Melville, pingviinit ja kilpikonnat

Maailman meriä seilatessaan Herman Melville piti kiitettävästi silmänsä auki, mutta linnut eivät ilmeisesti häntä juurikaan kiinnostaneet. Tai jos kiinnostivat, tämä ei näy hänen teksteissään.

Järkälemäisessä Moby Dick -teoksessa on valtavasti tietoa kaskelotista ja valaista ylipäätään, mutta linnut mainitaan vain pari kertaa: albatrossi näyttäytyy eteläisillä ulapoilla, ja fregattilintu ottaa roolia pyyntialus Pequodin upotessa. Kooltaan hyvinkin vaatimattomat eläimet saavat huomiota osakseen siinä tapauksessa, että merten jättiläiset käyttävät niitä ravintonaan.

Toisena päivänä nähtiin joukko grönlanninvalaita. Koska niitten ei tarvinnut pelätä että “Pequodin” kaltainen kaskelotinpyyntiä harjoittava alus kävisi hyökkäykseen, ne uivat kita ammollaan verkkaisesti siipijalkaisten massan halki. Nilviäiset takertuivat valaitten kidan ihmeellisen säleverhon säikeisiin ja siilautuivat näin vedestä, joka valui ulos kidasta.
(suomennokset Antero Tiusanen)

Näillä taustoilla oli yllättävää löytää Galapagos-saarille sijoittuvasta kertomuskokoelmasta Lumotut saaret pitkähkö jakso, jossa Melville esittelee seikkaperäisesti Roca Redondo -saaren linnustoa:

En tiedä Redondoa parempaa paikkaa missä voi tutkia merkillisten merilintujen luonnonhistoriaa.

Yllättävää on sekin, että kirjailija ei keksi saarella elävistä pingviineistä mitään positiivista sanottavaa:

Vilkaiskaamme ensiksi alimmalle hyllylle, se on myös levein ja on vain vähän vesirajan yläpuolella. Mitä eriskummaisia olioita nuo ovat? Ne seisovat pystyssä kuin ihmiset, mutta eivät suinkaan ole yhtä tasasuhtaisia, niitä seisoo kaikkialla kuin karyatidiveistoksia kannattelemassa seuraavaa räystäskerrosta. Vartalo on irvokkaan epämuotoinen, nokka lyhyt, jaloissa ei näköjään ole sääriä, eivätkä kyljen ulokkeet ole sen enempää eviä, siipiä kuin käsiäkään. Pingviini ei toden totta ole kala, ihminen eikä lintu; syötävänä paistina se ei kuulu enempää karnevaali- kuin paastoaikaan, eikä kukaan voi kieltää että se on ihmisen tapaamista olioista kaikkein hämäräperäisin ja vähiten rakastettava. Pingviini on kyllä harrastavinaan kaikkia kolmea elementtiä ja esittää joitakin alkeellisia vaatimuksia niihin, mutta ei ole kotonaan yhdessäkään. Maalla se kompastuu, meressä se joutuu soutelemaan, ilmasta se romahtaa. Luonto aivan kuin häpeilee epäonnistunutta luomustaan ja pitää kömpelöä lastaan kätkössä maailman äärissä, Magalhaesin salmessa ja Redondon meritornin alakerrassa.

YLEn esittämässä Avaran luonnon huikeassa pingviinidokumentissa tutustutaan kolmen pingviinilajin elämään: keisaripingviinin, kalliotyöhtöpingviinin ja perunpingviinin. Melvillen näkemät surkimukset ovat sukua luolissa pesiville perunpingviineille. Vaikka ne ovat dokumentissakin “alimman hyllyn väkeä”, Melvillen esittämä arvostelu tuntuu kaikin tavoin kohtuuttomalta.

Kookas ja uskomattoman tyylikäs Etelämantereella elävä keisaripingviini kuvattiin tieteelle v. 1844; Melvillen teos The Encantadas, or Enchanted Isles julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin. Epäilen vahvasti, että jos Melville olisi päässyt näkemään keisaripingviinin edes topattuna, edellä siteerattu hyökkäys olisi lieventynyt merkittävästi tai jäänyt kokonaan kirjoittamatta!

Melvillen arvio Galapagoksen jättiläiskilpikonnista on aavistuksen armollisempi:

Puhtaasti fyysisten piirteitten ohella niitten olemuksessa on jotakin outoa itsesoimausta. Mikään toinen eläin ei ilmaise yhtä nöyrän alistuvaisesti alituista murhetta ja rangaistuksekseen saamaansa toivottomuutta, ja kilpikonnien ihmeellinen pitkäikäisyys tietysti vielä lisää vaikutelmaa.
(…)
Kun sinä yönä makasin riippumatossani, kuulin yläpuolelta kuinka kolme raskasta muukalaista raahautui hitaasti ja vaivalloisesti esteitten täyttämää kantta pitkin. Ne olivat niin typeriä tai härkäpäisiä, etteivät kerta kaikkiaan väistäneet esteitä. Yksi pysähtyi kokonaan juuri ennen nälkävahdin alkua. Aamunkoitteessa näin miten se pönkesi keulamaston hievahtamatonta juurta vasten kuin muurinmurtaja ja yritti aina vain kynsin hampain tunkea läpi mahdottomasta kohdasta.
(…)
Tällainen mitään ponnistuksia kaihtamaton halu kulkea viivasuoraan esteitten täyttämässä maailmassa on kaikkien kirousten huipentuma.

Eläinten ulkonäön ja hengenlahjojen suorasukainen arvioiminen lienee ollut normaalia siihen aikaan kun Melville julkaisi kertomuksensa. Itse Charles Darwin oli näyttänyt esimerkkiä muille kirjoittajille v. 1839 julkaistussa kertomuksessaan Beaglen tutkimusmatkasta maapallon ympäri. Darwinin huomautukset Galapagos-saarten leguaanien ulkonäöstä eivät ole ehkä suorastaan ilkeitä, mutta joka tapauksessa yllättäviä tiedemiehen esittämiksi.
3/2014
(kuva: www.whalingmuseum.org)