Perinteistä kesälomaviikkoamme Kiteellä ei voi ajatellakaan ilman vierailua Rantakentällä. Syy on yksinkertainen: Rantakentällä pelataan maailman tasokkainta pesäpalloa. Myös tunnelma on kokemisen arvoinen. Kun yleisön suursuosikki Sami Ahola asettuu purkamaan ajoa, jännitys tihenee käsinkosketeltavaksi.

Sitten kouluaikojeni pesäpallo on kehittynyt niin valtavasti, että tekee mieli puhua kokonaan uudesta lajista. Enää ei ole epäilystäkään siitä, ovatko pääsarjatason pelaajat todellisia huippu-urheilijoita. Luulisinpa, että KiPa:n joukkueen pelaajat juoksevat satasen keskimäärin sekunnin nopeammin kuin Kirin viimeisimmän mestarijoukkueen pelaajat vuodelta 1984. Myös pelaajien taitotaso on eri luokkaa.

Kun pesäpalloa pelattiin Jyväskylän Harjulla, esimerkiksi varsilyönnistä ei tiedetty mitään. Nykyisin nopea etenijä tuo merkatulla varsilyönnillä juoksun, mutta lyönnin on onnistuttava täydellisesti. Suorituksen onnistuminen pelitilanteessa perustuu tuhansiin toistoihin, jotka puolestaan edellyttävät ammattimaista harjoittelua. Sami Aholan arsenaaliin vaikeasti ennakoitava varsilyönti sopii erityisen hyvin, sillä ulkokenttä varautuu Aholan äärimmäisen koviin lyönteihin vetäytymällä taakse.

Uutta ovat myös monentyyppiset kierrelyönnit. Ennen vanhaan niitä lyötiin vahingossa, nykyisin tarkoituksella. Kumura, yläkierteinen pudotus polttolinjan taakse on merkattuna komea kotiutuslyönti. Vaihtolyöntien aateliin kuuluvat myös ulkopelaajan kädestä helposti sirvahtava kierrenäpy ja mailan ”väärällä” päällä lyöty tuppinäppi.

Varsinkin vaihtolyöntejä eliminoidessaan huippujoukkueiden ulkopeli on niin liikkuvaa ja aggressiivista, että vain monipuolisimmat lyöjät yltävät korkeisiin  onnistumisprosentteihin. Pomppulyönti puree sumppuun, mutta sen täydelliset taitajat ovat harvassa.

Ehkä suurimmat muutokset on kuitenkin koettu sääntöpuolella. Lajin kansallinen luonne antaa täyden vapauden pelin kehittämiseen ja tässä on mielestäni onnistuttu erittäin hyvin. Jokeripelaajien mukaantulo oli aikanaan erinomainen keksintö. Eikä pelkästään lyöjäjokerien, vaan myös etenijöiden.

Vedonlyönnin tarpeisiin kehitetty jaksopeli houkutteli osan pesäpalloväkeä hitaasti unohtuviin väärinkäytöksiin. Katsojan kannalta se on tervetullut uudistus: muistan liiankin hyvin hämärtyvään iltaan venyneet juoksujuhlat, joita jaksoi seurata vain jos kotijoukkue oli niskan päällä.

Kiteelläkin kannattaisi panostaa nykyistä enemmän tauko-ohjelman tasoon ja sisältöön.
2/2001