Kirjoittajan arkistot:Veke

Hulluja unelmia

NHL-jääkiekkoliigan loppuottelussa pelaavat suomalaisittain arvioituna väärät joukkueet, Edmonton Oilers ja Carolina Hurricanes. Ainoana suomalaisena on mukana Oilersin pelaaja-aition luukkua aukova kakkosmaalivahti Jussi Markkanen. Tässä tilanteessa mielenkiintoni ei riitä sarjan seuraamiseen eli on kauden viimeisen jääkiekkopostauksen aika. Näkökulma poikkeaa aikaisemmista.

Kaivoin eilen pitkästä aikaa esille videonauhastoni aarteen, taltioinnin Lynyrd Skynyrdin konsertista. Virikkeen antoi Uusi Rovaniemi -lehdessä julkaistu Marko Niemelän tekemä lappilaisen Heartburn -bändin esittely. Bändi nimeää keskeiseksi esikuvakseen Lynyrd Skynyrdin. Itse olisin voinut ikäni puolesta innostua Lynyrd Skynyrdistä jo 1970-luvulla, mutta palaset loksahtivat kohdilleen vasta Sodankylässä asuessani. Sikäläinen Extremist oli ottanut tavakseen soittaa jokaisella keikallaan vähintään yhden LS-kappaleen.

Jokainen jääkiekkohullu näkee päiväunia tähtihetkistä kaukalossa, mielellään samassa kentällisessä ihailemiensa huippupelaajien kanssa. Niin minäkin, mutta melkein yhtä komeaa olisi soittaa rock-bändissä!

Haaveet tuntuvat keskenään etäisiltä, mutta yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon. Ennen kaikkea jääkiekko ja orkesterissa soittaminen ovat joukkuelajeja. Kummassakin lajissa huipputasolle yltäminen vaatii tarkkaa roolittamista. Lontoossa v. 1975 tehdyssä taltioinnissa Lynyrd Skynyrdin kokoonpanoon kuuluu laulajan lisäksi kaksi kitaristia, kosketinsoittaja, basisti ja rumpali, siis täysi kentällinen pel… soittajia.

Lento-onnettomuudessa menehtynyt Ronnie Van Zant oli bändin keulahahmo, laulajana hieman ohutääninen, mutta esiintyjänä karismaattinen ja vakuuttava. Vastaava rooli kuuluu jääkiekkojoukkueessa usein C-kirjaimen pelipaitaansa saavalle ykköskentän sentterille. Minun unelmakentälliseni sentteriksi on vain yksi ehdokas, Saku Koivu.

Kitaristit Allen Collins ja Gary Rossington ovat laitahyökkääjiä. Hyökkäysvoittoisesti pelaavasta ykköskentästä puhuttaessa laitureilta odotetaan taitoa, luovuutta ja kykyä rakentaa peliä. Collins ja Rossington edustavat juuri näitä ominaisuuksia: taidot riittävät tilaisuuden tullen näyttäviin sooloihin, vaikka muuten pelataankin joukkueelle.

Kaukalon puolella kitaristeja ovat Teemu Selänne ja Ville Peltonen. Ville on ollut huippupelaaja jo pitkään, tärkeiden pelien ratkaisija monissa arvoturnauksissa, monipuolinen ja nopeaälyinen. Teemu sai pelata koko päättyvän kauden terveenä ja esitti mielestäni uransa parasta kiekkoa. Tilastot ja varsinkaan tehopisteet eivät kerro pelaajasta läheskään kaikkea: esimerkiksi Teemun Winnipegin paidassa tehtailemat, todennäköisesti rikkomattomana lajin historiaan jäävät tulokaskauden tehopisteet 76+56 syntyivät käytännössä ilman puolustusvelvoitteita.

Itse pelaisin kiekollisessa roolissa vasempana pakkina. Ideaaliryhmityksessä kyseiselle pelipaikalle määrättäisiin ainakin ylivoimatilanteessa rightin puolelta sähäkästi suoraan syötöstä laukova pelaaja, kaikkien aikojen leijonista Reijo Ruotsalainen. Itse olen lefti eikä laukauskaan ole erityisen hyvä, avut ovat muualla. Pelinluvussa olen lähellä Petteri Nummelinin tasoa: antaisin nerokkaita avaussyöttöjä ja laukoisin viivasta tarkasti ajoitettuja ohjureita. Myös luisteluni on kunnossa, joskaan ei ehkä aivan yhtä häikäisevää kuin Ruotsalaisella. Reksa ja Petteri kuuluvat ehdottomasti joukkueeseen, vaikka eivät tällä kertaa ykköskentälliseen yltäneetkään. Sori, kaverit!

Lynyrd Skynyrdin kiekollinen pakki on kosketinsoittaja Billy Powell, joten minä joutuisin istumaan hänen jakkaralleen. Kitara olisi soittimena mieluisempi, mutta osaan soittaa sellaista täsmälleen yhtä vähän kuin pianoa. Piano siis sopii mainiosti.

Naama peruslukemilla bassoaan nyppivä Leon Wilkeson on ilmiselvä peruspakki. Basistiin ymmärtääkseni pätee sama kuin peruspakkiin: kumpikin on hyvä ollessaan näkymätön. Mutta minun pakkiparikseni ei tietenkään riitä näkymätön työn sankari, vaan haluan vierelleni Teppo Nummisen!

Jäljellä on vielä maalivahti-rumpalin vakanssi. Nauhallani paidattomana esiintyvä Artimus Pyle saattoi hyvinkin olla nuorempana urheilumiehiä, ties vaikka olisi kokeillut tolppien välissä.

Jukka Tammi sen sijaan tiedetään varmasti musiikkimieheksi, epäselvyyttä on vain omimmasta instrumentista. Tammi päästi musiikilliset intohimonsa valloilleen ikimuistettavana kitarasoolona Globenin pukukopissa keväällä 1995.
5/2006

Takaisin voittojen tielle

Huikea turnaus on takana. Vaikka pokaali jäikin Kanadaan, Suomi ylitti kaikki odotukset. Kansallisten intohimojen herättäjänä ja pitkän odotuksen täyttymyksenä kevään 1995 maailmanmestaruus on oma lukunsa, mutta pelillisesti nyt saavutettu World Cupin finaalipaikka on jääkiekkohistoriamme toistaiseksi kovin saavutus.

Suomalaista jääkiekkoa on vaikea arvioida vertaamatta tilannettamme Ruotsiin. Ruotsin pelaajamateriaali on kiistatta parempi, erityisesti NHL-meriiteillä mitattuna. Mutta yhtä kaikki, kolmesta viimeisimmästä kovasta turnauksesta – Nagano, Salt Lake City ja tämä juuri päättynyt – Suomi on selviytynyt selkeästi länsinaapuria paremmin. Kahdesti Suomella on ollut ilo vauhdittaa supertähtien syöksykierrettä.

Naganon puolivälieräottelua on mukava muistella. Suomen ykkönen: Lehtinen-Koivu-Selänne oli hurjassa vedossa ja pyöritti varsinkin ylivoimaa siihen malliin, että Ruotsilla ei ollut mitään jakoa. Teemu Selänne sai kunnian viimeistellä molemmat maalit näyttävien yhdistelmien päätteeksi. Venäjältä tuli välierässä kylmää kyytiä, mutta pronssipelissä kaatui Kanada. Kättelyjonot pysähtyivät pitkäksi aikaa, kun vanhat ketjukaverukset Wayne Gretzky ja Jari Kurri toivottelivat toisilleen antoisia eläkepäiviä. Kappale jääkiekon historiaa!

SLC:n puolivälierässä Suomi sai vastaansa tulevan mestarin, joka joutui tekemään täyden päivätyön. On kyllä rehdisti myönnettävä, että voittoon Suomella ei ollut mahdollisuuksia. Mitä teki Ruotsi? Lohkon ykköstila ja avausottelun selvä voitto Kanadasta oli tuudittanut tähtipelaajat luulemaan, että Valkovenäjä olisi pelkkä läpihuutojuttu. Itse asiassa tilanne oli identtinen sen kanssa, jonka eteen Suomi joutui tai pääsi nyt pelatussa turnauksessa. Ruotsi kompastui Valkovenäjään Tommy Salon ikimuistettavan tunaroinnin jälkeen. Suomi pystyi huonollakin pelillä kaatamaan Saksan, joka pelasi turnauksen parhaan pelinsä.

Suomen ja Ruotsin keskinäisessä ottelussa pelattiin äärimmäisen tarkeäksi osoittautuneesta lohkovoitosta. Tässä mielessä tasapeli oli voitto Suomelle, vaikka sinikeltaiset selittäjämestarit kuinka muuta väittivät. Ensimmäisen erän pikamaalit ja Ruotsin väkevä takaa-ajo toi mieleen ikäviä muistoja. Ensimmäisellä erätauolla valmentaja Summanen kuitenkin herätti pelaajat tavalla, johon Aravirta ei vastaavassa tilanteessa pystynyt. Pelin luonne muuttui, ja Ruotsi saa kiittää tuomaria ottelun loppuhetkillä ylivoimalla tekemästään tasoitusmaalista.

Parasta peliään Suomi esitti mielestäni välierässä USA:ta vastaan. Samalla tämä ottelu jäi ainoaksi, jonka tappioasemaan joutunut joukkue pystyi kääntämään voitokseen. Menestyksen takeena oli toisen ja kolmannen erän hyvä liike, kurinalainen viisikkopeli ja tietenkin Kipperin loistava maalivahtipeli. Loppuottelussa ei päästy aivan samalle tasolle, mutta saappaat jalassa silti kaaduttiin.

Välierä ja loppuottelu osoittivat, että hyökkäyspelin keskeiset vastuunkantajat ovat vaihtumassa. Pitkästä aikaa yhdessä pelannut ykkösketju ei ollut huono, mutta ei myöskään loistanut yhdessäkään ottelussaan. Takavuosien vahvin valtti eli nopeus oli kadoksissa. Saku Koivun valintaa turnauksen All Starsiin sopii ihmetellä. Suomen parasta ketjua johti Olli Jokinen; laidoilla Ville Peltonen oli totutun hyvä ja Tuomo Ruutu lunasti häneen kohdistuneet suuret odotukset. Loppuottelun tahtomaali oli häikäisevä suoritus. Myös Kapasen johtama kolmonen ja Hahlin nelonen selviytyivät urakastaan hyvin. Sama koskee puolustusta kokonaisuudessaan.

Olen iloinen joukkueen ja erityisesti ikävän ajojahdin kohteeksi joutuneen Raimo Summasen puolesta. Jääkiekko huipputasolla on kiehtova yhdistelmä järkeä ja tunnetta, jotka harvoin yhdistyvät optimaalisesti yhdessä henkilössä. Tunnetta ja intohimoa lajiin Summaselta löytyy omasta takaa ja jos järki uhkaa loppua, valmennustiimistä löytyy tiedemiesmäisesti peliä erittelevä Erkka Westerlund. Parivaljakko Summanen & Westerlund on ohjannut maajoukkueen takaisin voittojen tielle.
15.9.2004

Härkäviikko

Jääkiekkopiireissä härkäviikolla tarkoitetaan rupeamaa, jonka aikana joukkue pelaa neljä ottelua seitsemässä päivässä. Yleensä pelitihentymistä saa kiittää tai moittia SM-liigaa, mutta minä suunnittelin härkäviikkoni ohjelman ihan itse.

Esiottelu

Juna saapui Jyväskylään keskiviikkona klo 19.19. Systeri oli vastassa, veimme kamat Vaasankadulle ja jatkoimme puolijuoksua hallille. Perille päästyämme A-nuoret pelasivat jo toista erää: tilanne 1-2 Kärpille.

Huomioni kiintyi kotijoukkueen hyvin liikkuvaan pakkiin, jonka pelipaidan nimi oli teipattu piiloon. Kolmannessa erässä JYP tasoitti ja erityisseurantaan päässyt pelaaja sai syöttöpisteen ja henkilöllisyyden: pitkään loukkaantuneena ollut Tapparalähtöinen Mikko Mäenpää haki pelituntumaa. Kärpät kuittasi pian ja varmisti voittonsa tekemällä neljännen tyhjiin: lopputulos 2-4. Numerot vastasivat hyvin joukkueiden voimasuhteita.

Seuraavan aamun Keskisuomalaisessa valmentaja Petri Mattila tunnusti joulutauon tulevan tarpeeseen. Ottelutahti on A-nuorillakin tiivis, vaikka liigaa pelaavia ei tällä kertaa ollutkaan mukana.

Hippoksen hurmos

Omalta kannaltani viikon odotetuin peli oli lähtökohdiltaan kutkuttava torstain JYP-Jokerit: kotijoukkue ennätysmäisessä pisteputkessa, vieraat parista tappiosta huolimatta selvässä sarjajohdossa, Hipposhalli loppuunmyyty.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia Jokerit painosti, mutta JYPin hyvän puolustuspelin ansiosta katsomossa sai olla suhteellisen levollisin mielin. Erityisesti alivoimapelaaminen oli vakuuttavaa. Erän loppupuolella JYP alkoi yhä selkeämmin hallita pelitapahtumia. Jokerikapteeni Ville Peltosen jäähy kostautui ajassa 17.13: Perrin nappasi irtokiekon maalinedustahässäkästä, vei sivuun ja napsautti kylmäpäisesti yli Lehtosen. Syöttäjiksi merkittiin Sillgren ja Chlubna.

Lievä JYP-hallinta jatkui toisessakin erässä. Kummankin joukkueen tarkasta joukkuepuolustuksesta kertoo, että pelissä ei nähty yhtään läpiajoa tai selkeää ylivoimahyökkäystä. Silti kukaan tuskin väittää, etteikö peli olisi ollut viihdyttävä. JYPin toinen maali syntyi niinikään ylivoimalla ajassa 37.24 Petri Virolaisen lapioitua kiekon reppuun maalinedustaruuhkasta. Syöttöpiste Vostrakille.

Kolmannessa erässä tyydyttiin varmistelemaan voittoa. Oli vähän pakkokin, sillä Hannu Henriksson vihelsi JYPille viisi kakkosta. Jokerit kavensi siirretyn rangaistuksen aikana, mutta ei päässyt sen lähemmäksi. Ansaittu voitto kotijoukkueelle.

Pelin nähtyäni en enää ihmettele JYPin voittoputkea ja sarjasijoitusta. Ensi kertaa livenä näkemäni Eric Perrin pelasi itsensä kertaheitolla suosikikseni. Hyvin pelasivat kaikki muutkin. Jokerit esitti virkamieskiekkoa ja varsinkin sen ylivoimapeli melkeinpä säälitti: Ville kuskasi ja muut ihmettelivät.

Tylsä paikallisottelu

Härkäviikko jatkui pääkaupunkiseudun kahdella periaatteessa kiinnostavalla ottelulla: Jokerit-HIFK ja Blues-Kärpät. Kaverina oli jo aiemmin paikalle matkustanut Jouni ja lisämausteena tutustuminen kahteen ennenkäymättömään kiekkopyhättöön.

Helsingin paikallisottelu pysyi tasaisena vain ensimmäisen erän (1-2), sitten iloisesti pelannut IFK meni menojaan, loppunumerot 1-6. Areenan pelitapahtumia jännittävämpää oli seurata jumbolta tilanteita Turun ottelusta. JYP hoiteli pelin numeroin 3-6 ja otti ensimmäisen vierasvoiton Tepsistä sitten vuoden 1994.

Vaikka itse peli olikin paha pettymys, Hartwall Areena oli meille monenlaisiin viritelmiin tottuneille lapinpojille sitäkin sykähdyttävämpi elämys. Halli ei ollut läheskään loppuunmyyty (11862), mutta käytävät erätauolla tupaten täynnä. Vasta pelin jälkeen oli mahdollisuus katsella paikkoja ja löytää ”Poika” eräästä ensimmäisen kerroksen vitriinistä.

Kärpät vieraskoreana

Härkäviikon päätti HN-ottelu Blues-Kärpät. Paikalle piti matkustaa: bussilla keskustaan, metrolla Ruoholahteen, bussilla Espooseen. Puolityhjä LänsiAuto Areena oli komea ja epäilemättä nykyaikainen, mutta tavalla josta en pitänyt. Minusta urheilu ja oheistarjonta on syytä pitää selvemmin erillään. Toisaalta musiikki ei soinut yhtä häiritsevän voimakkaana kuin Hartwallissa.

Kärpät näytti jääkiekkokansalle, miten vierasjoukkueen haluttaisiin pelaavan Raksilan hallissa. Löysä viisikkopuolustus aiheutti tuhottoman määrän ylivoimahyökkäyksiä, joista Blues viimeisteli kauniita osumia. Kotiyleisö varmaankin nautti näkemästään täysin siemauksin, loppunumerot 7-3.

JYPiläisittäin sytyttävän Petr Tonin sairasloman vuoksi ottelun ehkä mielenkiintoisin pelaaja oli kaimapoika Tenkrat, jota avauserän jälkeen ei enää jäällä näkynyt. Syyksi selvisi käteen osunut mailanisku, joka passitti kultakypärän ennenaikaiselle joulutauolle. Nuorisoketjun laitahyökkääjä Antti Aarnio erottui energisten otteidensa ansiosta edukseen muuten vaisusta Kärppäryhmästä. Bluesin onnistujia oli Markku Hurme tehoilla 2+1.

Härkäviikon kokemukset voisi kiteyttää vaikkapa näin: pelin taso ja areenan koko/komeus olivat kääntäen verrannollisia. Ehdottomasti tasokkainta kiekkoa pelattiin Hippoksen pienessä ja vanhanaikaisessa hallissa.
12/2002

Kiitos, Leijonat

Kun kiekkoleijonat palasivat MM-kisoista, lentoasemalla oli vastassa kaikkialle ehtivän kulttuuriministerin lisäksi vain kourallinen faneja. Vähän hävetti. Suomi pelasi hyvin, mutta Tsekki vielä paremmin! Nousu kahden maalin tappioasemasta voittoon Suomen tasoista joukkuetta vastaan on maailmanmestaruuden arvoinen suoritus.

Suomen peliesityksistä huokui ammattiylpeys ja hyvä asenne. Ensimmäisen USA-pelin kompurointi otettiin opiksi ja sen jälkeen eteneminen kohti loppuottelua oli vakuuttavaa.

Hopeamitalien arvoa nostaa se, että ne saavutettiin ilman Saku Koivua. Ennakkoon arveluttanut sentteriosasto selviytyi lopulta kaikella kunnialla. Juha Ylönen nousi selkeästi pelipaikkansa ykköseksi ja voitti kisojen pistepörssin. Ylönen esiintyi edukseen jo Naganossa, mutta aivan erilaisessa roolissa. Sami Kapanen häikäisi liikenopeudellaan, käytti kovalla prosentilla saamansa tekopaikat, voitti maalipörssin ja valittiin ansaitusti kisojen all starsiin.

Ehkä iloisin yllättäjä oli Timo Pärssinen, hieman pimentoon jääneen teletappiketjun Taistelija. Kiekon punnertaminen Slovakian verkkoon tulee säilymään kauan tahtomaalien top fiven kärkipaikalla.

Positiivinen ilmestys oli myös Antti Laaksonen, jonka suomalaiset jääkiekon ystävät näkivät ensi kertaa tositoimissa. Yhden pelin penkkikomennuksen tasoitettua ylikierrokset Laaksonen paikka pelaavassa kokoonpanossa oli kiistaton.

Puolustuksesta nousivat esiin ykkösveskariksi palannut Pasi Nurminen ja ruutunsa vakuuttavasti kummassakin päässä kaukaloa hoitanut Sami Salo. Petteri Nummelin keräsi muhkeat tehopisteet, mutta aiheutti puolustuspelillään tuskan hetkiä. Sami Salon kaveriksi puolustajien plusmiinustilaston kärkeen (+9) nousi varmaa peruspeliä esittänyt Ossi Väänänen.

Aravirran pelaajavalintoja ei tällä kertaa liiemmin kritisoitu. Toivottavasti urputtajat alkavat ymmärtää, että menestyviä joukkueita ei koota tehotilastoja tuijottamalla. Salt Lake Cityä ajatellen tilanne näyttää hyvältä. Ylösen ketju osoitti, että Suomen hyökkäyspeli tuskin tulee jäämään Saku Koivun ympärille koottavan tehonyrkin varaan. Myös puolustus vahvistuu merkittävästi nyt nähdystä. Joukkueeseen pääsystä syntyy ankara kilpailu ja se on pelkästään positiivinen asia.
5/2001

Kiireinen kiekkopäivä

Pikkupoikien peli alkaa kymmeneltä. Pari vaihtoa on pelattu, kun ehdin katsomoon tukka märkänä. Pitäisi jo uskoa, että kävely kotoa hallille kestää puoli tuntia. Kotijoukkueen vieraaksi on saapunut EtPo Ylitorniolta. Lappilaisittain Ylitorniolla on pitkät kiekkoperinteet, kun Sodankylässä vasta opetellaan.

Ensimmäinen erä on tasainen. Kotijoukkue ilahduttaa tekemällä avausmaalin kauniin ylivoimahyökkäyksen päätteeksi: kerrankin kiekollinen pelaaja syöttää eikä ammu itse. Kuitti tulee kuitenkin pian. Kotijoukkueen puolustus rakoilee jatkossakin, mutta maalivahti pitää joukkuetta pystyssä.

Toisessa erässä vierasjoukkueen parempi liike alkaa purra, tuntuu kuin se pelaisi koko ajan ylivoimalla. Lyöntilaukaukset ja taklaukset ovat tässä ikäluokassa luvallisia. Lämäriä suositaan, vaikka nopea rannelaukaus olisi melkein aina parempi vaihtoehto: kiekko on jo riistetty, kun pelaaja vielä virittää pyssyään. Taklauksista näyttää monille tulleen itsetarkoitus. Kairakiekon tunnusmerkit näkyvät kiusallisen selvästi.

Vierasjoukkue voittaa ansaitusti ottelun.

* * *

Hockey Night tarjoaa Tampereen paikallisottelun. Asetelma on ennakkoon kiinnostava, mutta ei herätä voimakkaita tunteita. Päätän seurata pelin ilman omaa mailaa ja olla kannustamatta kumpaakaan joukkuetta. Päätös pitää, kun Tappara tekee avausmaalin. Mutta Ilveksen tasoittaessa mölisen niin että keittiöstä käydään tarkistamassa, mitä olohuoneessa tapahtuu.

Jääkiekko on pitkälle tunteen asia: järkisyitä Ilveksen suosimiseen minulla ei ole. Eläinten ystävänä pidän Ilveksen logosta, mutta tyylikäs on kaksiteräinen kirveskin, tappara. Se tietenkin kaihertaa, että JYPistä on viime vuosina siirtynyt Tapparaan monta kovaa pelimiestä. Tamperelaiset ystäväni ovat kertoneet joukkueiden sosiaalisista taustoista. Tämä pointti on Ilveksen puolella, mutta kieltämättä kaukaa haettu. Nykyiset liigajoukkueet ovat muukalaislegioonia, joista oman kaupungin kasvatteja saa etsiä suurennuslasin kanssa.

Juti kommentoi. Hän on edelleen täydellisesti sisällä suomalaisessa liigakiekossa ja antaa kuin ohimennen pelillisiä ohjeita, joita junnupelaajien kannattaa kuunnella korvat hörössä. Kurri juttelee pyöreitä eikä tunne pelaajia yhtä hyvin kuin kollegansa.

Tappara on hallinnut kauden aikaisempia otteluita ja on hienokseltaan niskan päällä tälläkin kertaa. Veteraanisentterit Helminen ja Ojanen ovat hyvässä vedossa ja johtavat joukkueidensa vaarallisimpia kentällisiä.

Ilves tekee kavennusmaalin kolmannen erän alussa ja pääsee mukaan peliin. Sitten Jani Nikon maila osuu Janne Ojasen kasvoihin niin pahan näköisesti, että tuloksena on viisiminuuttinen ja suihkukomennus. Ilves selvittää jäähyn, mutta ei pysty jatkossa hyödyntämään saamiaan ylivoimia. Niissä tarvittaisiin Nikkoa.

* * *

Super Bowl, amerikkalaisen jalkapallon loppuottelu sotkee uuden mantereen elämänmenon totaalisesti. Muita urheilutapahtumia ei kannata lähettää televisiossa samaan aikaan. Päivän NHL-otteluita aikaistetaan niin, että lähetys alkaa Suomessa jokseenkin inhimilliseen aikaan. Päätän tarttua erikoistarjoukseen ja seurata Canadiensin ja Senatorsin välisen ottelun avauserän.

Toinen ja ehkä todellisempi syy valvomiseen on Saku Koivu. Hän jakaa Reksa Ruotsalaisen kanssa kaikkien aikojen suosikkipelaajalistani ykköspaikan. Saku on tervehtynyt entiselleen, pitää kiekkoa, tekee yllättäviä spurtteja ja suunnanmuutoksia, pyörii väkkäränä ja antaa nerokkaita syöttöjä. Muutaman ensimmäisen vaihdon aikana hän järjestää ketjukaverilleen kaksi maukasta tekopaikkaa, joista Chad Kilger ei saa kiekkoa maaliin. Mutta kun Trevor Linden syöttää takatolpalle, Saku ei erehdy. Tilanne on niin nopea, että maalin syntytavan tajuaa vasta hidastuksesta.

Saku johtaa ykköskenttää ja saa peliaikaa vähän liikaakin, sen sijaan rikkovan kentän Juha Lind pelaa ensimmäisessä erässä vain kaksi minuuttia. Joukkueilla on eurooppalaiset kapteenit, jotka sattumoisin pelaavat samalla numerolla: Saku ja Daniel Alfredsson.

Ylivoimapelissä Saku tuo pomminvarmasti kiekon alueelle ja käynnistää pyörityksen. Suomen liigassa on tullut tavaksi, että jopa Raipen tasoiset pelinrakentajat tyytyvät heittämään vastaavassa tilanteessa kiekon päätyyn. Kun Canadiens pelaa ylivoimalla, Saku ja Kilger vaihtavat paikkaa hyökkäyspään aloituksissa: Saku on valmiiksi kaarella pelintekijän paikalla.

Peli jatkuu tasokkaana ja unohdun television ääreen. Canadiens hallitsee hienokseltaan tapahtumia ja tekee kaksi maalia lisää. Tiukka puolustuspeli pitää vastapuolen hyökkääjät pimennossa. Lindin peliaika lisääntyy, kun joukkue alkaa varmistella voittoa.

Canadiens vie pisteet, mutta asema sarjataulukon hännillä ei enteile pääsyä pudotuspeleihin. Eurooppalaisen taitokiekon ystävänä en ole tilanteesta pahoillani: Saku on sittenkin parhaimmillaan suuressa kaukalossa. Myös Juha Lind kuuluu suosikkipelaajiini ja on todennäköisesti Aravirrankin mielestä tervetullut vahvistus kevään MM-joukkueeseen.
2/2001

Pakkina ja lukkarina

Niin kauan kuin muistan, syntymäkaupungissani Jyväskylässä on pelattu talvisin jääkiekkoa ja kesäisin pesäpalloa. Tällä hetkellä kaupungin palloilutarjonta on todella monipuolinen, mutta vanhat valtalajit ovat pitäneet pintansa.

Omat muistikuvani ulottuvat 1950-luvun loppupuolelle, jolloin jääkiekkoa pelattiin ulkokentillä. Maan ensimmäinen tekojää valmistui Tampereelle v. 1956 ja jäähalli Tampereen MM-kisoihin v.1965. Viime vuosikymmenen talvia ajatellen tuntuu uskomattomalta, että  jääkiekkosarjat on pystytty pelaamaan luonnonjäillä Helsinkiä ja Turkua myöten.

Jyväskylän kiekkoilun keskus oli Nisulan monttu, missä JyP pelasi ja harjoitteli. Jääkiekko-ottelut olivat interaktiivisia tilaisuuksia. Lumisateella yleisö huolehti erätauoilla kolaamisesta; pakkasella me junnupelaajat ahtauduimme lämmittelemään kotijoukkueen pukukoppiin. Sisämaan pakkasraja taisi olla 25 astetta. Eräässä pakkaspelissä tolppaan osunut kiekko halkesi!

Kauden kohokohtia olivat Suomen Cupin avauskierroksen ottelut, joissa JyP sai vastaansa mestaruussarjassa pelaavan yhdistelmän. Yleensä vieraat keskittyivät hauskanpitoon ja pelasivat vain sen mitä voittoon vaadittiin. Erityisen tarkkailun kohteena olivat pääsarjapelaajien luistelutekniikka ja varustemuoti.

Vielä 60-luvulla oli tavallista, että suuri osa edustusjoukkuetta kokoontui sunnuntai-aamupäivisin Harjun kentälle pelailemaan pikkupoikien kanssa. Jääkiekkokulttuuri ilmeni sillä tavoin, että kaikki pelissä mukana olleet pääsivät vuorollaan yrittämään maalintekoa namusyötöstä. Pelikavereista yksi voitti myöhemmin Jokereissa Suomen mestaruuden, toisen pelipaita riippuu Hippoksen hallin katossa.

Kaikista mukana olleista ei kehittynyt tähtipelaajia tai sarjajyriä, mutta aivan varmasti jääkiekon ystäviä ja pelin ymmärtäjiä.

* * *

Kesän suosikkilaji oli pesäpallo. Mestaruussarjassa esiintyi parhaimmillaan kolme jyväskyläläisjoukkuetta, joista moninkertainen Suomen mestari Kiri oli minun suosikkini. Harjun muhkurainen tai liejuinen nurmikenttä toi pelitapahtumiin omat mausteensa ja sai vierasjoukkueen usein epätoivon partaalle. Sateella kotipesään syöksynyt pelaaja oli pakko pysäyttää, jotta liuku ei olisi jatkunut lyseon pihalle.

Sarjapelit nurmikentällä päättyivät vuoteen 1967, jonka jälkeen siirryttiin Hippoksen pesäpallostadionille. Pelialusta parani, mutta Harjun ainutlaatuista tunnelmaa ei enää tavoitettu.

Entisinä aikoina syöttölautanen oli kiinni kotipesän etureunassa, ja pomppulyönti onnistui  miltei kaikilta pelaajilta. Muistan tapauksen, jossa lukkari erehtyi nostamaan taktisen väärän kentän puolelle. Nopeaälyinen pelimies otti tarvittavat askeleet ja pamautti pallon ulos kakkosrajasta lähestulkoon 90 asteen kulmassa.

Polttolinjassa pelasi vain kolme miestä, pesävahdit ja varsinainen polttaja. Sen sijaan koppareita oli kolme. Vaikka kenttää on sittemmin reilusti jatkettu, nykyisessä ryhmityksessä takakentällä urakoi kaksi pelaajaa.

Nisulan poikien pesäpallostadion sijaitsi rakentamattomalla tontilla Sopukadun ja Kortesuonkadun risteyksessä. Läpilyönti kolmospuolelta vei pallon paikkaan, missä auto karkasi kuskin hallinnasta ja syöksyi katsojien joukkoon MM-rallissa muutamia vuosia sitten.

”Näppärin” pelit kiinnostivat myös edustustason pelaajia. Esimerkiksi uransa alkuvaiheissa hyvällä menestyksellä sekä jääkiekkoa että pesäpalloa pelannut monilahjakkuus, varsinaisesti pikajuoksijana tunnettu Erik Gustafsson ilmestyi silloin tällöin paikalle ja pyysi päästä mukaan peliin.
2/2001

Rantakentällä pelataan

Perinteistä kesälomaviikkoamme Kiteellä ei voi ajatellakaan ilman vierailua Rantakentällä. Syy on yksinkertainen: Rantakentällä pelataan maailman tasokkainta pesäpalloa. Myös tunnelma on kokemisen arvoinen. Kun yleisön suursuosikki Sami Ahola asettuu purkamaan ajoa, jännitys tihenee käsinkosketeltavaksi.

Sitten kouluaikojeni pesäpallo on kehittynyt niin valtavasti, että tekee mieli puhua kokonaan uudesta lajista. Enää ei ole epäilystäkään siitä, ovatko pääsarjatason pelaajat todellisia huippu-urheilijoita. Luulisinpa, että KiPa:n joukkueen pelaajat juoksevat satasen keskimäärin sekunnin nopeammin kuin Kirin viimeisimmän mestarijoukkueen pelaajat vuodelta 1984. Myös pelaajien taitotaso on eri luokkaa.

Kun pesäpalloa pelattiin Jyväskylän Harjulla, esimerkiksi varsilyönnistä ei tiedetty mitään. Nykyisin nopea etenijä tuo merkatulla varsilyönnillä juoksun, mutta lyönnin on onnistuttava täydellisesti. Suorituksen onnistuminen pelitilanteessa perustuu tuhansiin toistoihin, jotka puolestaan edellyttävät ammattimaista harjoittelua. Sami Aholan arsenaaliin vaikeasti ennakoitava varsilyönti sopii erityisen hyvin, sillä ulkokenttä varautuu Aholan äärimmäisen koviin lyönteihin vetäytymällä taakse.

Uutta ovat myös monentyyppiset kierrelyönnit. Ennen vanhaan niitä lyötiin vahingossa, nykyisin tarkoituksella. Kumura, yläkierteinen pudotus polttolinjan taakse on merkattuna komea kotiutuslyönti. Vaihtolyöntien aateliin kuuluvat myös ulkopelaajan kädestä helposti sirvahtava kierrenäpy ja mailan ”väärällä” päällä lyöty tuppinäppi.

Varsinkin vaihtolyöntejä eliminoidessaan huippujoukkueiden ulkopeli on niin liikkuvaa ja aggressiivista, että vain monipuolisimmat lyöjät yltävät korkeisiin  onnistumisprosentteihin. Pomppulyönti puree sumppuun, mutta sen täydelliset taitajat ovat harvassa.

Ehkä suurimmat muutokset on kuitenkin koettu sääntöpuolella. Lajin kansallinen luonne antaa täyden vapauden pelin kehittämiseen ja tässä on mielestäni onnistuttu erittäin hyvin. Jokeripelaajien mukaantulo oli aikanaan erinomainen keksintö. Eikä pelkästään lyöjäjokerien, vaan myös etenijöiden.

Vedonlyönnin tarpeisiin kehitetty jaksopeli houkutteli osan pesäpalloväkeä hitaasti unohtuviin väärinkäytöksiin. Katsojan kannalta se on tervetullut uudistus: muistan liiankin hyvin hämärtyvään iltaan venyneet juoksujuhlat, joita jaksoi seurata vain jos kotijoukkue oli niskan päällä.

Kiteelläkin kannattaisi panostaa nykyistä enemmän tauko-ohjelman tasoon ja sisältöön.
2/2001

Tasaluku latauksia

Avasin verkkosivuni kesäkuussa v. 2000. Sisältönä oli kuvasarja, muutama teksti ja henkilöhistoria. Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin sivusto käsittää kolmisensataa kuvaa ja viisikymmentä tekstiä. Kuvista galleriassa on 196 ja loput tekstien kuvituksena.

Trakkeri on kirjannut tietoa aloitussivun kävijöistä parin vuoden ajan, helmikuusta 2002. Latauksien määrä ylitti tänään 10 000 rajan. Luettelossa on 66 maata kaikista maanosista. Vieraskirjaa en ole pitänyt, mutta jokunen kävijä on lähestynyt sähköpostitse.

Laadusta ja linkityksestä riippuen nettisivujen kävijämäärä voi jäädä pieneksikin, mutta potentiaalinen asiakaskunta on valtava. Nettinäyttely on aina auki ja kuvat voi nähdä kaikkina vuorokaudenaikoina samanaikaisesti kaikkialla maailmassa. Näyttelyä ei tarvitse fyysisesti kierrättää, eikä se uutuusarvon haihduttua unohdu varastoon. Säännöllisesti päivitetty sivusto houkuttelee jatkuvasti kävijöitä, joista osalle ”vanha” näyttely onkin uusi ja ennennäkemätön. Jos näyttely on jo nähty tai aihe ei kiinnosta, se on helppo ohittaa.

Lainaus on tekstistä, joka on julkaistu näillä sivuilla ja Luontokuva -lehdessä 3/2001. Halusin muistuttaa kollegoille, että kuvia voi julkaista muutenkin kuin painettuna:

Tekniikan ja siirtoyhteyksien kehittyminen on tehnyt internetistä varteenotettavan kuvien julkaisukanavan. Jos web-kuvien käsittelyyn sopiva tietokonelaitteisto on valmiina, tarvitaan ”vain” skanneri, ohjelmistot ja aikaa. Parasta netissä on riippumattomuus kustantajista tai apurahatoimikunnista. Kuvaaja päättää itse kuviensa julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä. Uutta on myös se, että vastuu lopputuloksesta kuuluu kokonaan kuvaajalle.

Olen tyytyväinen kävijämäärään, mutta jos aloittaisin sivustonpidon vasta nyt, tekisin pari asiaa toisin.

Säästäisin kaikista kuvista terävöimättömän ja pakkaamattoman tiedoston, josta voisin tarpeen tullen tehdä uudet, entistä suuremmat verkkokäyttöön optimoidut kuvat.

Kun omakin nettiyhteys alkuaikoina toimi modeemilla, tein kuvista tämän päivän mittapuun mukaan tarpeettoman pieniä. Toiseksi: ottaisin alusta alkaen käyttöön keskitetyn tyylitiedoston (CSS). Tässä vaiheessa siihen siirtyminen tuntuu ylivoimaisen suurelta urakalta.

Näillä näkymin aion jatkaa sivuston päivittämistä suunnilleen nykyisellä tahdilla. Kirjan tai perinteisen valokuvanäyttelyn julkaiseminen ei kuulu lähiajan suunnitelmiin.
1/2004

Valikoivaa huolta monimuotoisuudesta

Yritän näissä kirjoituksissani viimeiseen saakka välttää lukijoiden aliarvioimista. Toisinaan asiat pitäisi varmaankin muotoilla selvemmin ja ennen kaikkea monisanaisemmin. Esimerkiksi toissapäivän (13.3.07) postauksen viimeinen kappale ei ehkä auennut kaikille lukijoille. Kirjoitin, että tiettyihin uhanalaisiin kääpiin verrattuna susi ja ahma ovat Lapissa oikeasti uhanalaisia. Selitän tarkemmin, mitä ajoin takaa.

Havainnot uhanalaisiksi luokitelluista käävistä keskittyvät lähes taianomaisesti hakkuiden uhkaamille alueille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toteutuessaan hakkuut aiheuttavat automaattisesti näiden kääpälajien häviämisen Suomen Lapista. Jos kääpien tehoetsintöjä kohdennettaisiin jo suojeltuihin metsiin, kokonaiskuva lajien esiintymisestä ja uhananalaisuudesta muuttuisi merkittävästi.

Kääpälajien uhanalaisuutta arvioitaessa on välttämätöntä ottaa huomioon metsien suojelutilanne tarkasteltavalla alueella. Metsä-Lapissa se on hyvä, ellei erinomainen. Greenpeacen tyylillä toimittaessa suojeluprosentit joko “unohdetaan” kokonaan tai kerrotaan metsien suojelutilanne koko Suomessa tai sopivasti valitulla suuralueella.

Vastaavanlaiseen tarkoitushakuisuuteen on sorruttu myös tutkijoiden ministeri Korkeaojalle osoittamassa vetoomuskirjeessä. Sen neljännessä kappaleessa puhutaan luonnontilaisen kaltaisten metsien suojelutilanteesta pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä ja kauhistellaan, että näiden metsien osuus on tällä hetkellä enää 14,5% alueen metsistä.

Pohjois-boreaalinen vyöhyke kattaa suuren osan Lappia ja lisäksi Kuusamon ja Kainuun. Suojeltaviksi vaaditut metsät sijaitsevat valtaosin Metsä-Lapin metsäkasvillisuusvyöhykkeellä, missä vastaavalla tavalla laskettu suojeluprosentti lienee yli 40.

Tutkijavetoomuksen keskeisenä puuhamiehenä esiintyvä professori Ilkka Hanski on aiemmin arvioinut omien tutkimustensa perusteella, että n. 10 % suojelutaso riittää turvaamaan metsäluonnon monimuotoisuuden säilymisen. Hanski itse tai kukaan muukaan ei tietääkseni ole suostunut kertomaan, miksi Metsä-Lapin yli neljä kertaa korkeampi suojelutaso ei tähän riitä.

Yhdistin kartalle kasvillisuusvyöhykkeet, kiistametsät (punaiset) ja suojeluelueet (vihreät). Valitettavasti suojelualuekartta katkeaa; pohjoiseen mentäessä vihreä väri lisääntyy entisestään, etelää kohti vähenee.

Tutkijavetoomuksessa kiistanalaisista metsistä käytetään samassa tarkoituksessa neljää laatumäärettä: puhutaan luonnonmetsistä, luonnontilaisista metsistä, luonnontilaisen kaltaisista metsistä ja koskemattomasta metsäluonnosta. Vain luonnontilaisen kaltainen metsä määritellään tarkemmin: se on metsä, jonka puusto on yli 140-vuotias ja joka sisältää “luonnontilaisuutta indikoivia elementtejä”.

Joitakin viikkoja sitten televisiossa esitetyssä luontoaktivismin vaiheita esittelevässä ohjelmassa näytettiin, kuinka tämän päivän metsäaktivistit arvioivat metsän luonnontilaisuutta löytämiensä indikaattorikääpien perusteella. Tapahtumapaikkana oli Inarin kuuluisa Kessi, joka Suomen luonnonsuojeluliiton 26.10.2005 julkaiseman tiedotteen mukaan on “Euroopan laajimpia luonnontilaisia mäntymetsäerämaita”.

Kun retkeilin 1980-luvun lopulla Erämaaliikkeen aktivistina ensi kertaa Kessin alueella, metsät tuottivat pahan pettymyksen. Minulle aihkit, maapuut ja pystykelot ovat aina olleet kääpiä tärkeämpiä luonnontilaisen vanhan metsän tunnusmerkkejä, mutta Kessistä nimenomaan kelot näyttivät puuttuvan lähes kokonaan. Myöskään elävä puusto ei ollut erityisen järeää. Koska olin kesäaikaan liikkeellä, kantoja ei voinut olla huomaamatta. Lisäksi osuin savottarakennusten raunioihin.

Tapio Tynyksen toimittamassa v. 2000 julkaistussa kirjassa Vätsäri – erämaa järven takana kerrotaan, että norjalais-englantilainen Atif osti v.1915 konsessiokauppana metsähallitukselta Inarin Paatsjoen vesistöalueelta 2 miljoonaa tukkia, jotka oli hakattava 15 vuoden aikana. Kessin alue tuli näiden hakkuiden piiriin talvella 1929-30. Muistona massiivisesta savotasta ovat kymmenet kämpänrauniot ja kannot. Määrämittaharsinta jätti Kessin metsäkuvaan pysyvät merkkinsä, ja huomattava osa alueen järeistä keloista kaadettiin polttopuiksi.

Saksan Greenpeacen kampanjakäyttöön loppukesällä 2005 kirjoittamassaan lausunnossa Ilkka Hanski mm. julistaa professorin arvovallalla, että laajamittainen teollinen metsätalous aloitettiin Ylä-Lapissa vasta toisen maailmansodan jälkeen! Professori Hanski on arvostettu tutkija, jonka ei ehkä kannattaisi vaarantaa mainettaan tämäntasoisilla lausunnoilla tai ylipäätään osallistumisella Greenpeacen keinoiltaan perin kyseenalaiseen kampanjointiin.

Monimuotoisuuskysymykseen palatakseni: luonnonsuojelualueilla käävät ovat turvassa, mutta ahmalle ja sudelle Lapin suojelualueet eivät tarjoa minkäänlaista turvaa. Porotalous on ainoa elinkeino, jonka ei käytännössä tarvitse välittää suojelualueiden rajoista. Petoeläinten vainoaminen ja laidunnuksen ympäristövaikutukset ovat pääasiallinen syy siihen, että kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luokituksessa Lapin kansallispuistoja ei pidetä varsinaisina luonnonsuojelualueina.

Ja vielä lopuksi: Esitetyistä vastaväitteistä huolimatta pidän itseäni luonnonsuojelijana, ja olen aikanaan tehnyt hartiavoimin töitä Lapin metsien puolesta. Toivon hartaasti, että yksimielisyys kiistametsien suojelemisesta saavutetaan, riitely loppuu ja kaikki voivat olla tyytyväisiä.

Valitettavasti olen nykyisten aktivistien kanssa eri mieltä keinoista, joilla tavoitteeseen tulisi pyrkiä. Erityisen vastenmielienä pidän Greenpeacen tapaa levittää Lapin metsäasioista ulkomaille virheellistä tietoa. Lisäksi näyttää siltä, että sovun saavuttaminen ei edes ole kaikkien toimijoiden tavoitteena.
3/2007

Greenpeace valehtelee – pyhittääkö tarkoitus keinot?

Valokuvassa näkyy yksinäinen kitukasvuinen mänty, taustanaan kilometrien laajuinen tasainen lumilakeus. Kuvatekstissä kerrotaan, että kyseessä on ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”, avohakkuu pohjoissuomalaisen Peurakairanjärven rannalla.

Jokainen vähänkin Lapin luonnossa liikkunut näkee heti, että kuvan etualalla ei ole avohakkuu, vaan avosuo. Suon takana on järvi, jonka vastaranta erottuu kapeana nauhana kaukana horisontissa. Peurakairanjärvi kuvassa ei kuitenkaan ole eikä voisikaan olla, sillä sen nimistä järveä ei löydy kartalta, ei ole olemassakaan. Erno Paasilinnaa lainatakseni yksi valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa – jos niin halutaan. Kun Greenpeacen Saksaan suunnatusta Ylä-Lappi -propagandasta on kyse, haluja ei ole syytä epäillä.

Kuva liittyy Greenpeace Magazin -lehden numerossa 6/2005 otsikolla Papier julkaistuun laajaan artikkeliin, jonka varsinaisena aiheena on paperin kulutuksen kasvu ja kierrätyspaperin osuus. Tekstin suomalaisittain kiinnostava Ylä-Lappia sivuava osuus sisältyy netistä löytyvään artikkelin suppeaan versioon.

Greenpeacen propagandaa jo muutaman vuoden ajan värittänyt saamelaispoliittinen näkökulma on tälläkin kertaa vahvasti esillä. Paikallisena saamelaisasiantuntijana esiintyy inarilainen toimittaja Ritva Torikka-Gelencser. Hän mm. väittää suomalaisten metsäkonsernien hakkaavan hallituksen suostumuksella paljaaksi Euroopan viimeiset aarniometsät:

”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Jatko on yhtä paksua:

”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Verrataanpa syväkurkun ”tietoja” tosiasioihin. Suomen n.7000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueella n.4000. Elinkeinorakenne on muuttunut Ylä-Lapissa lähestulkoon samaa vauhtia kuin muualla Suomessa: työikäisistä saamelaisista tällä hetkellä alle 10 % on poronhoitajia. Vuonna 1948 luku oli 67.4 % ja v.1984 33.4 %.

Saamelaistoimikunnan mietinnön (OM 3.12.2001) selvitysosan sivulla 83 saamelaisväestön tämän päivän tilannetta kuvataan seuraavasti:

”Luontaiselinkeinojen pienestä tuottavuudesta ja pysyvien työpaikkojen puutteesta johtuen saamelaisväestön toimeentulo pohjautuu yhä enenevässä määrin tilapäisiin palkkatöihin ja yhteiskunnan tulonsiirtoihin. Yhä suurempi osuus myös saamelaisista saa toimeentulonsa tänä päivänä myös yhteiskunnan tulonsiirroista kuten työttömyyskorvauksista ja eläkkeistä, esim. Utsjoella vuonna 1999 n. 29%, Inarissa ja Enontekiöllä vajaat 35%.”

Ritva Torikka-Gelencserin osuus päättyy tiukkaan vaatimukseen:

”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Puhe 500 eläin- ja kasvilajia uhkaavasta sukupuutosta perustuu virheelliseen olettamukseen, jonka mukaan suojeluvaatimusten kohteena oleva yhteensä 90 000 hehtaarin metsäalue koostuu kirjaimellisesti Inarin viimeisistä erämaametsistä. Näinhän ei todellakaan ole, sillä Inarin ”ensimmäiset” erämaametsät ovat olleet suojeltuna jo pitkään. Mutta sitä Greenpeace ei tietenkään saksalaisille kerro.

Osatotuudet ja valehtelu ovat leimanneet alusta asti Greenpeacen johdolla käytyä Ylä-Lappi -kampanjaa. Olen ihmeekseni joutunut havaitsemaan, kuinka sinisilmäisen kritiikittömästi Greenpeacen toimintaan Suomessa suhtaudutaan, esimerkkinä vaikkapa eräät julkisuudessa asiaan kantaa ottaneet Vihreän liiton kansanedustajat. Vai onko niin, että ”meidän puolellamme” tai ”hyvällä asialla” oleva ympäristöjärjestö saakin valehdella ja käyttää kyseenalaisia keinoja?

PS
Greenpeace Magazin -lehden artikkelista ja/tai siihen liittyvästä kuvahuijauksesta kerrottiin Suomessa 31.10.2005 ainakin kolmessa paikassa: Lapin Kansassa, Outoa Taigaa -blogissa ja Suomi24 -keskustelufoorumilla. Blogista ja foorumilta pääsi linkkiä klikkaamalla Greenpeace Magazinin verkkosivuille. Liikenne oli sen verran vilkasta, että järjestön maineen kannalta äärimmäisen kiusallinen kuva hävisi iltapäivän aikana lehden nettisivuilta.
11/2005
Auf Deutsch