Valkotakki – märssymies Melville muistelee

Paul Therouxin matkakirja Tyyneltä Valtamereltä sisälsi kirjallisia viitteitä, joiden innostamana luin Herman Melvillen tuotannon alkupään suomeksi julkaistut teokset. Moby Dick oli toki entuudestaan tuttu, samoin tarinakokoelma Lumotut saaret.

Äskettäin päättyneeseen lukemisurakkaan kuuluivat alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä lueteltuna Taipii, Omu, Redburn ja Valkotakki. Siinä kirjat ovat mielestäni myös käänteisessä paremmuusjärjestyksessä.

Melville on parhaimmillaan käsitellessään mereen liittyviä aiheita. Taipiin ja Omun tapahtumat sijoittuvat maihin, ja varsinkin Taipii on ajoittain suorastaan pitkäveteinen. Kirjan hyvä vastaanotto lienee perustunut sisällön eksoottisuuteen ja käsittelytapaan, jotka tuovat teokseen suuren yleisön kaipaamia viihderomaanin piirteitä.

Valkotakki on aivan muuta, se on Melvilleä parhaimmillaan, omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kuvaus elämästä sotalaivalla. Kuten Moby Dickissä, lukijan eteen vyörytetään kaikki mahdollinen vähänkin asiaan liittyvä. Jos tekijä ei olisi Melvillen tasoinen kirjailija, kukaan ei jaksaisi lukea kirjaa loppuun.

Jännittävän meriseikkailun toivossa kirjaan tarttuva saattaa säikähtää jo pelkästään sitä, että Melville jakaa teoksensa erillisiin lukuihin kuin tietokirjan ja antaa luvuille otsikot tyyliin Miten sotalaivalla nukutaan tai Kadetit astuvat varhain laivaston palvelukseen.

Melville ei voinut hyväksyä Yhdysvaltain laivastossa käytössä ollutta raipparangaistusta, joten Valkotakissa aiheen käsittelyyn varataan peräti neljätoista sivua. Tämä sinänsä ansiokas, mutta raskaslukuinen jakso on kuin kongressille osoitettu vetoomus kurinpidon järkeistämiseksi. Moni muu kirjailija olisi tyytynyt pelkästään ruoskinnan ja siitä aiheutuvien tunteiden kuvaamiseen.

Minä pystyn lukemaan Melvilleä vain suomeksi, joten kääntäjän merkitys on ratkaisevan tärkeä. Antero Tiusanen on onnistunut työssään loistavasti: tekstin muoto on muuttunut ehkä paljonkin, mutta henki on tallella. Lopputulos on nautittava.

Pohtiessani muistuttaako kukaan tietämäni suomalainen kirjailija edes etäisesti Melvilleä, mieleen tulee lähinnä Pentti Haanpää. Jotain yhteistä kirjailijoilla epäilemättä on, mutta myös erottavia tekijöitä. Pidän näistä merkittävimpänä huumorin osuutta.

Huumori värittää Melvillen tekstiä niin vahvasti, että valitsin sitaatin sillä perusteella. Kyseessä on alkuosa luvusta Runojen julkaisemista sotalaivalla:

Sotalaivan suurissa tykeissä on mustiksi maalatut puiset mötikät, niin sanotut suutulpat. Ne työnnetään putken suuhun suojaamaan meriveden pärskeiltä ja tulppien laitto ja poisto käy yhtä kätevästi kuin voiastian kannen käsittely.

Koska Lemsford pelkäsi käsikirjoitustensa häviävän, hän oli ruvennut ystävänsä neuvosta säilyttämään niitä tietyn tykin sisällä.
(…)
Aamiaisen jälkeen loikoilimme Lemsfordin kanssa isomärssyssä, minne olin kutsunut hänet jalon esimieheni Jack Chasen luvalla. Yhtäkkiä ammuttiin tykillä – meidän laivastamme.

”Ne vastasivat kunnialaukaukseen, joka ammuttiin eilen rannalta”, yksi märssymiehistä sanoi.

”Hyvä luoja, miten Seireenien lauluilleni mahtoi käydä?” Lemsford huusi ja laskeutui kiireimmän kaupalla patterikannelle. Juuri kun hän pääsi alas, tykki numero 20, hänen kirjallinen kassakaappinsa päästi hirveän pamauksen.

Kun Lemsford oli palannut hitaasti märssykoriin, Jack Chase sanoi: ”No, sinä ahteriryhmän Vergilius, saitko ne talteen?” Tai ei sinun tarvitse vastata, näkyy päältä että myöhästyit. Mutta älä huoli, poika. Yksikään kustantaja ei olisi toiminut yhtä hyvin.”  Sitten Jack kääntyi sanomaan minulle: ”Juuri noin runoutta pitääkin julkaista, Valkotakki, ampua suoraan kohti. Joka laulusta on tehtävä kahdenkymmenenneljän naulan posaus, pöljiä kohti on ammuttava, tahtoivat ne runoja tai ei. Jos laukauksesi todella tehoavat, Lemsford, vihollisesta ei kuulla enää mitään. Kuollut mies ei edes sopertele.”

Herman Melvillen pääteokseksi hyvällä syyllä nostetun Moby Dickin ilmestyessään saama huono vastaanotto on meille nykyajan lukijoille suuri ihmetyksen aihe. En keksi siihen parempaakaan selitystä kuin että teos oli nimenomaan amerikkalaisille liian paksu ja kokonaisvaltainen. Runsas oheistieto kaskelotista ja sen pyynnistä peittää näkyvistä teoksen romaanitason, Valkoisen valaan ja kapteeni Ahabin taistelun.

Ura laivapoikana ja merimiehenä kesti vain joitakin vuosia, mutta Melville hyödynsi kertyneet kokemukset kirjallisessa työssään ilmiömäisen hyvin. Maakravuksi asetuttuaan hän  kirjoitti pääteoksensa lyhyessä ajassa, nautti hetken asemasta suosittuna ja arvostettuna kirjailijana, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa unohduksiin.

Huonomminkin olisi voinut käydä. Jos putoaminen fregatti Neversinkin raa’alta olisi koitunut märssymies Melvillen kohtaloksi, merellinen maailmankirjallisuus olisi samalla menettänyt tulevan ykkösnimensä.
7/2013