NHL-jääkiekkoliigan loppuottelussa pelaavat suomalaisittain arvioituna väärät joukkueet, Edmonton Oilers ja Carolina Hurricanes. Ainoana suomalaisena on mukana Oilersin pelaaja-aition luukkua aukova kakkosmaalivahti Jussi Markkanen. Tässä tilanteessa mielenkiintoni ei riitä sarjan seuraamiseen eli on kauden viimeisen jääkiekkopostauksen aika. Näkökulma poikkeaa aikaisemmista.
Kaivoin eilen pitkästä aikaa esille videonauhastoni aarteen, taltioinnin Lynyrd Skynyrdin konsertista. Virikkeen antoi Uusi Rovaniemi -lehdessä julkaistu Marko Niemelän tekemä lappilaisen Heartburn -bändin esittely. Bändi nimeää keskeiseksi esikuvakseen Lynyrd Skynyrdin. Itse olisin voinut ikäni puolesta innostua Lynyrd Skynyrdistä jo 1970-luvulla, mutta palaset loksahtivat kohdilleen vasta Sodankylässä asuessani. Sikäläinen Extremist oli ottanut tavakseen soittaa jokaisella keikallaan vähintään yhden LS-kappaleen.
Jokainen jääkiekkohullu näkee päiväunia tähtihetkistä kaukalossa, mielellään samassa kentällisessä ihailemiensa huippupelaajien kanssa. Niin minäkin, mutta melkein yhtä komeaa olisi soittaa rock-bändissä!
Haaveet tuntuvat keskenään etäisiltä, mutta yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon. Ennen kaikkea jääkiekko ja orkesterissa soittaminen ovat joukkuelajeja. Kummassakin lajissa huipputasolle yltäminen vaatii tarkkaa roolittamista. Lontoossa v. 1975 tehdyssä taltioinnissa Lynyrd Skynyrdin kokoonpanoon kuuluu laulajan lisäksi kaksi kitaristia, kosketinsoittaja, basisti ja rumpali, siis täysi kentällinen pel… soittajia.
Lento-onnettomuudessa menehtynyt Ronnie Van Zant oli bändin keulahahmo, laulajana hieman ohutääninen, mutta esiintyjänä karismaattinen ja vakuuttava. Vastaava rooli kuuluu jääkiekkojoukkueessa usein C-kirjaimen pelipaitaansa saavalle ykköskentän sentterille. Minun unelmakentälliseni sentteriksi on vain yksi ehdokas, Saku Koivu.
Kitaristit Allen Collins ja Gary Rossington ovat laitahyökkääjiä. Hyökkäysvoittoisesti pelaavasta ykköskentästä puhuttaessa laitureilta odotetaan taitoa, luovuutta ja kykyä rakentaa peliä. Collins ja Rossington edustavat juuri näitä ominaisuuksia: taidot riittävät tilaisuuden tullen näyttäviin sooloihin, vaikka muuten pelataankin joukkueelle.
Kaukalon puolella kitaristeja ovat Teemu Selänne ja Ville Peltonen. Ville on ollut huippupelaaja jo pitkään, tärkeiden pelien ratkaisija monissa arvoturnauksissa, monipuolinen ja nopeaälyinen. Teemu sai pelata koko päättyvän kauden terveenä ja esitti mielestäni uransa parasta kiekkoa. Tilastot ja varsinkaan tehopisteet eivät kerro pelaajasta läheskään kaikkea: esimerkiksi Teemun Winnipegin paidassa tehtailemat, todennäköisesti rikkomattomana lajin historiaan jäävät tulokaskauden tehopisteet 76+56 syntyivät käytännössä ilman puolustusvelvoitteita.
Itse pelaisin kiekollisessa roolissa vasempana pakkina. Ideaaliryhmityksessä kyseiselle pelipaikalle määrättäisiin ainakin ylivoimatilanteessa rightin puolelta sähäkästi suoraan syötöstä laukova pelaaja, kaikkien aikojen leijonista Reijo Ruotsalainen. Itse olen lefti eikä laukauskaan ole erityisen hyvä, avut ovat muualla. Pelinluvussa olen lähellä Petteri Nummelinin tasoa: antaisin nerokkaita avaussyöttöjä ja laukoisin viivasta tarkasti ajoitettuja ohjureita. Myös luisteluni on kunnossa, joskaan ei ehkä aivan yhtä häikäisevää kuin Ruotsalaisella. Reksa ja Petteri kuuluvat ehdottomasti joukkueeseen, vaikka eivät tällä kertaa ykköskentälliseen yltäneetkään. Sori, kaverit!
Lynyrd Skynyrdin kiekollinen pakki on kosketinsoittaja Billy Powell, joten minä joutuisin istumaan hänen jakkaralleen. Kitara olisi soittimena mieluisempi, mutta osaan soittaa sellaista täsmälleen yhtä vähän kuin pianoa. Piano siis sopii mainiosti.
Naama peruslukemilla bassoaan nyppivä Leon Wilkeson on ilmiselvä peruspakki. Basistiin ymmärtääkseni pätee sama kuin peruspakkiin: kumpikin on hyvä ollessaan näkymätön. Mutta minun pakkiparikseni ei tietenkään riitä näkymätön työn sankari, vaan haluan vierelleni Teppo Nummisen!
Jäljellä on vielä maalivahti-rumpalin vakanssi. Nauhallani paidattomana esiintyvä Artimus Pyle saattoi hyvinkin olla nuorempana urheilumiehiä, ties vaikka olisi kokeillut tolppien välissä.
Jukka Tammi sen sijaan tiedetään varmasti musiikkimieheksi, epäselvyyttä on vain omimmasta instrumentista. Tammi päästi musiikilliset intohimonsa valloilleen ikimuistettavana kitarasoolona Globenin pukukopissa keväällä 1995.
5/2006