Outoa taigaa – epätyypillisiä lapinkuvia

Syyskuussa 1995 tulin asuneeksi Lapissa kymmenen vuotta: Rovaniemellä, Vuotsossa ja Sodankylän kirkonkylässä. Vuosista huolimatta koen itseni edelleen jossain määrin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jota lappilainen elämänmeno usein ihmetyttää, huvittaa, suututtaa tai surettaa.

Aloin koota näyttelyä, jonka luonne kypsyi vähän kerrallaan. Aiemmissa näyttelyissäni olen esitellyt Lappia parhaimmillaan eli alkuperäistä luontoa – luonnonsuojelunäkökulmaa vahvasti painottaen. Tällä kertaa ihminen itse tai ihmisten aikaansaannokset ovat kaikissa kuvissa jollakin tavalla mukana. Selkeänä tavoitteena oli välttää kiiltokuvamaisuus ja kritiikitön hymistely.

Aluksi suunnittelua hallitsivat säälittävät ja surkuhupaisat Metsähallituksen aikaansaannokset, joita kuvasin aktiivisesti 1980-luvulla Ylä-Lapissa. Hylkäsin metsäteeman, koska sen tasapuolinen käsittely olisi vaatinut runsaasti uusia kuvia. Tänä päivänä kovakouraisimman metsänhakkaajan tittelistä kilpailevat yksityiset metsänomistajat.

Päädyin esittelemään yleisemmin ihmisten touhuja Lapin luonnossa ja rakennetussa ympäristössä. Näyttelyn nimi sai jäädä ennalleen, koska se tuntui sopivan monimieliseltä. Mukana on joitakin kauniita maisemia, mutta enimmäkseen tasapainoilin kuvia valitessani edellä mainitsemieni tunnetilojen välillä.

Näyttelyn alaotsikko viittaa epätyypilliseen monessakin mielessä. Aihevalinnan ja lähestymistavan osalta kuvat poikkeavat voimakkaasti lapinkuvien valtavirrasta. Suomalaista luonnonkuvausta ajatellen on poikkeuksellista, että mielenkiinnon kohteena on ihminen eikä lintu.

Itselleni uutta on näyttelyn värillisyys ja se, että Jan Eerala sai riesakseen vedostustyön tuskat ja vaivat. Väriin päädyin siksi, että olen pitkään kuvannut näyttelyn kokonaisilmeen kannalta keskeiset muistiinpanotyyppiset kuvat pelkästään diafilmille. Sama koskee retkikavereista näpättyjä muistokuvia, jotka edustavat näyttelyn oudointa osastoa.

Palautteesta päätellen kuvallinen puheenvuoroni lappilaiseen ympäristökeskusteluun koetaan huumoripitoisena, joskin paikoitellen vahvasti ironisena. Kuvatekstit ovat lyhyitä ja toteavia, koska halusin välttää moralisointia ja oppimestarin asennetta.

Muutamat kuvat ovat herättäneet lupaavan ristikkäisiä tulkintoja. Se ilahduttaa, sillä näyttelyn ensisijaisena tavoittena on herättää ajatuksia.

Esipuhe on kirjoitettu näyttelyn ollessa esillä Luontokuva-arkistossa Helsingissä huhtikuussa 1999