Eipäs juupas

Toissapäiväinen Kainuun metsäpeurakannan romahtamista käsitellyt postaukseni on lainattu kokonaisuudessaan susisivujen foorumille. Siinä keskusteluympäristössä tunnen jääväni pahasti ristituleen. Tässä tyylinäyte:

Suomalainen rehti ja reipas riistamies valehtelee aina ja tietoisesti – ei näistä jutuista voi muuta päätellä.

Referoin HS:n 11.4.2007 julkaisemaa uutista, jossa merkittävimmäksi syyksi metsäpeurojen alamäkeen nimetään susikannan vahvistuminen. Tekstiäni ei ole suoraan kommentoitu, mutta sen lainannut palstan moderaattoreihin ja vakiokirjoittajiin kuuluva nimimerkki kertoo heti seuraavassa puheenvuorossa, mitä mieltä asiasta kuuluu olla:

Elinympäristöjen suojelu on kaikkien lajien suojelun kannalta aivan ensisijaisen tärkeä. Metsäpeuralle tämä elinympäristö tarkoittaa vanhoja metsiä. Jos sama suhtautuminen tulee jatkumaan, ja metsiä yhä ajatellaan vain runkokuutioina, kaikki muut keinot metsäpeuran suojelemiseksi tulevat olemaan riittämättömät.

Virkaveli tai -sisko todistaa samaa:

Metsäpeuralla ei voi Suomessa mennä hyvin – siitä ei koskaan tule nuorten talousmetsien yleislajia – eikä se koskaan tule Suomessa yleiseksi. Metsäpeura on täysin riippuvainen vanhojen metsien sirpaleista – joutuu toki liikkumaan talousmetsissäkin alueiden välillä – metsää kun Kainuussa on sirpaleittain vain siellä täällä.

Vanhojen metsien väheneminen on kiistaton tosiasia, mutta ihan joka asiaan sitä ei kannattaisi sotkea. Kainuun metsäkuva: metsien ikärakenne ja pirstoutuneisuus oli varmaankaan suunnilleen nykyisellään jo viime vuosituhannen lopulla, mutta siitä huolimatta peurakanta vahvistui ja laajensi esiintymisaluettaan.

Toisaalta voidaan kysyä, johtuuko Suomenselän kannan kaikinpuolinen hyvinvointi siitä, että sen esiintymisalueella on erityisen paljon vanhoja metsiä? Ei tietenkään. Esimerkiksi kuukkeliin verrattuna metsäpeura on ympäristövaatimuksiltaan täysi opportunisti.

Miksi yksinkertaisen asian ymmärtäminen ja/tai tunnustaminen on niin vaikeaa? Taustalla jäytää varmaankin pelko siitä, että jos kehitys jatkuu nykyisellään, metsäpeuran suojeleminen Kainuussa saattaa vaatia alueen susikannan harventamista. Tietääkseni kukaan ei tällaista ole vielä esittänyt, mutta susisivujen väki on jo valmiiksi kaivautunut puolustusasemiin. Sudensuojelijoiden on mahdotonta hyväksyä susien tappamista tällä perusteella.

Hesarin artikkelin kartan luulisi antavan myös suojeluväelle ajattelemisen aihetta. Kartan “Susikannat Suomessa helmikuussa 2007″ eriväriset täplät kertovat susilauman tai -parin esiintymisestä paikkakunnalla. Pohjoisin, susiparia tarkoittava täplä on Kuusamossa, ja puoli Suomea ammottaa tyhjänä!

Tilanne on hämmentävä. Kainuun metsäpeuroja ei saa suojella susilta, mutta poroja saa!
4/2007

Autottomia päiviä

Vähintään yhtenä päivänä vuodessa itse kunkin olisi hyvä pysähtyä pohtimaan omaa autoiluaan. Pelkistetyimmillään kysymys kuuluu: onko pakko omistaa oma auto? Monien on, mutta jopa täällä Lapissa voi elää ilman autoa, ainakin Rovaniemellä.

Hankin ajokortin varttuneessa iässä muutettuamme Vuotsoon. Siellä oma auto tuntui välttämättömältä. Samoin se, että perheestä löytyy kaksi kuskia. Aktiivinen autoilu jatkui vajaan kymmenen vuoden ajan, mutta nyt autottomia päiviä on kertynyt jo yli viiden vuoden ajan.

Autottoman päivän kunniaksi tekee mieli mainostaa: tositarpeen yllättäessä auton voi vuokrata! Tämän vuoden aikana olen vuokrannut auton neljä kertaa, kotimaassa, Virossa ja Irlannissa. Kokemukset ovat yksinomaan myönteisiä, erityisesti tuo Irlannin tapaus.

Ainoat ongelmat liittyivät kaistanvaihtoihin Dublinin lentokentältä lähdettäessä ja ruuhkiin sinne palatessa. Hintataso netistä varattaessa on vain puolet siitä mitä Suomessa, joskin automaattivaihtein varustetut mallit ovat selvästi kalliimpia. Itse en sellaista kaivannut. Tiet Irlannin maaseudulla ovat käsittämättömän kapeita, joten kannattaa vuokrata mahdollisimman pieni auto.

Yhdeksästä päivästä Irlannissa autottomia oli neljä. Dublinin kaupunkiliikenteeseen en olisi lähtenyt mistään hinnasta, ja Aran-saarilla polkupyörä on monin verroin autoa käytännöllisempi kulkuväline. Autojen suuri määrä saarella yllätti, koska kiviaitojen reunustamat tiet on mitoitettu hevosajoneuvoille.
9/2006

Koira löysi aarteen

Jokirannassa edelläni käveli mies ja kaksi pientä koiraa, jotka oli puettu tyylikkäisiin kevätasuihin. Rodusta en ole varma mutta jos veikata pitää, sanon että chihuahua.

Kolmikko käveli aluksi katua, mutta sitten omistaja siirtyi rantatörmän hyvin tampatulle baanalle. Toinen koira hyväksyi ratkaisun välittömästi, mutta omapäisempi jatkoi valitsemallaan linjalla. Pohjanhovin kohdalla saavutin kolmikon.

Omistaja houkutteli koiraa kadulta luokseen herkkupalan avulla, mutta sekään ei auttanut. Eikä ihme: koira oli löytänyt lumipenkasta aarteen!

Olimme hetken aivan ymmällämme, mutta sitten minulla välähti. Aiemmin keväällä Rovaniemellä järjestettiin formulakisat katuradalla, ja varikkoalue sijaitsi Koskikadun alapäässä.

Satuin kävelemään ohi juuri kun ensimmäiset kilpailijat saapuivat paikalle.

Koiran löytämä aarre oli varmaankin huoltoautosta pudonnut varaosa.

Lumelle läikkynyt polttoaine ei kiinnostunut kumpaakaan koiraa.
4/2012

Nimetön käy kirkolla

Olen lukenut viime aikoina vanhaa suosikkiani Haanpäätä.

Kirjailijan pitkää paitsiossa pitämistä on vaikea ymmärtää. Toisaalta vaikeuksien keskellä kypsyi mestari: Haanpää oppi näkemään, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ironia on tehokkaampi ase kuin sanallinen katkaistu haulikko.

Sitaatit ovat v. 1949 julkaistusta pienoisromaanista Jauhot.

Siinä aamuhämärissä oli pyhäisten hameitten esiinkaivamista, suksen mäystimien kuntoon laittoa ja einepalan haukkaamista. (…)
Hän kääri jälkeläisen riepuihin, pisti kitisevän käärön suureen tuohikonttiin, nosti kontin hartioilleen ja lykkäsi lylyt lumelle.

Mari Rämeen esikoiselle piti saada nimi ja sen saattoi antaa vain kirkkoherra. Mari halusi päästä liikkeelle mahdollisimman varhain, sillä keväisen yöpakkasen jäljiltä hanki kantoi hiihtäjää, ja matkaa kirkonkylään oli pitkästi.

Perille päästyään Mari levähti hetken kauppapuodissa ja teki pienet ostoksensa. Sitten hän suuntasi kirkkoherran puheille. Kirkkoherra istui pöytänsä takana, silmäili Maria ja hänen konttiaan pitkään ja arvostelevasti ennen kuin lausui:

Kaiketi teillä on sitten mukana se kastetoimituksesta  menevä maksu, kahdeksankymmentä penniä, sanoi kirkonmies lopulta. Hän oli mutkaton ihminen. Hänen mieleensä ei juolahtanut ollenkaan salailla sitä seikkaa, mikä hänestä nähtävästi oli tärkeintä kasteasioissa.

Mari joutui myöntämään, että rahaa ei ollut, enää. Tullessa hänellä oli ollut kokonainen hopeamarkka, mutta sillä hän oli maksanut ostoksensa. Kirkkoherra ei suostunut Marin ehdotukseen, että pyhä toimitus maksettaisiin myöhemmin kun rahoja satutaan saamaan.

Satutaan, satutaan, satutaan! hoeskeli kirkkoherra. Hän oli joutunut jo palauttamaan muutamia, jotka pyrkivät kastattamaan velaksi, ties kenen maksun päälle. (…)
Ei se näin käy, rakas ystävä, sanoi hän. Terve lapsi. Kastetaan se sitten kun rahaa on kassottunut.

Mari joutui hiihtämään iltakylmäsellä takaisin mökkiinsä tyhjin toimin, niine nimineen.

Sinä talvena Kairan pitäjän vähäväkisillä oli käteistä rahaa vielä tavallistakin vähemmän kuvernöörin määrättyä, että palkka hätäaputöistä maksettiin jauhoina. Pian Marin vierailun jälkeen jauhoista tuli käypä maksuväline kirkkoherran kanssa asioitaessa.

Kun ensimmäinen erä kirkollisista toimituksista jauhoina maksettuja korvauksia toimitettiin kirkkoherralle, tämä ei ihme kyllä vaatinut punnitusta, vaan huusi rengin paikalle ottamaan haltuunsa pussillisen Mustan apejauhoja.

Pöllön Riita sattui näkemään kirkkoherralle kulkeutuneiden jauhojen lopullisen osoitteen eikä pitänyt havaintoa omana tietonaan. Jo samana päivänä kylällä kaikki tiesivät, että köyhäinjauhoja pölähtelee missä sattuu:

Niitä se syöpi pappilan Mustakin, niin ettei kaiketi ole kumma, vaikka kupeet silkkinä välkkyvätkin.

Riita kuulutti asiaa myös kylän kauppapuodissa monen todistajan läsnäollessa. Paikalle sattui myös Rämeen Mari, joka oli onnistunut saamaan nimen lapselleen toisella yrittämällä, mutta maksanut siitä selvällä rahalla. Mari oli otollisessa sieluntilassa kuuntelemaan Pöllön Riitan todistusta:

Hän oli erinomainen kuuntelija, joka pienillä, kyselevillä ja hyväksyvillä välihuudahduksilla osasi ilmoittaa, että kyllä ymmärretään. Lopulta hän innostui sanomaan sanasensa, vaikka kähläistä ja mautontahan se oli Riitan esityksen rinnalla, siitä seikasta, että köyhä pannaan jutamaan sydänmaita kuinka monta kertaa tahansa saadakseen nimen lapselleen…

Aikansa pitäjällä kierreltyään juttu tuli kirkkoherran korviin sellaisessa muodossa, että pappilan Musta syö hätäaputyömaalta varastettuja jauhoja. Julmistunut kirkkoherra sai selville tarinan levittäjät ja haastoi heidät vastaamaan valheellisista vihapuheistaan:

Hän antoi tämmingin, haasteen Pöllön Riitalle ja Rämeen Marille. Heidän oli tultava vastaamaan ensituleviin syyskäräjiin kirkkoherra Borghin herjauksesta ja solvauksesta

Kirkkoherran kunnia palautettiin aikanaan siltä osin kun se oli oikeuden päätöksellä mahdollista palauttaa. Syylliset saivat ansionsa mukaan:

Käräjäkirjurin kynä rapisi, ovet avattiin ja asianomaiset kutsuttiin tuomiolle. Pöllön Riita sai yhdeksän kuukautta ja Rämeen Mari kuusi kuukautta vankeutta herjauksesta ja solvauksesta.

* * *

Viime aikoina muodikkaaksi tullut vihapuhe-termi esiintyi Haanpään tekstissä todellakin  jo 60 vuotta sitten.  Kairan kirkkoherra Borgh piti vihapuheena itsestään kerrottuja lievästi värittyneitä tositarinoita.

Kun vihapuheesta selviää nykyisin sakoilla ja/tai ehdollisella, viime vuosisadan alussa rangaistuksena oli Rämeen Marin tapauksessa puoli vuotta vankeutta.

PS
Haanpäätä lukiessa on hyvä varata käden ulottuville Vesa Karosen oivallinen ja asiaa syvästi ymmärtävä teos Haanpään elämä. (SKS 1985)
10/2011

Seikkailu napajäätiköllä

Näinä päivinä on lohdullista tietää, että huhtikuussa on joskus jossakin ollut vielä kylmempää kuin Rovaniemellä tänä keväänä.

Löysin kirjastosta Fridtjof Nansenin kertomuksen huimasta seikkailusta napajäätiköllä ja talvehtimisesta Frans Josefin maalla, kirjaimellisesti Pohjan pimeillä perillä. Norjalaisesta naparetkestä (1893-96) ja sen tuloksista kertova kirja julkaistiin suomeksi kahtena osana, joista käsiini osui “jälimmäinen osa”.

Kirjailija Teuvo Pakkalan kääntämä teos julkaistiin Otavan kustantamana v. 1897. Runsaasti kuvitettu kirja sisältää Nansenin tekstien lisäksi kapteeni Otto Sverdrupin kirjoittaman kuvauksen Fram-aluksen vaiheista sen jälkeen kun Nansen ja Johansen jättivät laivan maaliskuussa 1895 ja suuntasivat kohti pohjoisnapaa.

Toivottoman hankalat jääolot estivät pääsyn navalle, ja kaksikko lähti koirineen pyrkimään takaisin ihmisten ilmoille. Maata saatiin näkyviin heinäkuun 24 päivänä, ensi kertaa kahteen vuoteen. Liki kaksi viikkoa piti kuitenkin vielä kamppailla jäällä, ennen kuin reet nostettiin kajakeista tehdylle lautalle ja jatkettiin avoveden yli saaren rantaan. Mutta:

Yhä sekavammaksi käy kysymys, missä me olemme? Näyttää siltä kuin lännen puolella meistä olisi leveä salmi, vaan mikä salmi?

Nansen ja Johansen olivat saapuneet jäälakeudelta Frans Josefin maan koillisimmalle saarelle eli alueelle, missä todennäköisesti yksikään ihminen ei ollut ennen heitä käynyt. Nykyisissä kartoissa rantautumispaikka on nimetty Nansenin vaimon ja tyttären mukaan Eva-Livin saareksi.

Kun viimeinenkin toivo pääsemisestä Norjaan sen kesän aikana hiipui, alkoi varustautuminen talveen. Miehet rakensivat kivistä majan ja kattoivat sen mursunnahoilla. Kurkihirreksi sopiva ajopuu löytyi rannalta. Ruokaa ja traania saatiin ampumalla jääkarhuja ja mursuja.

Aurinko laski lokakuun puolivälissä ja näyttäytyi jälleen helmikuun lopulla. Talvi tuntui loputtoman pitkältä, mutta sujui ongelmitta.

Mielestämme meillä itse asiassa oli varsin hyvä. Koko ajan olimme virkeällä mielellä, ja me ilahdutimme itseämme kaikella hyvällä, jota tulevaisuus meille oli tarjoava.
(…)
Sillä tavalla aikamme kului. Enimmäkseen koetimme sen saada kulumaan nukkumalla, ja kävi niinkin että me nousimme nukuttuamme kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa. Jos joku vielä on siinä vanhentuneessa luulossa, että keripukki tulee liikunnon puutteesta, niin me olemme eläviä esimerkkejä siitä, että se ei ole totta, sillä koko tämän ajan me olimme täysin terveitä.

Matka jatkui toukokuun 19. päivänä. Myötätuuli auttoi eteenpäin, aluksi jäällä ja sitten avovedessä.

Karhut ja mursut olivat aiheuttaneet useita vaaratilanteita, mutta koko retken kriittisin tilanne johtui omasta huolimattomuudesta: rannalle nousseet miehet huomasivat järkytyksekseen kajakkien karanneen. Nansen ojensi kellonsa Johansenille, riisui päällysvaatteensa ja hyppäsi veteen.

Vesi oli jäätävän kylmää, vaatepäällä oli raskas uida, ja kajakit ajautuivat yhä edemmäksi, nopeammin kuin minä uin. Minusta näytti epäilyttävältä, voisinko mitään. Vaan siellä meni kaikki toivomme – kaikki mitä meillä oli, oli kajakeissa, meillä ei ollut veitsen vertaa asetta…

Kesäkuun 17. päivänä Nansen oli kuulevinaan koiran haukuntaa; edellisenä päivänä oli kuulunut kaksi pyssyn laukausta muistuttanutta ääntä, jotka oli kuitenkin helppo selittää johtuneiksi jään halkeamisesta. Tuhansien lintujen aiheuttama melu haittasi poikkeavien äänten kuulemista.

Johansen oli epäilevällä kannalla, mutta osallistui kuitenkin uuden tilanteen herättämään spekulointiin:

Syödessämme puhelimme siitä, ketä siellä voisi olla, joko oman maan miehiä tai englantilaisia. Jos siellä oli englantilainen retkikunta, jota oli puuhattu Frans Josefin maahan meidän lähtiessämme, niin mitä oli tehtävä? “Me jäämme heidän luokseen pariksi päiväksi, arveli Johansen, ja sitten jatkamme matkaamme Huippuvuorille, muuten kuluu liian kauan ennen kuin pääsemme kotia.”

Miehet olivat tottuneet luottamaan itseensä: Huippuvuorille oli matkaa n. 600 kilometriä!

Nansen lähti tiedustelemaan tilannetta. Löytyneistä koiran jäljistä ei voinut erehtyä, ja pian näkyviin ilmestyi jäällä kävelevä ihmishahmo.

Me lähestyimme nopeasti toisiamme, minä huiskutin lakkia, hän teki samoin. Minä kuulin hänen puhelevan koiralle. Kuuntelin. Hän puhui englanninkieltä, ja kun tulin lähemmäs, niin luulin tuntevani mr Jacksonin, jonka muistelin kerran nähneeni. Minä nostin lakkia; ojensimme toisillemme sydämmellisesti kättä: “How do you do? – How do you do?

Kävelijä oli todellakin lähistöllä tukikohtaa pitäneen englantilaisretkikunnan johtaja Frederick Jackson, jolle rähjäisen keskustelukumppanin henkilöllisyys paljastui vasta hetken kuluttua.

Hän pysähtyi sitten yhtäkkiä satunnaisen huomautukseni johdosta, katsoi minua terävästi silmiin ja sanoi kiivaasti: “Oletteko Nansen?”

Tukikohdassa odotettiin laivan vierailua, joten Nansenin ja Johansenin ei tarvinnut jatkaa matkaa kajakeilla. He saapuivat Vuoreijaan (Vardø) 13.8.1896.

Ensimmäinen kysymys koski Framin kohtaloa. Siitä ei ollut kuulunut mitään, mutta pian kuului: Fram vapautui jään kahleista Huippuvuorten länsipuolella 13.8. ja saapui Skjervøyn satamaan viikkoa myöhemmin.

Kuva Tromsøn Polar Museumin näyttelystä.
4/2013

Darwin ja leguaanit

Charles Darwinin kertomus purjehduksestaan maapallon ympäri (Beaglen matka | Edita 2008) kuuluu kesän 2012 lukuelämyksiini.

Tutkimusmatkalle lähtiessään Darwin oli vasta 22-vuotias, mutta nuoresta iästään huolimatta ihmeteltävän laajatietoinen. Perehtyneisyys geologiaan auttoi Darwinia ymmärtämään, kuinka suunnattoman pitkässä ajassa maapallo ja sitä asuttavat eliöt ovat kehittyneet nykyisikseen.

Kirjan kiinnostavimmassa jaksossa Darwin käsittelee Galapagos-saarilla tekemiään havaintoja ja niiden herättämiä ajatuksia. Ideat jäivät itämään ja jalostuivat aikanaan evoluutioteoriaksi. Darwin julkaisi pääteoksensa Lajien synty vuonna 1859; merimatkasta oli tällöin kulunut yli kaksikymmentä vuotta.

Maailmanmaineeseen nousseiden peippojen (sirkkujen) lisäksi Darwin löysi Galapagos-saarilta mm. kaksi ulkonäöltään toisiaan muistuttavaa leguaanilajia, joiden elintavat poikkesivat radikaalisti. Toinen oli liskojen tapaan kuivan maan asukas, mutta merileguaani hankkii ravintonsa merestä sukeltamalla.

Leguaaneista kertoessaan Darwin intoutuu parhaimmilleen: luonnontutkijan rooli väistyy hetkittäin taka-alalle ja esiin nousee kirjailija, joka esittää asiansa kiinnostavasti, ymmärrettävästi ja jopa hauskasti.

…merileguaanin (A. cristatus), kuvasi ensimmäisenä Bell, joka ennusti osuvasti sen lyhyen, leveän pään ja tasapitkien vahvojen kynsien perusteella, että sen elintavat osoittautuisivat hyvin erikoisiksi ja erilaisiksi kuin sen lähimmällä sukulaisella iguaanilla. Lisko on erittäin yleinen kaikilla saarilla ja elää yksinomaan kallioisilla merenrannoilla. Sitä ei koskaan tavata tai ainakaan en nähnyt yhtäkään edes kymmentä metriä kauempana rannasta. Lisko on julman näköinen otus, väriltään likaisenmusta, hidasälyinen ja velttoliikkeinen.

(…)
Avasin muutamien liskojen mahalaukun, ja ne olivat pullollaan jauhautunutta merilevää.

(…)
Liskon ravinto ja sen pyrstön ja raajojen rakenne sekä se, että se ui vapaaehtoisesti meressä, todistavat ilman muuta sen olevan luonteeltaan vesieläin. Tässä suhteessa on kuitenkin yksi omituinen poikkeama: jos lisko pelästyy, se ei mene veteen. Niinpä näitä liskoja on helppo ajaa jollekin veden yläpuolella olevalle kielekkeelle, jolla ne mieluummin päästävät ihmisen tarttumaan niitä pyrstöstä kuin sukeltavat veteen.

(…)
Kysyin useilta asukkailta, mihin lisko munii munansa. He eivät tienneet mitään sen lisääntymisestä, vaikka olivatkin hyvin perillä maalla elävän lajin munista – aika erikoista, kun ottaa huomioon, kuinka yleisiä liskot ovat. *)

(…)
Merellisen veljensä tavoin nämäkin ovat rumia otuksia. Alta ne ovat kellanoransseja ja päältä ruskeanpunaisia. Matala otsa tekee niistä erityisen typerän näköisiä.

(…)
Seurasin yhtä [koloa kaivavaa] liskoa pitkään, kunnes puolet siitä oli maan sisällä. Menin sitten kololle ja vedin sitä pyrstöstä. Siitä se näytti hämmästyvän kovasti ja kömpi esiin selvittämään tilannetta. Sitten se tuijotti minua kuin sanoen: ”Miksi kiskoit minua pyrstöstä?”

Darwin oli oman aikansa luonnontutkija hyvässä ja pahassa. Hän käy tilaisuuden tullen käsiksi tapaamiinsa eläimiin, vetää liskoa pyrstöstä ja heittää sen veteen; ratsastaa kilpikonnalla; ampuu näytteeksi suuren määrän kiinnostavia eläimiä; kopauttaa “tyhmimmät” hengiltä näytteenottovasaralla.

Kaiken huipuksi Darvin esittää eläinten hengenlahjoista ja ulkonäöstä niin suorasukaisia arvioita, että nykypäivän lukijan iho nousee kananlihalle.

Leguaanijakson päätteeksi kynään tarttuu jälleen tiedemies, joka kirjoittaa tähän tapaan:

Kuten aluksi huomautin, nämä saaret eivät ole erikoisia matelijalajien lukumäärän perusteella vaan yksilömäärän perustella. Kun muistetaan tuhansien vaeltavien kilpikonnien kuluttamat polut, monet merikilpikonnat, maalla elävän Amblyrhynchus-lajin kaivamat kolot ja jokaisen saaren rantakallioilla päivää paistattelevat merellisen lajin ryhmät, on myönnettävä, ettei ole toista paikkaa maailmassa, missä tämä lahko korvaa yhtä erikoisella tavalla kasvinsyöjänisäkkäät. Kun geologi kuulee tämän, hän todennäköisesti ajattelee mielessään mesotsooista maailmankautta, jolloin maalla ja meressä parveili liskoja, joista eräät olivat kasvinsyöjiä, toiset lihansyöjiä, ja jotka olivat kooltaan verrattavissa nykyisiin valaisiin.

*) Muistan nähneeni joitakin vuosia sitten Avarassa luonnossa merileguaanien elämästä kertoneen jakson. Siinä näytettiin, kuinka lajin naaraat kävivät munimassa saarten sisäosissa sammuneiden tulivuorten rinteillä. Ilman tietoa lajin historiasta tämä vaivalloinen vaellus tuntuisi täysin käsittämättömältä.

Vierailukohteiden yhteiskunnalliset olot kiinnostivat Darwinia, ja hän reagoi yllättävän voimakkaasti havaitsemiinsa epäkohtiin. Esimerkiksi poikkeaminen Australiassa näyttää vaikuttaneen masentavasti: Darwin ei jaksa innostua edes vesinokkaeläimen tapaamisesta. Matkan jatkuessa hän kiteyttää tuntemuksensa näin:

Hyvästi Australia! Olet kasvava lapsi, ja epäilemättä jonakin päivänä tulet hallitsemaan etelää kuin suuri prinsessa. Mutta olet liian suuri ja kunnianhimoinen rakastettavaksi, etkä tarpeeksi suuri kunnioitettavaksi. Jätän rantasi ilman surua ja ikävää.

8/2012

Melville, pingviinit ja kilpikonnat

Maailman meriä seilatessaan Herman Melville piti kiitettävästi silmänsä auki, mutta linnut eivät ilmeisesti häntä juurikaan kiinnostaneet. Tai jos kiinnostivat, tämä ei näy hänen teksteissään.

Järkälemäisessä Moby Dick -teoksessa on valtavasti tietoa kaskelotista ja valaista ylipäätään, mutta linnut mainitaan vain pari kertaa: albatrossi näyttäytyy eteläisillä ulapoilla, ja fregattilintu ottaa roolia pyyntialus Pequodin upotessa. Kooltaan hyvinkin vaatimattomat eläimet saavat huomiota osakseen siinä tapauksessa, että merten jättiläiset käyttävät niitä ravintonaan.

Toisena päivänä nähtiin joukko grönlanninvalaita. Koska niitten ei tarvinnut pelätä että “Pequodin” kaltainen kaskelotinpyyntiä harjoittava alus kävisi hyökkäykseen, ne uivat kita ammollaan verkkaisesti siipijalkaisten massan halki. Nilviäiset takertuivat valaitten kidan ihmeellisen säleverhon säikeisiin ja siilautuivat näin vedestä, joka valui ulos kidasta.
(suomennokset Antero Tiusanen)

Näillä taustoilla oli yllättävää löytää Galapagos-saarille sijoittuvasta kertomuskokoelmasta Lumotut saaret pitkähkö jakso, jossa Melville esittelee seikkaperäisesti Roca Redondo -saaren linnustoa:

En tiedä Redondoa parempaa paikkaa missä voi tutkia merkillisten merilintujen luonnonhistoriaa.

Yllättävää on sekin, että kirjailija ei keksi saarella elävistä pingviineistä mitään positiivista sanottavaa:

Vilkaiskaamme ensiksi alimmalle hyllylle, se on myös levein ja on vain vähän vesirajan yläpuolella. Mitä eriskummaisia olioita nuo ovat? Ne seisovat pystyssä kuin ihmiset, mutta eivät suinkaan ole yhtä tasasuhtaisia, niitä seisoo kaikkialla kuin karyatidiveistoksia kannattelemassa seuraavaa räystäskerrosta. Vartalo on irvokkaan epämuotoinen, nokka lyhyt, jaloissa ei näköjään ole sääriä, eivätkä kyljen ulokkeet ole sen enempää eviä, siipiä kuin käsiäkään. Pingviini ei toden totta ole kala, ihminen eikä lintu; syötävänä paistina se ei kuulu enempää karnevaali- kuin paastoaikaan, eikä kukaan voi kieltää että se on ihmisen tapaamista olioista kaikkein hämäräperäisin ja vähiten rakastettava. Pingviini on kyllä harrastavinaan kaikkia kolmea elementtiä ja esittää joitakin alkeellisia vaatimuksia niihin, mutta ei ole kotonaan yhdessäkään. Maalla se kompastuu, meressä se joutuu soutelemaan, ilmasta se romahtaa. Luonto aivan kuin häpeilee epäonnistunutta luomustaan ja pitää kömpelöä lastaan kätkössä maailman äärissä, Magalhaesin salmessa ja Redondon meritornin alakerrassa.

YLEn esittämässä Avaran luonnon huikeassa pingviinidokumentissa tutustutaan kolmen pingviinilajin elämään: keisaripingviinin, kalliotyöhtöpingviinin ja perunpingviinin. Melvillen näkemät surkimukset ovat sukua luolissa pesiville perunpingviineille. Vaikka ne ovat dokumentissakin “alimman hyllyn väkeä”, Melvillen esittämä arvostelu tuntuu kaikin tavoin kohtuuttomalta.

Kookas ja uskomattoman tyylikäs Etelämantereella elävä keisaripingviini kuvattiin tieteelle v. 1844; Melvillen teos The Encantadas, or Enchanted Isles julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin. Epäilen vahvasti, että jos Melville olisi päässyt näkemään keisaripingviinin edes topattuna, edellä siteerattu hyökkäys olisi lieventynyt merkittävästi tai jäänyt kokonaan kirjoittamatta!

Melvillen arvio Galapagoksen jättiläiskilpikonnista on aavistuksen armollisempi:

Puhtaasti fyysisten piirteitten ohella niitten olemuksessa on jotakin outoa itsesoimausta. Mikään toinen eläin ei ilmaise yhtä nöyrän alistuvaisesti alituista murhetta ja rangaistuksekseen saamaansa toivottomuutta, ja kilpikonnien ihmeellinen pitkäikäisyys tietysti vielä lisää vaikutelmaa.
(…)
Kun sinä yönä makasin riippumatossani, kuulin yläpuolelta kuinka kolme raskasta muukalaista raahautui hitaasti ja vaivalloisesti esteitten täyttämää kantta pitkin. Ne olivat niin typeriä tai härkäpäisiä, etteivät kerta kaikkiaan väistäneet esteitä. Yksi pysähtyi kokonaan juuri ennen nälkävahdin alkua. Aamunkoitteessa näin miten se pönkesi keulamaston hievahtamatonta juurta vasten kuin muurinmurtaja ja yritti aina vain kynsin hampain tunkea läpi mahdottomasta kohdasta.
(…)
Tällainen mitään ponnistuksia kaihtamaton halu kulkea viivasuoraan esteitten täyttämässä maailmassa on kaikkien kirousten huipentuma.

Eläinten ulkonäön ja hengenlahjojen suorasukainen arvioiminen lienee ollut normaalia siihen aikaan kun Melville julkaisi kertomuksensa. Itse Charles Darwin oli näyttänyt esimerkkiä muille kirjoittajille v. 1839 julkaistussa kertomuksessaan Beaglen tutkimusmatkasta maapallon ympäri. Darwinin huomautukset Galapagos-saarten leguaanien ulkonäöstä eivät ole ehkä suorastaan ilkeitä, mutta joka tapauksessa yllättäviä tiedemiehen esittämiksi.
3/2014 (kuva: www.whalingmuseum.org)

Valkotakki – märssymies Melville muistelee

Paul Therouxin matkakirja Tyyneltä Valtamereltä sisälsi kirjallisia viitteitä, joiden innostamana luin Herman Melvillen tuotannon alkupään suomeksi julkaistut teokset. Moby Dick oli toki entuudestaan tuttu, samoin tarinakokoelma Lumotut saaret.

Äskettäin päättyneeseen lukemisurakkaan kuuluivat alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä lueteltuna Taipii, Omu, Redburn ja Valkotakki. Siinä kirjat ovat mielestäni myös käänteisessä paremmuusjärjestyksessä.

Melville on parhaimmillaan käsitellessään mereen liittyviä aiheita. Taipiin ja Omun tapahtumat sijoittuvat maihin, ja varsinkin Taipii on ajoittain suorastaan pitkäveteinen. Kirjan hyvä vastaanotto lienee perustunut sisällön eksoottisuuteen ja käsittelytapaan, jotka tuovat teokseen suuren yleisön kaipaamia viihderomaanin piirteitä.

Valkotakki on aivan muuta, se on Melvilleä parhaimmillaan, omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kuvaus elämästä sotalaivalla. Kuten Moby Dickissä, lukijan eteen vyörytetään kaikki mahdollinen vähänkin asiaan liittyvä. Jos tekijä ei olisi Melvillen tasoinen kirjailija, kukaan ei jaksaisi lukea kirjaa loppuun.

Jännittävän meriseikkailun toivossa kirjaan tarttuva saattaa säikähtää jo pelkästään sitä, että Melville jakaa teoksensa erillisiin lukuihin kuin tietokirjan ja antaa luvuille otsikot tyyliin Miten sotalaivalla nukutaan tai Kadetit astuvat varhain laivaston palvelukseen.

Melville ei voinut hyväksyä Yhdysvaltain laivastossa käytössä ollutta raipparangaistusta, joten Valkotakissa aiheen käsittelyyn varataan peräti neljätoista sivua. Tämä sinänsä ansiokas, mutta raskaslukuinen jakso on kuin kongressille osoitettu vetoomus kurinpidon järkeistämiseksi. Moni muu kirjailija olisi tyytynyt pelkästään ruoskinnan ja siitä aiheutuvien tunteiden kuvaamiseen.

Minä pystyn lukemaan Melvilleä vain suomeksi, joten kääntäjän merkitys on ratkaisevan tärkeä. Antero Tiusanen on onnistunut työssään loistavasti: tekstin muoto on muuttunut ehkä paljonkin, mutta henki on tallella. Lopputulos on nautittava.

Huumori värittää Melvillen tekstiä niin vahvasti, että valitsin sitaatin sillä perusteella. Kyseessä on alkuosa luvusta Runojen julkaisemista sotalaivalla:

Sotalaivan suurissa tykeissä on mustiksi maalatut puiset mötikät, niin sanotut suutulpat. Ne työnnetään putken suuhun suojaamaan meriveden pärskeiltä ja tulppien laitto ja poisto käy yhtä kätevästi kuin voiastian kannen käsittely.

Koska Lemsford pelkäsi käsikirjoitustensa häviävän, hän oli ruvennut ystävänsä neuvosta säilyttämään niitä tietyn tykin sisällä.
(…)
Aamiaisen jälkeen loikoilimme Lemsfordin kanssa isomärssyssä, minne olin kutsunut hänet jalon esimieheni Jack Chasen luvalla. Yhtäkkiä ammuttiin tykillä – meidän laivastamme.

”Ne vastasivat kunnialaukaukseen, joka ammuttiin eilen rannalta”, yksi märssymiehistä sanoi.

”Hyvä luoja, miten Seireenien lauluilleni mahtoi käydä?” Lemsford huusi ja laskeutui kiireimmän kaupalla patterikannelle. Juuri kun hän pääsi alas, tykki numero 20, hänen kirjallinen kassakaappinsa päästi hirveän pamauksen.

Kun Lemsford oli palannut hitaasti märssykoriin, Jack Chase sanoi: ”No, sinä ahteriryhmän Vergilius, saitko ne talteen?” Tai ei sinun tarvitse vastata, näkyy päältä että myöhästyit. Mutta älä huoli, poika. Yksikään kustantaja ei olisi toiminut yhtä hyvin.”  Sitten Jack kääntyi sanomaan minulle: ”Juuri noin runoutta pitääkin julkaista, Valkotakki, ampua suoraan kohti. Joka laulusta on tehtävä kahdenkymmenenneljän naulan posaus, pöljiä kohti on ammuttava, tahtoivat ne runoja tai ei. Jos laukauksesi todella tehoavat, Lemsford, vihollisesta ei kuulla enää mitään. Kuollut mies ei edes sopertele.”

Herman Melvillen pääteokseksi hyvällä syyllä nostetun Moby Dickin ilmestyessään saama huono vastaanotto on meille nykyajan lukijoille suuri ihmetyksen aihe. En keksi siihen parempaakaan selitystä kuin että teos oli nimenomaan amerikkalaisille liian paksu ja kokonaisvaltainen. Runsas oheistieto kaskelotista ja sen pyynnistä peittää näkyvistä teoksen romaanitason, Valkoisen valaan ja kapteeni Ahabin taistelun.

Ura laivapoikana ja merimiehenä kesti vain joitakin vuosia, mutta Melville hyödynsi kertyneet kokemukset kirjallisessa työssään ilmiömäisen hyvin. Maakravuksi asetuttuaan hän  kirjoitti pääteoksensa lyhyessä ajassa, nautti hetken asemasta suosittuna ja arvostettuna kirjailijana, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa unohduksiin.

Huonomminkin olisi voinut käydä. Jos putoaminen fregatti Neversinkin raa’alta olisi koitunut märssymies Melvillen kohtaloksi, merellinen maailmankirjallisuus olisi samalla menettänyt tulevan ykkösnimensä.
7/2013

Valkoisen valaan kosto

Herman Melvillen v.1851 julkaistu Moby Dick on yli 800-sivuinen järkäle ja kirjakummajainen, paljon enemmän kuin romaani. Sitäkin teos toki on, kertomus kapteeni Ahabin pakkomielteisestä yrityksestä kohdata valkoinen valas ja kostaa aiemmalla pyyntiretkellä koettu nöyryytys.

Oheistiedon ja pohdiskelun tavaton runsaus lienee pääsyy siihen, että Melvillen teos löydettiin ja tunnustettiin kirjallisuuden historiaan kuuluvaksi merkkiteokseksi vasta yli 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elinaikanaan kirjailija sai tunnustusta normaalimuotoon kirjoittamistaan merielämän kuvauksista, mutta pääteokselle kriitikot ja suuri yleisö eivät lämmenneet.

Valaanpyyntiin osallistunut ja alan kirjallisuuteen huolellisesti perehtynyt Herman Melville oli aikansa parhaita valaiden tuntijoita. Tämä näkyy kirjan rakenteessa siten, että ensimmäinen pyyntikohtauksen kuvaus alkaa vasta kirjan sivulla 315! Tässä vaiheessa lukija tuntee läpikotaisin pyyntialus Pequodin miehistöineen ja hallitsee perusasiat kaskelottien pyynnistä.

Luin Moby Dickin koulupoikana, mutta harppoen ja pyyntikuvauksiin keskittyen. Nyt toisella lukukerralla oikeastaan kaikki muu kiinnosti enemmän, esimerkiksi 150 vuoden takainen tieto valaiden systematiikasta tai Melvillen arviot aikalaistaiteilijoiden kyvyistä valaiden kuvaajina. Jopa valasfossiilit saavat oman käsittelynsä.

Olin lopullisesti myyty, kun kirjan päähenkilö huolestuu pyynnin vaikutuksesta valaskantoihin, puntaroi rinnakkain biisonien historiaa ja valaiden tulevaisuutta: ”Tällainen vertailu näyttäisi sisältävän kumoamattoman väitteen ettei saalistuksen kohteena oleva valas voi enää välttää nopeaa sukupuuttoa.”

Toisaalta Melville ymmärtää myös realiteetit, pyynnin vaikeuden ja valtamerten mielettömän suuruuden: ”Kun neljäkymmentä miestä pyytää kaskelotteja yhdestä laivasta neljä vuotta, he katsovat onnistuneensa erinomaisesti ja kiittävät Jumalaa jos tuovat lopulta kotiin neljänkymmenen valaan öljyt.”

Moby Dickin ja Melvillen aikana valasvesille lähdettiin puisilla purjealuksilla; varsinainen pyynti tapahtui soudettavilla veneillä ja lihasvoimin heitettävillä harppuunoilla. Sukupuuton uhkasta tuli todellinen vasta höyrylaivojen ja harppuunatykkien aikakaudella.

Suurteoksen ytimessä juokseva romaanijuonne huipentuu lopulliseen välienselvittelyyn, jossa Ahab jää täysin valaan armoille. Vauhtiin päästyään Moby Dick pieksää pyyntiveneet päreiksi ja upottaa lopulta myös Pequodiin puskemalla sen kylkeen suuren reiän. Vain kertoja/päähenkilö pelastuu.

Loppukohtaus panee kysymään, hakiko myös Moby Dick kostoa. Tunnistiko valas Ahabin kiusaajakseen, jonka heittämän harppuunan kärki kaihersi edelleen syvällä sen lihassa? Ehkä ei sentään, mutta Ahabin kipparoima Pequod oli valaalle varmasti yhtä tuttu kuin valas itse oli Ahabille ja pyyntialuksen väelle.
12/2007

Vasa-museo

Ruotsin laivaston ylpeys, sotalaiva Vasa upposi neitsytmatkallaan v.1628. Asialle omistautunut Anders Franzén onnistui monen vuoden etsintöjen jälkeen paikantamaan hylyn v.1956. Kun kuningas sai kuulla löydöstä, päätös yli kolmesataa vuotta pohjassa maanneen Vasan nostamisesta syntyi välittömästi.

Vasa saatiin pintaan 24.4.1961, ja rungon konservointi jatkui lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Laivan nostaminen ja museointi ovat oman alansa huippusuorituksia. Väliaikaisissa tiloissa aloittanut museo siirtyi nykyiseen rakennukseen v.1990. Vasa-museo on Tukholman vetävin matkailunähtävyys ja Skandinavian suosituin museo. Vierailijoita on jo yli 8 miljoonaa.

Vasa oli aikansa suurin ja uljain alus. Rungon pituus oli 63 m ja korkeus kölipuusta maston huippuun 52 m. Laivan peräosassa kansi kohosi peräti 14 metriä merenpinnan yläpuolelle. Uppoamishetkellä tuuli oli heikko; onnettomuuden syynä pidetään vesilinjan yläpuolisten osien massiivisuudesta johtunutta heikkoa stabiliteettia.

Laiva oli koristeltu peräti 700 puuveistoksella, joista ainakin osa lienee ollut kirkkailla väreillä maalattuja. Tykkejä oli kaikkiaan 64 kahdelle kannelle sijoitettuna. Laivan keittiö sijaitsi alimmassa kerroksessa; savun oli määrä nousta ulkoilmaan avoimista ritilöistä.

Elämä laivalla – sellaisena kuin sen piti toteutua – tunnetaan varsin tarkasti. Merenkulkuun ja sotimiseen keskittyneiden ammattilaisten lisäksi laivaväkeen kuului kaksi monitaitoista ja merkittävää henkilöä. Parturi toimi tarvittaessa myös lääkärinä, kirurgina ja apteekkarina. Pappi vastasi osaltaan kurinpidosta. Rangaistusasteikko kuulostaa kovalta: esimerkiksi papin kuullen kiroillut paiskattiin yli laidan.

Miehistön työehtoihin kuului 5 litraa vahvaa olutta päivässä. Jos tämä viralliselta oppaalta kuultu tieto pitää paikkansa, laiva olisi todennäköisesti uponnut joka tapauksessa. Suunnitteluvirheen ”ansiosta” uppoamispaikka on keskellä maailman johtavan museovaltion pääkaupunkia!

Strömmenin vähäsuolaisessa murtovedessä Vasa säästyi puulaivojen hylkyjä tuhoavan laivamadon vaikutuksilta ja on tänään kaikkien kiinnostuneiden nähtävänä.
4/2001