Huikea turnaus on takana. Vaikka pokaali jäikin Kanadaan, Suomi ylitti kaikki odotukset. Kansallisten intohimojen herättäjänä ja pitkän odotuksen täyttymyksenä kevään 1995 maailmanmestaruus on oma lukunsa, mutta pelillisesti nyt saavutettu World Cupin finaalipaikka on jääkiekkohistoriamme toistaiseksi kovin saavutus.

Suomalaista jääkiekkoa on vaikea arvioida vertaamatta tilannettamme Ruotsiin. Ruotsin pelaajamateriaali on kiistatta parempi, erityisesti NHL-meriiteillä mitattuna. Mutta yhtä kaikki, kolmesta viimeisimmästä kovasta turnauksesta – Nagano, Salt Lake City ja tämä juuri päättynyt – Suomi on selviytynyt selkeästi länsinaapuria paremmin. Kahdesti Suomella on ollut ilo vauhdittaa supertähtien syöksykierrettä.

Naganon puolivälieräottelua on mukava muistella. Suomen ykkönen: Lehtinen-Koivu-Selänne oli hurjassa vedossa ja pyöritti varsinkin ylivoimaa siihen malliin, että Ruotsilla ei ollut mitään jakoa. Teemu Selänne sai kunnian viimeistellä molemmat maalit näyttävien yhdistelmien päätteeksi. Venäjältä tuli välierässä kylmää kyytiä, mutta pronssipelissä kaatui Kanada. Kättelyjonot pysähtyivät pitkäksi aikaa, kun vanhat ketjukaverukset Wayne Gretzky ja Jari Kurri toivottelivat toisilleen antoisia eläkepäiviä. Kappale jääkiekon historiaa!

SLC:n puolivälierässä Suomi sai vastaansa tulevan mestarin, joka joutui tekemään täyden päivätyön. On kyllä rehdisti myönnettävä, että voittoon Suomella ei ollut mahdollisuuksia. Mitä teki Ruotsi? Lohkon ykköstila ja avausottelun selvä voitto Kanadasta oli tuudittanut tähtipelaajat luulemaan, että Valkovenäjä olisi pelkkä läpihuutojuttu. Itse asiassa tilanne oli identtinen sen kanssa, jonka eteen Suomi joutui tai pääsi nyt pelatussa turnauksessa. Ruotsi kompastui Valkovenäjään Tommy Salon ikimuistettavan tunaroinnin jälkeen. Suomi pystyi huonollakin pelillä kaatamaan Saksan, joka pelasi turnauksen parhaan pelinsä.

Suomen ja Ruotsin keskinäisessä ottelussa pelattiin äärimmäisen tarkeäksi osoittautuneesta lohkovoitosta. Tässä mielessä tasapeli oli voitto Suomelle, vaikka sinikeltaiset selittäjämestarit kuinka muuta väittivät. Ensimmäisen erän pikamaalit ja Ruotsin väkevä takaa-ajo toi mieleen ikäviä muistoja. Ensimmäisellä erätauolla valmentaja Summanen kuitenkin herätti pelaajat tavalla, johon Aravirta ei vastaavassa tilanteessa pystynyt. Pelin luonne muuttui, ja Ruotsi saa kiittää tuomaria ottelun loppuhetkillä ylivoimalla tekemästään tasoitusmaalista.

Parasta peliään Suomi esitti mielestäni välierässä USA:ta vastaan. Samalla tämä ottelu jäi ainoaksi, jonka tappioasemaan joutunut joukkue pystyi kääntämään voitokseen. Menestyksen takeena oli toisen ja kolmannen erän hyvä liike, kurinalainen viisikkopeli ja tietenkin Kipperin loistava maalivahtipeli. Loppuottelussa ei päästy aivan samalle tasolle, mutta saappaat jalassa silti kaaduttiin.

Välierä ja loppuottelu osoittivat, että hyökkäyspelin keskeiset vastuunkantajat ovat vaihtumassa. Pitkästä aikaa yhdessä pelannut ykkösketju ei ollut huono, mutta ei myöskään loistanut yhdessäkään ottelussaan. Takavuosien vahvin valtti eli nopeus oli kadoksissa. Saku Koivun valintaa turnauksen All Starsiin sopii ihmetellä. Suomen parasta ketjua johti Olli Jokinen; laidoilla Ville Peltonen oli totutun hyvä ja Tuomo Ruutu lunasti häneen kohdistuneet suuret odotukset. Loppuottelun tahtomaali oli häikäisevä suoritus. Myös Kapasen johtama kolmonen ja Hahlin nelonen selviytyivät urakastaan hyvin. Sama koskee puolustusta kokonaisuudessaan.

Olen iloinen joukkueen ja erityisesti ikävän ajojahdin kohteeksi joutuneen Raimo Summasen puolesta. Jääkiekko huipputasolla on kiehtova yhdistelmä järkeä ja tunnetta, jotka harvoin yhdistyvät optimaalisesti yhdessä henkilössä. Tunnetta ja intohimoa lajiin Summaselta löytyy omasta takaa ja jos järki uhkaa loppua, valmennustiimistä löytyy tiedemiesmäisesti peliä erittelevä Erkka Westerlund. Parivaljakko Summanen & Westerlund on ohjannut maajoukkueen takaisin voittojen tielle.
15.9.2004