistä ajattelua harrastajien sisäpiirissä.

Koivula & Södersved opastavat kirjassaan kiikarin ostajaa tähän tapaan:

Varma ja hyvä valinta on kiikari, joka maksaa ennemmin 10 000 kuin 5 000 mk. Hinta on laadun tae, vaikka hinnasta kotkanosan haukkaakin kiikariin upotettu Zeiss- tai Leica-sana. Jos hinta hirvittää, muista että kiikari on samalla taikakalu, jolla portit aukeavat orniyhteisöön.

Myös kaukoputken on syytä olla arvostettua merkkiä ja ständilläkin on väliä:

Jalustasi ostat tietenkin varustettuna videopäällä, et missään tapauksessa kamera- eli kinopäällä, vaikka kuinka aikoisit käyttää sitä myös valokuvauksessa. (…) Kinopää ja putki on naurettava yhdistelmä!

Jos tuo yhdistelmä on naurettava, oma varustukseni Virolahdella oli säälittävä: vanhanmallinen kaukoputki ja kuulapolvi! Kiikarikaan ei ole sen kummoisempi kuin neljänsadan euron O-cron. Lintukuvausobjektiivini on ihan oikeaa merkkiä, mutta malliltaan aloittelijoille tarkoitettu ja rungot tyyppiä semi-pro.

Tapaamani ornit eivät pidätelleet naurua tai pyyhkineet säälin kyyneliä, joten en ilmeisesti tullut arvioidiuksi välineiden perusteella. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön.

Kävin Lakakalliolla kahdesti. Kantaporukan suhtautuminen oli kaikin puolin asiallista. Juttelin yhden kanssa jonkin aikaa ja asetuin sitten reppujakkaralleni joukon laidalle tähystämään ja kuuntelemaan hauskoja juttuja.

Toisella käynnilläni menin suoraan tutulle paikalleni. Kun kalliolle saapui lisää porukkaa, pari tulijaa asettui kahden metrin päähän eteeni, parhaalle sektorille. Totta kai tykkäsin huonoa, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pidetyksi suuni kiinni. Nousin ja poistuin paikalta.

Ymmärsin saaneeni havainto-opetusta lintupaikan hierarkiasta ja jäin pohtimaan, miten se kertomassani tilanteessa määräytyi. Panin merkille, että tulijat ja kantajengi olivat ainakin osaksi tuttuja keskenään, mutta minä olin outo tyyppi ryhmän reunalla.

Jos rinnuksilla olisi roikkunut ”orniyhteisöön portit avaava taikakalu”, tulijat olisivat ehkä valinneet paikkansa muualta kuin edestäni. Tilaa nimittäin oli.

Ari Linnan toimittamassa kirjoituskokoelmassa Bongauksen hurma (Sammakko 2012) esitellään mm. bongauksen historiaa ja monia ilmenemismuotoja lastenvaunubongauksesta koulunpihabongaukseen. Mikä mukavinta, monet kirjoittajat avaavat omaa tekemistään huumorin pilke silmäkulmassa. Tässä mielessä aivan yliveto on puoliksi kuvitteellinen kertomus kukkulan kuninkaista, jotka yrittävät rikkoa ensimmäisenä tuhannen eliksen rajan.

Esiteltyjen bongauksen erikoisempien alalajien joukossa on yksi, jota minäkin harrastan. Unipinnoja on koossa joitakin kymmeniä, uusin kuukauden takaa. Pääsin ihailemaan pikkusirriä kaikessa rauhassa niin läheltä, että en tarvinnut minkäänlaista kiikaria. Unipinnojen kerääminen on sikäli poikkeuksellista bongaamista, että se ei tietääkseni ole vielä kenelläkään ryöstäytynyt välineurheiluksi.

Bongauksen hurma -kirja avasi lintuharrastukseen kokonaan uudenlaisia näkökulmia. Tulin ensi kertaa ajatelleeksi, että pinnalistojen kärkinimille spontaanin elämänpinnan saaminen alkaa olla todennäköisyydeltään lottovoittoon verrattava ihme. Jatkuva hälytysvalmius rajoittaa muuta elämää, ja pelko pinnan menettämisestä voi johtaa oudolta tuntuvaan tilanteeseen: huippubongarin ei ”kannata” oleskella ulkosaariston liikenteellisesti ongelmallisilla hienoilla lintusaarilla.

Otan osaa ja onnittelen itseäni: voin matkustaa Jurmoon nauttimaan luonnosta kiireettömästi ja kokonaisvaltaisesti, maisemista ja linnuista. Merisirrien tapaaminen viime vuoden joulukuussa oli minulle erityinen juttu ja iso ilo. Ei pinnan vuoksi vaan lintujen.
7/2013